Vitsi

Toimittajan työ ei ole mikään kiva pikku harrastus sen todellisen työn etsimisen aikana. Törmäsin kahdesti viime viikon aikana toimittajuuden aliarviointiin ja kyseenalaistamiseen, koska toimittaja-sanaa ei ole Suomessa suojattu ja ehkä Facebook-käyttäytymistä oikein ymmärretä. Näitä kahta toisistaan täysin riippumattomia keskusteluita käydessäni, tajusin ajattelevan hyvin laaja-alaisesti journalismista ja toimittajuudesta.

Muistan kolme vuotta sitten ihailleeni Ranskan tyyliä toimittaja-tittelin suojaamisesta, toimittajan olevan jotain mitä en ole ja pitäneeni tiukasti kiinni opiskelija-aseman takana seisomisesta.

Vasta Israelin tähdätessä ammuksensa toimittajia kohti, todella havahduin toimittajuuden koskevan myös bloggaajia. Todella tuntui kansainvälisten sotasääntöjen lentävän todella kauas ja isojen talojen toimittajat olivat Israelin mielestä oikeita toimittajia bloggaajien ollessa vapaata riistaa.

En ole koskaan seurannut niin hienosti prepattua haastateltavaa tai nähnyt toimittajan hiiltyneen niin pahasti kolmen minuutin aikana. Ehkä sen pienen hetken ajan toimittajat ja bloggaajat olivat kaikki yhden, yksi yhden puolesta.

Eräs ei-toimittaja kysyi NU:hun liittyen mielipidettäni toimittajuudesta ja onko mielestäni bloggaaja, kouluttamaton toimittaja tai Suomessa kirjoittava ulkomaalainen todellisia toimittajia? Vedin herneen nenään NU:n vetämisestä alhaiselle keskustelun tasolle ja deletoin kysymyksen Facebookista ja mielestäni. Vasta mietittyäni asiaa viikon ajan, ymmärsin mitä hän halusi kysyä. Voiko somalialainen suomalaisia korkeakouluja käymätön toimia toimittajana?

Olen todennut aikaisemminkin blogissani, etten pidä opintoja tärkeimpänä tienä journalismin maailmaan. Haluan kumminkin lisätä koulutuksen olevan se avainsana tässä maassa (ja monessa muussakin), ilman alempaa ja ylempää ammattikorkeakoulututkintoa moni ovi pysyy kiinni.

Sitä intohimoa ja kipinää tekemisiin en löytänyt koulusta, mutta sain paljon yhdeltä opettajalta. (Hänestä tuli ensimmäinen Viikon vieras, kun perustimme TIRin alkuperäiset sivut.)

Sain oman henkisen voiton antamalla tukeni somalialaiselle toimittajalle, koska olin pyytänyt päivää ennen hänet NU:n puhujaksi. Hän on silmissäni toimittaja, koska hän on vuosien ajan suhtautunyt journalismiin intohimolla ja kunnioituksella. Hän aina kuunteli juttujani ja oli ensimmäisiä, jolle kerroin haaveestani tulla toimittajaksi.

Ehkä lähestymistapani journalismiin on henkilökohtaista ja riman korkeuden määrää tekemisen laatu.

Ei minulle, ei sinulle

Viimeisenä päivä satoi kaatamalla vettä (venäläisen vapaaehtoisen mukaan vuodesta 1703 lähtien). Olin rehellisesti sanottuna onnellinen haljenneesta hampaastani, koska sain tekosyyn lähteä leiriltä. En olisi enää kestänyt ranskalaisten kermaleivosten valittamista tai pr-apinana oloa.

Nurkkani viiden hengen huoneessa.

Koska vuosi sitten työleirikokemukseni oli niin huono, halusin saada paremman kokemuksen voidakseni todeta työleirien olevan ihan ok. Jos Samara oli täysi fiasko, tämä kokemus oli vain fiasko. Olin mielestäni valinnut vain täysi-ikäisille tarkoitetun työleirin ja todellisuudessa puolet leiriläisistä olivat alaikäisiä kännilomalla ja loput viettämässä kaupunkilomaa.

Työ sinänsä oli täysi vitsi ja olimme kohottamassa järjestön pr-kuvaa. En ymmärrä miksi ulkomaalaisia viedään katsomaan köyhyyttä ja kurjuutta, valitetaan rahoituksen puutetta (ruokarahaa kolmelletoista leiriläiselle oli yhteensä 18 euroa per päivä) tai otetaan mukaan kielitaidottomia venäläisiä vapaaehtoisia. Tiesin mitä odottaa Venäjältä, lähiöasumiselta ja yksinäisiltä vanhuksilta asumistason suhteen.

Jäin todella miettimään sodan kokeneiden mummojen suhtautumista suomalaiseen vapaaehtoiseen, koska en ymmärtänyt siivoamiseni olevan niin suuri henkinen asia. Ehkä asuntojen tai huoneen siivottomuus oli häpeällistä ja avun vastaanottaminen etenkin ulkomaalaiselta oli vaikeata. Eräs yksinelävä mummo kauhisteli sosiaalityöntekijälle suomalaisen pesevän hänen ikkunoitaan. Siirtyessämme keittiöstä olohuoneeseen, mummo tuli anteeksipyytämään sodan tapahtumia.

Keittiökissa ravintola Kärpäsessä.

Kuvani Venäjästä ja venäläisistä muuttuu jokaisella käyntikerrallani, koska opin tuntemaan enemmän maata ja sen historiaa. Huomaan myös itse muuttuvani ja osaavan enemmän kielellisesti, koska ensimmäistä kertaa pärjäsin venäjäksi. Turisteista huolimatta mulle ei kertaakaan puhuttu englantia ja en väsynyt venäjään.

Viime talvena olin henkisesti väsynyt venäjän kuulemiseen ja kielen hankaluuteen, mutta yksityisopettajan avulla olen saanut korjattua monta asiaa. Puolen vuoden aikana ääntämykseni on parantunut huomattavasti, puhun pidempiä lauseita ja uskallan ottaa kontaktia pyytämättä ketään kääntämään.

Nähdessäni Yuliaa pitkästä aikaa, istuimme trendikkäässä kahvilassa ja keskustelimme Spasibon laajenemisesta. Olen todella ylpeä hänestä ja Spasibon kehittymisestä, koska astuessani melkein vuosi sitten hänen elämäänsä moni asia oli rempallaan. Venäjä on monella tapaa hyvin erilainen maa ja hyväntekeväisyys on vakoilua tai varastamista.

Monesti suomalaisen yritysmarkkinoinnin näkökulmasta ajatellut asiat eivät toimi Venäjällä joko terrorismin, epäluuloisuuden tai imagon takia. Raha ei ole ongelmana tai asiakkaiden saaminen liikkeisiin. Oli hieman huvittavaa huomata viime talvena, ettei tapahtumista tai alennusmyynneistä voi ilmoittaa viikkoja etukäteen valtavan ihmismassan saapumisen takia.

Yulia kysyi miten voin pysyä poissa Pietarista ja en osannut vastata mitään järkevää. Jo Viipuriin johtavan tien näkeminen sai sydämeni halkeamaan onnesta. Ehkä Venäjä ei tosiaan kuulu kenellekään, mutta se on kuin luoti sydämessä.

Työleiri

Meikkilaukut pakattuina ja odottamassa.

Tykkään etsiä kaikkea älytöntä Youtubesta, joten miettiessäni rinkan pakkaamista ja vaatteiden karsimista, päädyin seuraamaan kahden tunnin ajan pakkausvideoita. Ainoat järkevät videot (oikeasti auttavine ratkaisuineen) olivat miesten pakkausvideoita. Päätin ensimmäistä kertaa kokeilla vaatteiden rullaamista ja mietin todella pitkään mukaan tulevat vaatteet.

Lyhyen kahden viikon matkalle en tarvitse paljoa ja uskoisin selviäni vallan mainosti perustarvikkeillani. Rehellisesti sanottuna opin vuosi sitten Samarassa ollessani pakkaamisesta ja hiekkaisen kaupungin saloista. Tärkeintä on pakata mukaan hengittävä yönaamio, pestävät korvatulpat, pumpulia ja nenäliinoja. (Kyllä, jaksan sinnikkäästi kantaa omat pumpulit ja nenäliinat Venäjälle.)

Ehkä eniten vie tilaa ohut makuupussi, mutta totesin Samaran jälkeen tarvitsevani sellaista kipeästi. En osaa nukkua ilman peittoa ja likaiset viltit eivät kauheasti houkuttele. Olen hyvin allerginen kaikelle mahdolliselle ja hygieniataso on muutenkin Venäjällä mitä se on. Toisaalta vietettyäni kolme viikkoa Etelä-Venäjällä opiskelija-asuntolassa, olen karaistuneempi likaan.

En voi elää ilman hajusteettomia kosteusliinoja.

Toisaalta olen juuri sellainen hullu, joka menee ensimmäisenä suurimpaan ruokakauppaan ostamaan pesuaineita ja vessapaperia. Käsitykseni pesuaineesta ei ole Venäjällä käytettävä pulverimainen pesuaine, haluan kunnon kamaa ja hinkata ammeen (valitettavasti Venäjä on ammeiden valloittama).

Uskoisin tämän reissun olevan oman jaksamiseni kannalta todella tärkeä matka, koska olen todella väsynyt. Olen jo nyt sanonut kyllä hyvin moneen ideaan ja hankkeeseen, mutta se oli tavoitteenani. Haluan työni koostuvan monesta pienestä palasesta ja tehdä monipuolisesti eri asioita. Päästyäni yli kirjoittamisesta johtuneesta ahdistuksesta, olen ymmärtänyt voivani saavuttaa asioita sen kautta. Kirjoittaminen on hyvin yksinäistä ja helposti on tekemisissä ainoastaan toimittajien ja kuvaajien kanssa, jolloin erkanee hieman todellisuudesta. Auttaa voi myös opettamalla ja siten oppii itse parhaiten.

En mene tällä kertaa opettamaan Pietariin, mutta menen kohtaamaan omia pelkojani auttamalla vanhuksia. Vaikka Samaran vapaaehtoistyökokemus ei ollut hienoimpia kokemuksia ja oli hieman huonosti hoidettu, halusin mennä uudestaan Venäjälle vapaaehtoiseksi. Venäjällä ei mikään toimi, mutta silti kaikki aina järjestyy ja ehdottomasti erilaisten venäläisten tapaaminen syventää Venäjä-kokemusta. Vietettyäni kolme viikkoa Samarassa olevissa laitoksissa, opin kohtaamaan itseni lasten kanssa. En ole vieläkään sössöttävä tai hyysäävä, mutta olen lähestyttävämpi.

Röökiksen mielestä on ihailtavaa mennä vapaaehtoistyöhön ulkomaille, mutta mielestäni se on vain tapa päästä sisälle suljettuun yhteiskuntaan ja todella nähdä erilaisia ihmisryhmiä. Ainoat tapaamani pietarilaiset vanhukset ovat kadulla kohtaamiani, jotka kerjäävät jopa pakkasilla. En rehellisesti sanottuna usko rahan antamiseen, koska leivän ostaminen tai oman ajan antaminen soppakeittiössä antaa itselleni enemmän. Pelkkien kolikoiden heittäminen tuntuu jotenkin välinpitämättömältä tavalta huomioida köyhyydessä elävä vanhus.

Mutta nyt nuori rinkkani odottaa ensimmäistä matkaansa (se ei ikinä selviytynyt Samaraan asti, tulin ahneeksi vaatteiden suhteen), joten siirryn tuijottelemaan sen syvyyksiin.