Holywood

Tavoitteenani oli nähdä todellista Serbiaa pääkaupungin ulkopuolella, joten lähdimme kolmen tunnin ajomatkalle katsomaan vesiputousta.

Kaksitoista tuntia myöhemmin olimme perillä.

Alfa Romeossa vietetyt tunnit opettivat paljon automatkustamisesta trooppisessa säässä, koska en tiennyt voivani hikoilla niin käsittämättömän paljon. Matkan varrella näin tulvan jäljet tuhoutuneissa maissipelloissa, virallisissa teissä (painotan sanaa virallinen, sillä ne olivat sentään ajettavassa kunnossa ennen tulvaa) ja silloissa. Vihdoin päästyämme tippukiviluolan pihaan, en tiedä kumpi oli kärsineempi, kuski vai auto.

Thö vesiputous

Näin elämäni yhden hienoimmista turistinähtävyyksistä, koska tuhansia vuosia vanha tippukiviluola oli pelkästään koossaan vaikuttava. Vesiputous oli rehellisesti sanottuna pettymys, koska sen ympärille oli rakennettu ravintola ja tulvan tuhoamaa tietä ei oltu korjattu. Tosin kaikki matkan aiheuttama kiukku ja tuskallisuus katosivat nähdessäni tulikärpästen konsertin. Pimeän välkkyvän metsän näkeminen oli koskettavaa, en olisi voinut pyytää hienompaa päätöstä päivälle.

Nuutuneina ja hikisinä palasimme taksilla Belgradiin.

Olen saanut mahdollisuuden tavata (etniseltä taustaltaan) erilaisia serbialaisia, kokea erilaisia tapoja ja vaikuttua äärimmäisestä ystävällisyydestä. Olen syönyt hunajaa kaverini poikaystävän kaverin tyttöystävän perheen kotona, keskustellut Venäjästä bussissa tapaamieni ulkomailla opiskelevien serbialaisten kanssa ja ollut monelle ensimmäinen suomalainen.

Tapaamani nuoret ja vanhemmat serbialaiset kysyvät aina samat kysymykset, heitä kiinnostaa tietää minkälaisena koen Serbian ja onko kuvani sotaisesta maasta muuttunut nähtyäni sen omin silmin. Järkyttävintä on ollut nähdä sodan ja pommitusten vaikutukset rakennuksissa, raajattomissa miehissä ja aikuistuneissa sodan lapsissa. Olen kuullut kokemuksia lapsen näkökulmasta, saanut Jugoslavian aikaista valuuttaa muistoksi ja ymmärtänyt tapahtumia heidän näkökulmastaan.

On todellinen sääli, kuinka Serbia on naapurimaiden varjossa turismin suhteen. Huolimatta heidän rajojensa erilaisesta tulkinnasta, en pidä sitä vääränä. Tulee viemään sukupolvia ennen kuin maa on jaloillaan, mutta kukaan ulkopuolinen ei voi sitä tehdä heidän puolestaan. Tiedän palaavani tänne uudelleen, haluan nähdä paljon enemmän ja vain olla.

Kuin kotona Toskanassa, hehehhe.

Serbia menee sydämeen aitoudellaan ja erilaisuudellaan, koska tämä on kaukana Venäjästä ja lännestä. En osaa kuvailla mitä Serbia on, koska en ole koskaan kokenut mitään näin vaikuttavaa.

Uskon palaavani erilaisena ja hieman muuttuneena matkaajana, koska olen saanut olla osa taikametsää ja vuoria.

Ennen sadetta

En ole kauhean varma vietinko illan laittomassa baarissa, koska olimme omakotitalossa. Vietimme kostean illan baariksi muutetussa kodissa ja tykästyin asuntoon niin paljon, että aloin mielessäni jo sisustaa sitä.

Kaverini yritti lohduttaa huonoa pelionneani, toteamalla sen tarkoittavan hyvää onnea rakkaudessa. Heitin sitkeästi nolla pistettä kierros kierroksen jälkeen, vasta kymmenennen kierroksen jälkeen sain huimat pisteet ja siihen se ranneliikkeen hallitseminen sitten loppuikin.

Uusinta luostarimuotia.

Tänään menimme kuumasta säästä huolimatta läheiseen nunnalaan ihailemaan serbialaista ikonitaidetta.

En ole koskaan aikasemmin nähnyt leijonia ja valkoisia siivellisiä hevosia ikoneissa, mutta en voinut kuvata niitä ikonimaalaajan maalatessa vieressämme.

Ostin valkoisen enkelin ikonin lisäksi pienen purkin hunajaa, koska ostan aina luostareista ja toreilta hunajaa. Sen kantaminen on sitten aivan toinen asia.

Nunnalassa oli viinikönnösten lisäksi villejä omenoita, en ole koskaan nähnyt pensasmaisesti kasvavia omenoita. Eilen näin viikunapuun ja se oli jotain aivan käsittämättömän hienoa. Vaikutun ilmeisesti hyvin pienestä.

Yritän olla käyttämättä aurinkorasvaa ja pukeutua mahdollisimman peittävästi, koska täällä on niin kuuma. Kesällä Serbiassa sää on tukahduttavan kuuma ennen kaatosadetta. En ole eläissäni kokenut sellaista sadetta, sen voima tuntuu hukuttavalta taivaan muuttuessa pimeäksi ja katujen tulviessa.

Olin aivan sanaton ja nöyrä luonnon edessä. Kaverini oli innoissaan nähdessäni ensimmäistä kertaa lähes trooppisen myrskyn. Alan vähitellen ymmärtämään tulvan synnyn.

Taustalla Belgradin kaupunki.

Rakian maistamisen jälkeen.

Alkupaloja hiivattoman leivän kera.

Turistina Belgradissa

Kauppatorin huumaa.

Sisällä suklaata, päällä suklaata. Pelkkä katseleminen riitti.

Huomatkaa hieno kaulakoru.

Tulevaa viinisatoa.

Kartta on hyvä olla mukana.

146

Olen kuvitellut nähneeni paikkoja, mutta en Serbian kaltaista. Tosin olen kahdessa päivässä nähnyt vain murto-osan laajasta pääkaupungista, tajunnut lihan olevan kansallisruokaa ja itikoiden olevan tosissaan.

Aivan rehellisesti sanottuna kuvittelin Serbian olevan vain Venäjän jatke, jopa DNA oli sitä mieltä. Päästyäni rajan yli sain 'Tervetuloa Venäjälle' -tekstarin. Venäjä laajenee odottamattomiin maihin.

Hetki ennen lähtöä Serbiaan.

Ilmasto on ehdottomasti suurin haaste, kosteus on loputonta. Käyn aamulla suihkussa, ehkä illalla olen kuiva. Olen pakannut vain puuvillaa ja silkkiä, tosin olen hikoillut vaatteet märiksi jo kahdessa minuutissa. Kannoin lahjoja kavereilleni ja hänen vanhemmilleen, joten pari kiloa jäivät Serbiaan. Ostin käheän matkalaukun suojuksen Venäjältä ja tuunasin sitä pienemmäksi.

Olen saavuttanut haaveeni matkailusta turistivapaassa kaupungissa, tuntuu epätodelliselta Budapestin turistirysän jälkeen olla lähes ainut turisti. Pakko tosin kommentoida valkoisuuden pistävän täälläkin silmään, koska en näe etnisesti poikkeavia asukkaita. Sillan alla on romaneiden hökkelikylä, mutta muuten erilaisia ihmisiä ei näy. Budapestissa ihan häiritsi huivittomuus ja kuulin saippuakauppiaalta vanhan kaupungin asuntojen ja rahanvaihtopisteiden olevan lähes yksinomaan muslimien omistuksessa. Silti he pysyttelevät omissa oloissaan ja poissa pääkaduilta.

Matkustin Serbiaan Unkarin kautta, rajamuodollisuudet olivat tuulahdus Venäjää. Vietimme rattoisat kaksi tuntia tulikuumassa säässä, lopulta en pystynyt enää pidättämään ja pohdin voisinko pissata raja-aidan viereen. Onneksi romanien pitämä vessa tuli tuskallisen tunnin jälkeen vastaan ja laukussani oli euroja. (Aina kannattaa olla mukana euroja, kolikoita voi tarvita Unkarin ja Serbian rajalla, kun ei ole vessan vessaa. Euro on kova valuutta tällä alueella!)

Serbiassa pystyy tuntemaan sodan sähköisyyden ilmassa, korruption vaikutukset ja rikkaiden lasten etuoikeudet. Kuulemman asiat olivat toisin Jugoslavian aikaan ja silloin jaettiin jopa äityspakkauksia. Järkyttävintä on ehkä ollut nähdä omin silmin, mitä pommitukset aiheuttivat ja kuinka negatiivista asennoituminen on NATOn toimiin. (Nyt näin yllättäen.)

Vuoden 1999 pommituksissa kuolleiden lasten muistokivi.

Kuvassa on hyvin järkyttävä muistokivi keskellä suurta puistoa, tuntui epätodelliselta kohdata viattomien pommitusten uhrien muistokivi. Sota on Suomessa niin etäistä ja muisto menneestä, etten osannut ajatella sen olleen kokemus parikymppiselle kaverilleni. Kaverini isä kertoi NATOn pommittaneen Belgradia 146 kertaa.

Erona tapaamiini israelilaisiin, serbialaiset itse ottavat puheeksi sodan ja pommitukset, he kykenevät keskustelemaan syyttelemättä oman maansa tilanteesta ja järkyttävistä tapahtumista.

Ruotsin ihannointi on paikoitellen koomista, monella tuntuu olevan samanlainen kullattu kuva Ruotsista, kuin mitä venäläisillä on Suomesta. Serbialaiset ovat äärimmäisen ystävällisiä ihmisiä, jotka tietävät paljon Euroopasta ja arvostavat mahdollisuuttaan matkustaa ulkomaille.

Tällä maalla on paljon annettavaa turistille, uskoisin tulevien päivien vain syventävän kokemustani.

Kun nauroin

Siihen vaadittiin juutalainen saippuakauppias. Toisella keskustelukerralla hän kertoi tulleensa Budapestiin naisen perässä. Nauroin vastaukselle. En mitenkään ihastellen tai samaistuen. Nauroin räkäsesti, hieman halveksuen hänen tekoaan.

Seurasi syvä hiljaisuus, mutta vielä syvempi tuli hänen kysyessään, enkö usko rakkauteen. Tuijotin sanomatta sanaakaan, aivoni käskivät sanoa nyt edes jotain, mutta en vain sanonut. Lopulta sain sönkättyä, etten usko toisen perässä muuttamiseen. Tunsin oloni idiootiksi, kyyniseksi tai vaan kusipääksi.

Halusin sanoa ihmisen muuttuvan, tulevan aivan toiseksi ja lopulta raja vihan ja rakkauden välillä on kadonnut. Hyvästelin saippuakauppiaan ja kävelin ensimmäiseen kampaamoon. Mun oli pakko leikata mun tukka.

Tuntia myöhemmin multa oli lähtenyt puolet tukasta, mini-Fluffy sai vapaat kädet (alkuhämmennyksen jälkeen näin odottamatonta intohimoa leikkaamisen suhteen) ja tajusin tämän olevan uusi alku. Menen tämän varmasti upean reissun jälkeen haastatteluun (korjaan, thö haastatteluun, sellaiseen olen odottanut tätä hetkeä kaksi vuotta -haastatteluun) ja jos hyvin käy, pääsen toteuttamaan yhden älyttömimmistä haaveistani. Tai ehkä on huono sanavalinta sanoa sitä haaveeksi, koska siitä tuli päämäärä vuosi sitten. Mä koen tämän olevan jo uskottavuusasia, jos ikinä haluan kutsua itseäni ulkomaantoimittajaksi.

Mietin istuessani katukivetyksellä (syödessäni katufestivaaliruokaa), että aika pysähtyy matkalla ollessa ja siksi se on täydellinen pakokeino omasta elämästä. Mietin siinä samalla omaa tekopyhyyttäni lihan suhteen ja sen samaisen saippuakauppiaan kanssa pohdimme suhdettani lihaan. Hän uskoi syvästi mun muuttuvan kasvissyöjäksi (kun arvostaisin myrkytöntä ruokaa) ja oppivan rakastamaan (ja ilmeisesti elämään jotain love storya).

Katsotaan nyt, tämä on kaksi hyvin pitkää viikkoa, kaikkea voi tapahtua.

13 kiloa

Saatuani jo muutaman ahdistuskohtauksen liittyen pakkaamiseen, purin valmiin laukun kymmenisen kertaa vain laittaakseni samat vaatteet ja tavarat takaisin. Mun täydellisenä matkalaukkutavoitteena on minimaalisuus, vain yksi pieni matkalaukku ja kaikki tarpeellinen mahtuisi sinne.

Tällä hetkellä matkalaukku painaa 13 kiloa ja mulla on sellainen olo, kuin menisin useaksi kuukaudeksi jonnekin. Haluan syyttää sateista kesää tästä vaatemäärästä, koska haluan edes kerran tämän kesän aikana käyttää kesävaatteitani. Siis sellaisia hellevaatteita, mauttomia kuviollisia hellevaatteita. Tavallaan saisin syyn niiden ostolle, koska muuten miettisin miksi edes ostin tai kannoin ne Venäjältä asti? Tuntuu älyttömältä ostaa alennuksesta kesävaatteita ja vain ihastella niitä vaatepinossa.

Ehkä päällimmäisenä pakkaamisongelmana ovat olemattomat odotukset matkan suhteen ja Googlen varaan perustuva maatietous, koska en ole suunnitellut matkaa Serbiassa ja tiedän serbialaisen kaverini suunnitelleen (ja aikatauluttaneen) koko lomani. Otan vähän kaikkea mukaan, lähtien hyttyskarkotteesta (tosin en usko sen hyödyttävän yhtään mitään) ja ostin jämäkät bikinit. Tavoitteena on nousta vedestä paljastamatta mitään ekstraa. Se tuntuu olevan välillä hieman hakusessa bikinien kanssa.

Koska menemme metsään vaeltamaan ja telttailemaan (lupasin jo kuvata tämän mukavuusalueen ulkopuolella olevan kokemuksen), pakkasin myös tarpeeksi löysät shortsit ja Pietarista ostamani verkkarit. Ensimmäistä kertaa elämässäni omistan kauniit verkkarit, niillä kehtaa olla julkisella paikalla. Otan myös makuupussin (kerta satun omistamaan sellaisen) ja Partioaitasta ostamani vaellussandaalit, en voisi enää kuvitella kävelemistä ilman kovia pohjia. Ja mitä tulee bilevaatteisiin, uskoisin kaverini tyrmäävän kaikki ehdotukseni ja änkevän mut todelliseen bilemekkoon.

Ehkä syksyn kuviot selviävät loman aikana ja saan paljon irti tästä kokemuksesta.

Mä en koskaan

Huomaan käyväni kesästä toiseen samaa älytöntä keskustelua kavereideni kanssa. En tiedä miten tämä raha-aihe liittyy kesään, mutta se ponnahtaa kesäisin pinnalle.

Röökistä lainatakseni, "koska rahaa on rajallinen määrä, se pitää käyttää rajallisesti". Tosin uskoisin hänen käyttävän päivässä mun viikkobudjetin, mutta silti pointti oli hyvä. Tämä keskustelu alkoi tukasta, tarkalleen ottaen kampaamohinnoista. Mä laitan aivan naurettavan summan hiuksiini (ei aina uskoisi, mutta laitan), koska haluan edes teeskennellä hallitsevani ohutta kääntyilevää tukkaani. Ehkä tärkeintä tässä tukka-jutussa on, etten ole kiintynyt tukkaani ja uskallan kokeilla jotain uutta.

Mulle tärkeintä rahankäyttöä on matkustaminen, peruselämän turvaaminen ja ulkonäkö. Synttärilahjoista päätellen mun oletetaan syövän tummaa suklaata, haluavan Venäjä-aiheista krääsää ja orgaanisia tuotteita. Tupla-Nolla oli mennyt, omien sanojensa mukaan, hihhuleiden kauppaan ostamaan rasvaa ja maidotonta suklaata lahjaksi. Olin todella otettu hänen tehdessään jotain noin mukavuusalueen ulkopuolista ostosta.

Jäin miettimään miten rahan arvo vaikuttaa ostetun tavaran arvoon, kun pystyn näkemään rahan tuotteessa. En ole koskaan ymmärtänyt taksilla ajelemista, veneilyä tai kalliissa hotellissa asumista. Tämä synnytti taas aivan uuden ulottuvuuden keskusteluun, mutta ehkä asenne rahaan on yksilöllistä. Mun kaverit pitävät mua äärimmäisen saitana, itse taas koen olevani vastuullinen rahankäyttäjänä ja ostan kerralla enemmän. Mä uskon antamiseen, omien rajojen tuntemiseen ja niiden mukaiseen elämiseen.

En rehellisesti sanottuna osaa katsoa vaatekaupoissa vaatteita, ne näyttävät yhdeltä suurelta vaatekasalta. Mä en koskaan voisi kuvitella ostavani vaatteeni vain vaatekaupoista tai netistä. Suomessa on valtava valikoima erihintaisia vaatteita, joten ostan suurimman osan vaatteistani outlet-myymälöistä, kirppiksiltä ja saan epämääräisiä kasoja banaanilaatikoissa mukaani. Mun serkku kysyi vuosia sitten, että jos olisin rikas, penkoisinko Hietsun kirppispöytiä tai ompelisinko hajonneita vaatteita? Sanoin ehdottomasti kyllä penkoisin ja tuunaisin vaatteitani, koska silloin löydän odottamattomia vaatteita ja saan alkutarinan vaatteelle. En olisi koskaan uskonut pitäväni pastellinvärisistä paidoista tai vaaleista farkuista, mutta näin sitä muuttuu. Ilmeisesti syksystä tulee yhtä suurta mustaa ja harmaata, odotan mielenkiinnolla kesäisten ostosteni toimivuutta.

Tajusin sen keskustelun aikana, ettei mua oikeasti haittaa, jos joku ei tajua mun elämää ja suhtautumistani rahaan. Eikä jonkun toisen taksihurjastelu ole multa pois, koska mä en sitä tekisi. Niin kauan kun jalat vievät, en tarvitse muuta.