Matka

Juodessani toista kaakaokupillista, tajusin olevani todella onnellisessa asemassa. Kun Maria ja pomomme Dinosaurus keskustelivat DropBoxin ihmeellisestä maailmasta, ängin loput korvapuustista suuhuni ja vain katsoin.

Syksy tuntuu menevän liian nopeasti kohti tapahtumia, etenkin Hanasaaren tapahtumasta tulee itselleni hieno hetki. Suunnittelimme kirjan kantta ja tulevaisuudessa tehdessäni omaa kirjaani, tiedän miten hienolta jo pelkän taitetun paperin näkeminen tuntuu.

Vaikka siihen on mennyt vuosia ja lukuisia kyyneleitä, uskon vihdoin valinneeni oikeat ihmiset elämääni. En rehellisesti sanottuna ole halaileva tyyppi, sellainen uskomattoman positiivinen ja kaikkien kaveri, mutta yritän olla hyvä kaveri. Yritän olla reilu työkaveri ja antaa mahdollisuuksia, mutta ollakseni täysin rehellinen, se on välillä hankalaa. Elämä on todella arvaamatonta ja ovia ei kannata paiskoa takanaan, ainakaan liian kovaa.

Olen hyvin kiitollinen saamistani mahdollisuuksista, koska ne olivat ja ovat kiven alla. Jokaisen neuvon, hyvän ja huonon palautteen olen pitänyt visusti mielessäni.
Yksi parhaimmista neuvoista oli rehellisyys itseään kohtaan, koska saatua leimaa ei saa pois. Viihde ei ole mua varten ja ainut kestämäni viihde tulee amerikkalaisten vaimojen muodossa (Camille ja Adrienne, jos haluatte tietää lempparini). Vaikka sodat, ihmisoikeudet ja sosiaalinen media eivät ole se massan thö juttu, ne kiinnostavat mua.

Opettaessani maahanmuuttajanaisia, keskustelimme työllistymisestä ja kielen osaamisesta työllistymisessä. Tunnen käyväni sitä samaa keskustelua molemmissa ryhmissäni ja vastaan aina samalla tavalla. Elämässä ei ole tekosyitä, uhrin leikkiminen vie energiaa ja kieliopin osaamisella ei ole merkitystä. Leikkaan Hesarista inspiroivia maahanmuuttajien tarinoita ja muutoksia suomalaisessa työelämässä, mutta parhaiten uppoavat omat kokemukseni Venäjästä. Kun naamaa ei voi muuttaa, mutta puheen voi oppia ja pukeutua sulautuakseen ympäristöön. Siitä pukeutumisesta voi tietysti olla eri mieltä, jos haluaa taistella vesimyllyjä vastaan.

Tärkeintä on uskoa omiin taitoihin, erikoistua ilman pelkoa epäonnistumisesta ja vain mennä. Itselleni oli tärkeätä nähdä Karjalan tasavalta täyttääkseni sielussani ollut aukko tiedolla juuristani. Sanon aina etten juurtunut sinne, mutta kannan sitä kokemusta henkisenä hakaneulana paidassa.

Tuhat

                      Tuhat klikkausta blogiini meni rikki, kiitos lukemisesta!

                                    
                                                  Anna-Maria.

Kyllä se siitä

Mielessäni pakkaan. Eilen mietin kynttilöitä, siteitä ja karkkia. Rakastan ajatusta lähtemisestä, koska edes sen yhden hetken verran voin kuvitella sen olevan jotain hienoa. Tavallisesti todellisuus on kaukana ajatteluistani ja kielellisestä osaamisestani, mutta ainakin yritän kovasti saada hyviä matkakokemuksia. Aivan rehellisesti sanottuna kyllästyn nopeasti ja en kestä turisteille rakennettua keinotekoista maailmaa. Rooma otti aivan sanoinkuvaamattoman paljon päähän, kielitaidosta tuntui olevan haittaa ja Veri speciäl prais tuli korvista ulos.

Pitäisi juosta enemmän.

Halu matkustaa ja itse matkustaminen ovat kaksi eri asiaa. Entinen koulukaverini kysyi Facebookissa olenko Suomessa ja miksen ole taas Venäjällä. (Meinasin kirjoittaa hänelle, että tiedätkö mitä tarkoittaa viisumi?) Lopulta vastasin verkostautuvani ja haluan nyt olla täällä monesta eri syystä. Jätin arabian opinnot sikseen, kreikka ei vähäisen osallistujamäärän takia alkanut ja venäjä jatkuu entisellään. Tajuan verbejä paremmin ja huomaan käyväni lyhyitä keskusteluita itseni kanssa, venäjäksi siis.

Aina ei tarvitse mennä ja touhottaa, mutta suunnan pitäminen on tärkeätä. Kävin pitkällisen keskustelun opiskeluista ja verkostautumisesta tämän samaisen koulukaverini kanssa, hän on eri vaiheessa henkisessä toimittajuudessaan. Päivien kuluessa ja oman pääni selvitessä kaikesta tässä kuussa tapahtuneesta, alan näkemään itseni erilaisena toimittajana. Tiedän valinneeni oikein kahden paikan väliltä ja tavallaan aloittavani koko prosessin jälleen alusta. Tosin tällä kertaa olen henkisesti vahvempi ja tiedän elämän olevan täynnä projekteja.

Ehkä suurimpana erona, projektien ja prosessin välillä, on se kaikki muu. Maailma ei pysähdy saadakseni itseni kasaan tai journalistisen suunnan löytämiseksi. Koulukaverini sanoi olevansa iloinen, että teen todellista journalismia ja jäin todella miettimään sen kohteliaisuuden tarkoitusta. (Hän oli niitä aikaisemmin mainitsemiani ulkomaantoimittajuudesta kiinnostuneita.) Itselleni sen kuuleminen ei merkinnyt oikein mitään, koska en osaa kuvitella kirjoittavani huulipunasta tai taloudesta. En osaa sanoa onko ulkomaista kirjoittaminen se oikea journalismin suunta tai jotenkin parempi aihe, mutta se on mulle luonnollinen suunta ja tärkeintä on sen kiinnostavuus. Mielestäni aito kiinnostus aihetta kohtaan huokuu tekstistä läpi ja se määrittelee sen hyvän journalismin tason.

Olen ehdottomasti muuttunut tämän vuoden aikana realistisemmaksi ja ajattelen työllistymistä eri näkökulmasta. Venäjällä on kova yrittämisen ja tekemisen ilmapiiri, jäin todella kaipaamaan sitä loputtomien mahdollisuuksien saamista ja erilaista asennetta nuoriin. Ymmärrän hakemusten lähettämisen olevan huutamista tuuleen, mutta uskon työpaikkailmoitusten seuraamisen pitävän mieleni virkeänä muutokselle.

Tiedän asioiden aina onnistuvan ja tavallaan media-alan työpaikan löytäminen on kuin Venäjä. Näin häpeilemättä Ville Haapasaloa lainatakseni: Mikään ei toimi, mutta kaikki aina järjestyy.

Alun jälkeen

Tyhjentäessäni muistitikkua viime syksyn koulutöistä, viisumihakemuksesta ja työnäytteistä, huomasin vuoden kuluneen. Syksy oli upea Pietarissa ja hieno kokemus, mutta en kaipaa sitä aikaa.

Poistaessani tyhjiksi jääneitä kansioita ja hienoja suunnitelmia, mietin miten pienestä voi valinnat olla kiinni. En lähtenyt Puolaan puoleksi vuodeksi, koska kuvittelin meneväni englanninkieliseen sanomalehteen.

Vietin siellä kuuluisat kolme päivää, tapasin Robinin ja maaliskuuhun mennessä olin päätynyt TIRin aloituskokoukseen. Kuukautta myöhemmin tapasin Argentiinalaisen ja tavallaan jo silloin meistä oli tullut me kolme. Emme vain tienneet sitä vielä silloin kevättalvella ja en olisi koskaan kuvitellut löytäväni sellaista intohimoa journalismiin. Myöhemmin pyysin heitä mukaani tekemään kehitysmaajournalismia ja suureksi ilokseni he tarttuivat haasteeseen.

Tammikuussa en tuntenut ketään, kontaktiverkostoni oli todella säälittävän pieni ja en tiennyt miten verkostautua. Ehkä siksi Jenkeissä asuva kaverini kommentoi olevansa onnellinen saavuttaessani jotain, kun alku oli niin hankalaa. En huomannut alun olleen niin läpinäkyvän hankalaa. Lasken alkuni kestäneen kolme vuotta. Valmistuin virallisesti kahdessa vuodessa medianomiksi, koska avoimessa suorittamieni opintojen takia menetin yhden vuoden opinto-oikeuden. Toimittajaidentiteetin löytämiseen kului lopulta kolme vuotta, koska vasta jäätyäni tyhjän päälle valmistumisen jälkeen, aloin kuuntelemaan sisäistä ääntäni.

En koe nopean opiskelutahdin olleen saavutus, koska halusin vain pois luokkahuoneista. Verkostautuminen tuntui haastavalta ammattikorkeakoulussa, koska olin ainut ulkomaanjournalismista kiinnostunut. Myöhemmin pari muuta kiinnostui siitä, mutta parin vuoden ajan olin se ulkopuolinen haahuilija. Seilasin luokkien ja koulutusohjelmien välillä haalien kurssisuorituksia, mutta parhaiten opin tuntemaan ulkomaalaisia tai markkinointiviestintää tekeviä. Tärkeimmiksi kontakteiksi jäivät opettajat.

Ensimmäisen syyssateen saapuessa havahduin miettimään ensi kesää. Haluan takaisin Karjalaan, olla datshalla ja kävellä Äänisen rannalla. Tärkeintä on seurata sydäntään ja tehdä päätöksiä tunteella, koska pakottamalla en pysty kirjoittamaan. Haluan palata musteen tahrimaan journalismiin ja työskennellä venäjäksi.

Mutta sen idean ollessa vielä jäissä, odottelen vastausta talviprojektiini ja laukun pakkaamista.

Bermudan kolmio

Aamuista on tullut hyviä. Moni asia muuttui viime viikon aikana ja heräsin muutoksen tarpeeseen. Tällä viikolla aloitin uudessa roolissa semitutussa tiimissä ja mietin mitä tekisin seuraavaksi. Kirjoitin kännykkään itselleni mietelauseen: Muista tämä tunne, kun ei ollut muuta kuin usko menestymiseen ja pelko epäonnistumisesta. Miten määrittelen itseni ja miten paljon pystyn sanomaan ääneen.

ehehheheh

Seisoessamme tuulikaapissa eilen aamulla, sanoin Marialle todella pelkääväni muutosta. Hyvin empaattiseen ja huolehtivaiseen tapaan hän totesi "älä vittu nyt viiti". Astuimme hissiin ja uusi yhteinen tiemme alkoi.

Tuntuu niin epätodelliselta tehdä kehitysmaajournalismia, markkinointia ja tapahtumia. Saan tehdä uusia asioita ja haastaa itseni kirjoittamaan englanniksi, vetää isompaa tiimiä ja tutustua uusiin nuoriin toimittajiin. Olen oppinut aivan uuden sanaston ja osaan keskustella vakuuttavammin ilman anteeksipyytelevää asennetta.

NU:n perustaminen vaikutti asenteeni muuttumiseen ja tapahtumien järjestämisen haastavuus piti sen mielenkiintoisena. Tapahtumajärjestäminen on kovaa työtä ja helppous on todella kaukana todellisuudesta. Toisena tärkeänä kokemuksena on opettaminen, koska opettaessa en pysty teeskentelemään tai piiloutumaan kenenkään selän taakse. Vastuu oppimisesta ja opettamisesta ovat harteillani, mutta se antaa niin käsittämättömän paljon takaisin.

Olen rakastunut Somaliaan ja Iraniin tapaamieni naisten kautta, he ovat tuoneet maat osaksi keskiviikkoani. Hyvin erilaisista taustoista huolimatta he ovat hyväksyneet hieman kiihkeän valkoisen ja antavat opettaa kirjoitustaitoa ja naistenoikeuksia. Lukutaidottoman naisen on vaikea selvitä Suomessa ja yritän parhaani muuttaa sitä.

Teen yhä tavoitelappusia (ostin peräti räikeitä muistilappuja) ja kirjoitan neljään lappuun neljä tavoitetta. Yhteen kirjoitan maat, joissa haluan käydä tai työskennellä. Se oli siis keltainen lappu, vihreä on mitä haluan olla työssäni eli some-markkinoija, ryhmän vetäjä, kannustaja ja uudistaja. Pinkki kuvaa epävarmuutta ja pelkoja, niitä oli kolme. Kaikki kolme kohtaa lopulta toteutuivat ja tunsin lievää surua. Viimeinen lappu on oranssi ja se on mitä haluan saavuttaa. Ensimmäistä kertaa lappujen kirjoittamisen aikana, nostin henk.koht.elämäni listalle.

Elämän ollessa hyvin haurasta ja katoavaista, en halua haaveilla asioiden saavuttamisesta tai vain seurata vierestä muiden hienoja saavutuksia. Elämää pitää elää tässä hetkessä ja mahdollisimman intensiivisesti. Jätän kaiken muutoksen estävän negatiivisuuden taakseni, muistaen vaikean ja pitkän alun. Uskon tämän olevan se mun juttuni ja kulkemisen arvoinen tie.

Kun tekosyyt katosivat

Richmond kerran sanoi oppineensa elämänvalmentajalta, että aikaa on, aikaa riittää. Tämän viikon ollessa elämäni rankimpia ja varmasti käänteentekevä, en enää jaksanut uskoa ajan riittämiseen. Kun jotain väkivaltaista tapahtuu, se vaikuttaa moneen ja pitkään. Päätin kolme päivää sitten aloittavani jokaisen lauseeni sanalla haluan. Mitä mä oikeasti haluan tehdä, mennä tai sanoa.

Sangen mansikkainen ja pullainen perjantai.

Kuten aina perjantaisin, istuin Robinin kanssa ovimaisen pöydän äärellä keskustelemassa urasta ja elämästä. Mihin sitä pitäisi mennä, pitäisikö hauskuudesta tuntea syyllisyyttä ja mihin kaikkeen pitäisi suostua.

Ehkä vuoden kuluttua olen viisaampi ja naureskelen päiväkirjamerkinnöilleni epämääräisestä suunnan etsimisestä. Varmasti vuosien päästä näen monen asian alkaneen jo tästä vuodesta tai tästä hetkestä, kun tajusin elämän olevan katoavaista.

Kevät oli hyvin rankkaa aikaa etsiessäni uralleni suuntaa, itseäni osana tätä arkea ja ollessani kahden kaverini tukena. Molemmat päätyivät suljetulle osastolle saman kevään aikana ja aivan rehellisesti sanottuna en osaa suhtautua surullisiin asioihin säälimällä.

Osasin vain olla läsnä ja lähteä mukaan kauppaan tai imuroida taljan ruskeaksi. Neljä kuukautta myöhemmin toinen heistä sanoi mun olleen ainoa, joka kohteli häntä normaalisti.

Tähän viikkoon mahtui myös paljon hienoja asioita ja hauskoja kommentteja. Kuulin työelämäni kuulostavan erään nuoren toimittajan korvissa painajaismaiselta ja hänen kauhukuvalta toimittajan työstä. Nauroin tätä myöhemmin Robinille, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen ja elän haluamaani elämää. Rahattomuus tekee vaan ajattelusta vapaampaa ja rohkeampaa, kun ei tarvitse pelätä rahan menettämistä (kun sitä ei ole). Heh heh.

Henkinen jaksaminen on varmasti kaikissa ammateissa tärkeätä, mutta ymmärsin vuosi sitten työn olevan niin tärkeä osa minuutta ja arkeani, etten aina osaa ajatella omaa jaksamistani. Ehkä aikatauluttaminen, tavoitteiden asettaminen ja sosiaalisen elämän vähentäminen ovat parantaneet jaksamistani. Vietän enemmän aikaa itseni kanssa kuunnellen omia ajatuksiani, en tukahduta pelkojani tai teeskentele olevani supernainen. Menin joogapilatekseen ja olen vakaasti päättänyt löytää syviä lihaksia oman henkisyyden lisäksi. Annan itselleni luvan maata kirjoittamatta, mailaamatta tai soittamatta sen parin tunnin ajan.

Lähimmät ystäväni eivät ole media-alalla ja kuten olen monesti kirjoittanut, he eivät jaksa kuunnella kirjoittamisesta tai sodasta. Sen täydellisen tasapainon löytäminen vie vielä aikaa, mutta uskoisin pärjääväni aika pitkälle näillä eväillä.

Tässä vielä hieno linkki 20 things you need to stop doing to yourself

Valkoiset keski-ikäiset miehet

Takanani istunut kundi sanoi opiskelevansa arabiaa, koska on lähetyssaarnaaja ja haluavansa käännyttää muslimiterroristeja kristinuskoon.

Sanoin Palestiina, en keksinyt muuta syvällisempää syytä. Puolen tunnin jälkeen kaipasin venäjän kielioppia ja kyrillisiä kirjaimia. Osaan todella valita opiskelemani kielet.

Haluan uskoa kielten avaavan uusia mahdollisuuksia ja mahdollistavan syvempiä kulttuurikokemuksia. En halua enää uudestaan elää täysin kielitaidottomana vain yhtä kieltä puhuvassa maassa, koska kielen hyväksymisessä menee liian monta turhaa kuukautta. En ole enää 17-vuotias ja opi kieltä keskustelutasolle kahdessa kuukaudessa. Laskin opiskelevani venäjää noin viiden tunnin ajan viikossa ja se ei riitä puhetason nostamiseen.

Kuulin tänään olevani itseäni kohtaan hyvin armoton, mutten halua passiivista kieltä päähäni. Kreikasta tuli vuosien kuluessa passiivinen kieli ja olen siitä vihainen itselleni, että päästin sen menemään niin pitkälle. En enää käyttänyt sitä ja unohdin miksi rakastuin sen outouteen melkein kymmenen vuotta sitten.

Olen alkusyksyn aikana saanut muistutuksia siitä, mitä todellisen toimittajan pitäisi tietää. Ilmeisesti hyvin monen valkoisen keski-ikäisen miestoimittajan nimi, Suomen journalismin historia ja miten pitäisi kommunikoida. Omaan hyvin selkeään urasuunnitelmaan eivät jaksa mahtua vanhan tavan omaksuminen tai toistaminen, työskenteleminen ilman sosiaalista mediaa tai hyssytteleminen. Olen todella tyytyväinen saamaani palautteeseen ja arviointiin opiskellessani journalismia, koska huomaan olevani erilainen toimittaja. Olen nuori toimittaja.

Ensimmäisessä (ja tällä hetkellä ainoaksi jääneessä) sanomalehtityössäni sain palautetta lukijoilta ja etenkin toimitussihteeriltä, joka sanoi suoraan odottaneensa multa enemmän. Rajan takana ollessani media ei tuntunut keski-ikäisten miestoimittajien valtakunnalta tai sukupuolella olleen mitään väliä. Vasta kuluneen vuoden aikana olen havahtunut huomaamaan, että sukupuolella on merkitystä.

En osaa sanoa mitä journalismi oli tai mitä se on toiselle nuorelle toimittajalle, mutta itselleni se on vasta hahmottumassa. Olen turtumassa negatiivisiin media-alaa käsitteleviin uutisiin ja en rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka uutisointi vaikuttaa nuorten toimittajien käsityksiin tästä alasta. Sanoin tänään olevani joka aamu kauhuissani ja epävarma omasta työtilanteestani, koska en halua tehdä mitään muuta rahan eteen.

Haluaisin sanoa tämän elämän olevan tietoinen valinta, mutta ehkä tietoinen riski olisi lähempänä sydämeni huutoa.