En tiedä osaanko olla enää positiivinen. Kirjoitin varmaan todella masentavan Facebook-viestin Nepaliin lähtevälle toimittajakaverilleni. Hän on se samainen kaveri, jolle huusin talvisena päivänä olevani niin täynnä tätä paskaa ja jättäväni journalismin. (Seuraavana päivänä sain työpaikan tiedottajana.)
En aina ymmärrä elämää tai edes itseäni, mutta jotenkin tämä vuosi on tuntunut äärimmäisen vaikealta päästä eteenpäin. En voi suunnitella, laskea minkään varaan tai edes miettiä miltä todellinen työpaikka tuntuisi.
Tajusin kielten tulevan pelastukseksi ja vaikka miten venäjän kielioppi ottaa päähän, sitä on pakko ymmärtää. Jotenkin jo pelkkä ajatus kaiken uudelleen aloittamisesta ahdistaa, koska muistan miten pitkään räpiköin Venäjällä. Ehkä olin niin sopeutumiskykyinen ja hyväksyin maan sellaisenaan, koska lopulta passissa oli viisi viisumia. Uusi passi odottaa toista viisumiaan, tällä kertaa vuosiviisumia.
En mielestäni ollut kovin rohkea lähtiessäni ensimmäistä kertaa Venäjälle, koska mulla ei ollut vaihtoehtoja. Toimittajien tilanne oli mitä oli, harjoittelu oli pakko suorittaa ja lähteminen Karjalaan tuntui nostalgiselta. (Mielikuvieni pilvistä kyllä tulin rymisten alas.) Tavallaan olen samassa tilanteessa kolme vuotta myöhemmin, koska mulla ei ole mitään menetettävää. Aivan rehellisesti sanottuna en jaksaisi enää lähteä ja rakentaa kaikkea alusta.
Samaan aikaan tunnen elämän omassa kieliympäristössä olevan liian helppoa, kaipaan vaikeutta ja haasteita. Jotenkin kielelliseen turhautumiseen jää koukkuun ja kannustaa lainaamaan oppikirjan vuodelta 1992. Selatessani tätä kyseistä kielikirjaa bussissa, tajusin venäjästä olleen jotain hyötyä. Ja tänään huomasin, ensimmäistä kertaa, tajuavani ohikulkevien venäläisten puhetta. Jumalauta venäjästä tulee mulle uusi italia!
Odotan mielenkiinnolla syksyä ja minkälaiseksi elämä muotoutuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti