Ei minulle, ei sinulle

Viimeisenä päivä satoi kaatamalla vettä (venäläisen vapaaehtoisen mukaan vuodesta 1703 lähtien). Olin rehellisesti sanottuna onnellinen haljenneesta hampaastani, koska sain tekosyyn lähteä leiriltä. En olisi enää kestänyt ranskalaisten kermaleivosten valittamista tai pr-apinana oloa.

Nurkkani viiden hengen huoneessa.

Koska vuosi sitten työleirikokemukseni oli niin huono, halusin saada paremman kokemuksen voidakseni todeta työleirien olevan ihan ok. Jos Samara oli täysi fiasko, tämä kokemus oli vain fiasko. Olin mielestäni valinnut vain täysi-ikäisille tarkoitetun työleirin ja todellisuudessa puolet leiriläisistä olivat alaikäisiä kännilomalla ja loput viettämässä kaupunkilomaa.

Työ sinänsä oli täysi vitsi ja olimme kohottamassa järjestön pr-kuvaa. En ymmärrä miksi ulkomaalaisia viedään katsomaan köyhyyttä ja kurjuutta, valitetaan rahoituksen puutetta (ruokarahaa kolmelletoista leiriläiselle oli yhteensä 18 euroa per päivä) tai otetaan mukaan kielitaidottomia venäläisiä vapaaehtoisia. Tiesin mitä odottaa Venäjältä, lähiöasumiselta ja yksinäisiltä vanhuksilta asumistason suhteen.

Jäin todella miettimään sodan kokeneiden mummojen suhtautumista suomalaiseen vapaaehtoiseen, koska en ymmärtänyt siivoamiseni olevan niin suuri henkinen asia. Ehkä asuntojen tai huoneen siivottomuus oli häpeällistä ja avun vastaanottaminen etenkin ulkomaalaiselta oli vaikeata. Eräs yksinelävä mummo kauhisteli sosiaalityöntekijälle suomalaisen pesevän hänen ikkunoitaan. Siirtyessämme keittiöstä olohuoneeseen, mummo tuli anteeksipyytämään sodan tapahtumia.

Keittiökissa ravintola Kärpäsessä.

Kuvani Venäjästä ja venäläisistä muuttuu jokaisella käyntikerrallani, koska opin tuntemaan enemmän maata ja sen historiaa. Huomaan myös itse muuttuvani ja osaavan enemmän kielellisesti, koska ensimmäistä kertaa pärjäsin venäjäksi. Turisteista huolimatta mulle ei kertaakaan puhuttu englantia ja en väsynyt venäjään.

Viime talvena olin henkisesti väsynyt venäjän kuulemiseen ja kielen hankaluuteen, mutta yksityisopettajan avulla olen saanut korjattua monta asiaa. Puolen vuoden aikana ääntämykseni on parantunut huomattavasti, puhun pidempiä lauseita ja uskallan ottaa kontaktia pyytämättä ketään kääntämään.

Nähdessäni Yuliaa pitkästä aikaa, istuimme trendikkäässä kahvilassa ja keskustelimme Spasibon laajenemisesta. Olen todella ylpeä hänestä ja Spasibon kehittymisestä, koska astuessani melkein vuosi sitten hänen elämäänsä moni asia oli rempallaan. Venäjä on monella tapaa hyvin erilainen maa ja hyväntekeväisyys on vakoilua tai varastamista.

Monesti suomalaisen yritysmarkkinoinnin näkökulmasta ajatellut asiat eivät toimi Venäjällä joko terrorismin, epäluuloisuuden tai imagon takia. Raha ei ole ongelmana tai asiakkaiden saaminen liikkeisiin. Oli hieman huvittavaa huomata viime talvena, ettei tapahtumista tai alennusmyynneistä voi ilmoittaa viikkoja etukäteen valtavan ihmismassan saapumisen takia.

Yulia kysyi miten voin pysyä poissa Pietarista ja en osannut vastata mitään järkevää. Jo Viipuriin johtavan tien näkeminen sai sydämeni halkeamaan onnesta. Ehkä Venäjä ei tosiaan kuulu kenellekään, mutta se on kuin luoti sydämessä.