Nykyisellä osaamisella

Olisin pysynyt kotona, jos olisin tiennyt viikon heittävän niin monta estettä tielleni. Henkisesti vain harvat viikot tai kokemukset yltävät viime viikon tasolle. Sain henkisesti turpiini ja jouduin käymään epämiellyttäviä keskusteluita, opin hieman enemmän itsestäni ja ymmärsin puolueettomuuden olevan joskus vaikeata.

Lauantaina päivän kysymyksenä oli

Mitä sinä haluat luoda näistä olosuhteista käsin niillä resursseilla, jotka sulla on käytössä?

Kaverini oli kirjoittanut tämän kysymyksen antamaansa korttiin ja jäin todella miettimään sitä. Mikään kukkamäärä ei peittänyt alleen päässäni jo takonutta ahdistusta seuraavan siirron suhteen. En näe itseäni missään kesän jälkeen ja rehellisesti sanottuna en tiedä onko se huono vai hyvä asia. Sain kirjoittamisen kipinän takaisin haastaessani itseni kirjoittamaan englanniksi. Onneksi eräs kaverini editoi ja teksteissä on onneksi aina vähemmän korjattavaa. Tällä hetkellä en tarvitse mitään muuta, kaikki on mahdollista jo nykyisellä osaamisellani.

Järjestin viime viikolla toisen NU:n tapahtuman ja kuulin olevani hyvin sinnikäs yrittämisen suhteen. Mielestäni ei ole kauheasti vaihtoehtoja selviämisen suhteen, koska mikään ovi ei ole itsestään auennut. Pelottavinta on sen hetken eläminen, kun kaikki sujuu ilman kyyneleitä ja ponnisteluita. Olen lyönyt lukkoon kolme tulevaa NU:n tapahtumaa ja hieman vahingossa sopinut jo syksylle yhden puhujan. Uskon niin voimakkaasti NU:n menestykseen ja tapahtumien merkitsevän ammattia opetteleville toimittajille, etten voisi kuvitellakaan jättäväni hommaa kesken vähäisen kiinnostuksen takia. Tarjoilut eivät ole Suomen pankin luokkaa tai tilat kovin hulppeat budjetin ollessa nolla, mutta haluan uskoa oppimisen halun tuovan lisää porukkaa.

Opin hyvin paljon Afganistan-tapahtumassa, koska naistoimittajien kouluttaminen on arvokasta työtä ja haluan jonain päivänä tehdä samaa työtä. Tapahtuman ansiosta löysin itselleni tärkeän kontaktin kuvaajasta, joka on kiinnostunut samoista asioista ja hänen kauttaan sain Israeliin liittyvän kontaktin. Eteisessä käymäni keskustelun jälkeen elämäni sai uuden suunnan, ainakin ensi talven suhteen. Kun kaikkea tarpeellista tietoa ei vaan löydä Facebookista tai netin ihmeellisestä maailmasta, joskus pitää elämällä elää saadakseen sisältöä.

Odottaessani pesukoneen ohjelman päättymistä mietin ensi kevättä. Tarkalleen ottaen mietin miten pystyn myymään Nuorten Ulkomaantoimittajien yhdyshenkilön paikan seuraavalle. Oma tieni lähti melkein vuoden takaa ja tavoitteita oli kaksi: halusin Ulkomaantoimittajien yhdistyksen jäseneksi ja puheenjohtajan tietävän mun hengittävän. Idea NU:n perustamisesta lähti erään Tampereella vietetyn seminaariviikonlopun jälkeen, koska sain lopullisesti tarpeekseni monologista ja erilaisuudesta. Luonnostelin junassa NU:n paperille ja kirjoitin yöllä kahden sivun liiketoimintasuunnittelman tyylisen suunnitelman. Se lähettämäni maili alkoi sanoilla mulla on hieno idea...

Lupasin saada homman toimimaan ilman taloudellista tukea ja täysin omilla kontakteillani. Niitä kontakteja ei siis kauheasti ollut silloin helmikuussa, mutta päätin opetella verkostautumaan ja saada fanittamani toimittajat puhumaan tapahtumissa. Kaikki ei ole kevään mittaan mennyt täydellisesti tai suunnitelmieni mukaan, mutta opin paremmaksi ja mukautumaan tilanteeseen. Seuraavalla yhdyshenkilöllä tulee olemaan paljon helpommat oltavat, koska vuoden kuluttua on jo valmiina pohja.

Lopetan tämän postauksen seuraavaan sanontaan:

Näkymätöntä työtä

Huomaan vastaavani moneen kommenttiin joo, mä tiedän. En rehellisesti sanottuna olisi uskonut näkeväni sitä päivää, kun pidän konetta kiinni mailien määrän takia. Alan hiljalleen ymmärtämään miksi vain harvat (ja selvästi hullut) haluavat järjestää tapahtumia. Tosin saan kiksejä suunnittelemisesta ja saan järjestää haluamiani tapahtumia. Torstaina on toinen NU:n tapahtuma ja aiheena on (näin yllättäen) Afganistan. Tapasin TIR:in vuosikokouksessa monia mielenkiintoisia ihmisiä ja sain hyviä kontakteja myös NU:n tapahtumia ajatellen.

Tosin huomaan monen sekoittavan kaksi aivan eri yhdistystä toisiinsa ja ehkä sen vuoksi NU on jäänyt hieman varjoon. Rehellisesti sanottuna kuvittelin NU:n herättävän suurempaa jäsenkiinnostusta, koska Ulkomaantoimittajien yhdistykseen kuuluminen oli mulle niin iso juttu. Monet NU:n ensimmäisessä tapahtumassa olleet ovat paljon pätevämpiä ja kokeneempia kuin mä. Tästä huolimatta vain yksi on hakenut jäsenyyttä. Se on oikeasti sääli ja en tiedä mitä voisin tehdä muuttaakseni ajattelutapaa. (Tosin voihan se jäsenmaksukin olla ongelma.)

NU on tarkoitettu ensimmäiseksi askeleeksi ja haluan lisätä kiinnostusta ulkomaanjournalismia kohtaan tapahtumien kautta. Kontaktiverkosto ei tipu taivaalta ja se pitäisi tajuta. Mä teen paljon töitä saadakseni kontakteja ja päästäkseni haluamaani pisteeseen.

Ei se elämä voi olla pelkkää journalismia ja uusien tavoitteiden asettamista, koska muuten niin ihana ja positiivinen asia muuttuu taakaksi. Opettaminen tekee nöyremmäksi ja asiavirheiden tekeminen jutuissa herättää. En usko lahjakkuuteen,olen oppinut pelkästään kirjoittamalla kirjoittamaan.

Tämän kuukauden aikana olen huomannut itse kirjoittamisen olevan pienessä roolissa kaiken muun ohittaessa ajallisesti ja sisällöllisesti. En olisi koskaan uskonut juttujen pyytämisen, projektien aloittamisen ja aikataulussa pysymisen vievän näin valtavasti aikaa. Otin ison roolin TIR:issä ja sen laajetessa pullataikinan tavoin, olen aika kauhuissani verkkosisällön suhteen. Tosin nauroin vedet silmissä lukiessani ruotsiksi maatalousjournalismin tilasta, koska en ikinä olisi uskonut törmääväni ruotsin kieleen. Soitin suomenruotsalaiselle kaverinille huutaen "Miten taipuu oooord?" Ordet?" Kaverini lopettaessa nauramisen, hän kykeni auttamaan. Että näin.

Onhan se vähän niin, että pitää luoda oma työpaikkansa ja unelmat todeksi. Halusin valkoisen kodin orkideoineen ja valkoisine Luhdan pyyhkeineen, tehdä järjestötyötä ja opettaa ulkomaalaisille suomea. En tiedä missä olen syksyllä ja se tekee tästä hienointa.

Opettaja

On niin hieno ja tärkeä olo, etten tiedä mistä aloittaisin. Aloitin vapaaehtoisena ja olen apuopettajana maahanmuuttajanaisten ryhmässä. Niin upeata porukkaa ja aivan kammottava meteli. (Kulttuurien kohtaamisena myös tunnettu ilmiö. Tuli ihan Venäjä mieleen.) Huomenna uudestaan.

Kulttuureista ja tavoista oppii vasta, kun on tekemisissä ulkomaalaisten kanssa. Huomasin olevani hyssytttelevä ja vasta päästäessäni venäläisen sielun vodkapullosta, sain jakamattoman huomion. Esiintyminen on haastavaa, etenkin kuulijoille vieraalla kielellä.

Eilinen oli myös hyvin merkittävä päivä, koska tapasin hienon kuvajournalistin ja keskustelimme freetoimittajien tilanteesta. Tajusin paljon itsestäni ja olevani aivan väärässä paikassa. En voi olla ulkomaantoimittaja ollessani paikoillani ja odottaessani jotain tuntematonta muutosta. Tarvitsin sen viimeisen tönäisyn päästäkseni eteenpäin. Joten vitsistä lähtenyt idea muuttui todelliseksi suunnitelmaksi ja syksyn todella vietän jossain muualla. En voi surra Venäjää, en todellakaan voi. Menen sinne sitten myöhemmin, mutta nyt on jo toiset suunnitelmat mielessä.

Olen lähinnä järjestellyt NU:n tapahtumia, yrittänyt jotenkin pitää kasassa pääni sisällä olevat juttusuunnitelmat ja saada ruotsia näkyvämmäksi TIR:in verkkopuolen jutuissa. Tuntuu hurjalta taas kirjoittaa vuoden tauon jälkeen, saan uutta nostetta kirjoittamiselle vaihtaessani kielen englanniksi. Paineet ovat kovat ja haluan tarinan olevan hyvä, pelkät nasevat sanat eivät riitä. (Itse luon itselleni ne paineet.)

Eilen illalla, ollessani innoissani tekemästäni matkapäätöksestä, googlasin pakkaamisneuvoja. Mielessäni laskin haluavani (oikeasti sanoin ääneen haluavani) mukaan  tusinan verran housuja ja hameita. Tajusin siis olevani yhä se urpo, joka kantaa kahta painavaa matkalaukkua hissittömässä metrossa.

En siis oppinut Pietarista mitään.

Alun jälkeen

Kaksi laatikollista pikkupullia. Valtavasta kasasta nappasin yhden, koska farkkujen tulisi istua uppoamisen sijaan. Se siitä.

Tiukka katse. Kuva Maija Stina Tamminen. ;)

TIR:in ensimmäinen kokous meni todella onnistuneesti, jotenkin jännästi päädyin hallituksen jäseneksi (samoin kävi kahdelle kuuntelemaan tulleelle kaverilleni) ja yhdestä pienestä projektista on tullut monta projektia.

Kuvaajakaverini painosti vaihtamaan Facebookiin laittamani tittelin (yleinen henkilö), hänestä se kuulosti epäilyttävältä (halusi vaan sanoa maksulliselta) ja hän ehdotti tiedotusvastaavaa. Ehkä se on sellainen skitsofreenisesti kaikkialla oleva, huutava ja älyttömiin ideoihin uskova.
En oikeasti edes muistanut titteliä ja piti katsoa se Facebookista. Nyt näin tiedotusvastaavana(!) olen järjestämässä erilaisia tapahtumia ja vuoden tauon jälkeen kirjoitan juttuja.

Aivan räikeän lainaamisen kautta tuli Viikon vieras TIR:in nettisivuille. Otin idean Karjalan Sanomien takasivulta ja tavallaan jatkan vuosi sitten aloittamaani juttusarjaa. Rakastin takasivun täyttämistä ja nyt saan mahdollisuuden keksiä kiinnostavia aiheita nettisivuille. Halusin sulkea opiskeluihin liittyvän ympyrän pyytämällä ensimmäiseksi vieraaksi itselleni tärkeätä opettajaa. Hän näki potentiaalin ja palon tavatessamme ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten.

Jännää miten paljon opettaja voi vaikuttaa ammatilliseen kasvuun ja uskoon omaan tekemiseen. Ne harvat vitoset todistuksessani ovat hänen antamiaan, koska todella rakastin hänen opetustyyliään ja vaativaa asennetta. Muut vitoset tulivat sitten lakikursseista ja italiasta.

Oli kieltämättä aika karua valmistua työttömäksi ja hakea samoja työpaikkoja kavereiden kanssa. Pääsiäisenä jäin miettimään saamaani kommenttia omien työvuorojen tekemisestä ja loman pitämisestä kun huvittaa, koska haluan tehdä arkisin töitä ja kirjoittaa sängyssä hajuvedettömänä minänä. Se ihmisten ilmoilla kulkeva versio on sitten jotain aivan muuta. Ehkä siihen heräämiseen vaadittiin osaksi hakattu metsä ja ajatus lapsuuden leikeistä juuri siinä maantien kulmassa. Näin haastattelemaani entistä tv-toimittajaa ja nykyistä luennoitsijaa lainaten, pitää olla kaunis ja nuori pysyäkseen mediassa. Realistisesti ajatellen mulla on työvuosia 8-10, joten petaan alleni verkkoa opettamisesta.

Yhtenä tulevaisuuden tavoitteistani on turvatalo Karjalaan ja koska haluan tietää mitä sen on todellisuudessa, otin harppauksen unelmaani kohti. Hehkutan sitten ensi viikolla uusinta ideaani ja siitä tulee jotain niin mahtavaa. (Tämä aasinsilta turvatalosta on päässäni täysin looginen, mutta siitä enemmän myöhemmin.)

Olen ehdottomasti saanut takaisin kirjoittamisen kipinän ja lopetin itsesäälissä rypemisen. Suomen mediamaisema ei ollut mitä kuvittelin ja en nyt mene Venäjälle kolmeksi vuodeksi, joten piti keksiä jotain sisältöä elämään.

Pakko vielä tähän loppuun lisätä, että oli todella hienoa kuulla vuosikokouksessa sä olet NU:n yhdyshenkilö. Henkinen kyynel valui poskea pitkin. Turkulainen toimittajaopiskelija tietää NU:n. Se oli hieno hetki se.

Kivettynyt hetki

Eilisen ollessa elämäni yksi omituisimmista päivistä, päätin paeta sitä peiton alle. Odotin yli vuoden sitä hetkeä, kun voisin aloittaa Venäjän valtion apurahan hakemisen ja ah niin kammottavan paperirumban. Sitä hetkeä ei tullut eikä tule. Tietysti voisin kirjoittaa, että olisi vain reilua nopeasti valmistuneita kohtaan, jos hakuohjeet olisivat kokonaisuudessaan luettavissa. Sain eilen siis selville, etten voi hakea apurahaa liian nopean valmistumisen takia (olisi pitänyt kituuttaa neljä vuotta BA-tutkinnon parissa) ja etten voi suorittaa MA-tutkintoa eri aiheesta, kuin BA:n. Kuka suorittaisi kaksi samaa tutkintoa?

Ja kaiken pettymyksen kruunaa leikatut tai olemattomat tulevat Venäjän valtion apurahat, joten onneksi en maksanut yksityiselle lääkärille lääkärintodistuksesta. Olen hyvin pettynyt ja huolimatta ohjeiden lukemisesta (puhumattakaan taloudellisen menoerän hyväksymisestä ja valmistautumisesta kolmen vuoden viettämiseen Venäjällä), en missään vaiheessa ajatellut soittaa varmistaakseni hakuohjeita.

Toivon ensi syksynä, ollessani jossain mahtavassa paikassa, nauravani tälle pettymykselle ja miten se vei oikeaan ja parempaan suuntaan. Vielä en kumminkaan kykene näkemään mitään positiivista tässä apurahan hakemismahdollisuuden menettämisessä.

Tämän kyseisen puhelun aikana sain kaksi mailia. Olen viimeisten kuukausien ja päivien aikana kuullut ja lukenut kieltäytymisiä eri muodoissa. Saadessani kaksi todella innokasta kyllä-vastausta, en voinut uskoa lukemaani. Aivan rehellisesti sanottuna kuvittelin juuri näiden kahden toimittajan sanovan todella suuren ein, joten taisin samalla todistaa jotain itselleni. Aina kannattaa yrittää omista peloistaan huolimatta.

Olen oppinut pyytämään apua ja lopettanut päättömän googlailun löytääkseni hyviä haastateltavia. Viikonlopun hienoimpia keskusteluita oli todella hard core toimittajan kanssa käymäni Facebook-keskustelu. Hän kirjoitti lähtevänsä Syyriaan ja vastasin elämäni kohokohdan olevan Toimittajat ilman rajoja -tapahtumien järjestäminen ja leipominen. (Osaan nyt tiikerikakun lisäksi leipoa keksejä. Tämä on jotain todella suurta.) Niin siis kirjoitin olevani kateellinen, hän vastasi todella lohduttavin sanoin:

Kyllä Sä ehdit vielä.... ja sitten jäät koukkuun ja oot kateellinen paikallaan pysyville ( = kivettyneille ) ystävillesi.

 Sitä hetkeä odotellessa.

Korvapuustin kuiskaamana

NU:n työkulttuuritapahtumasta. Kuva: Maria Mihhailova.

Selvittyäni (se oli selviämistä) ensimmäisestä täysin yksin järjestämästäni tapahtumasta, tajusin järjestötoiminnan olevan haastavaa. Kirjoitin päiväkirjaani muistelevani tätä kevättä joskus tulevaisuudessa hienona alkuna.

Aloittaessani Nuorten Ulkomaantoimittajien porukan olemattomalla budjetilla olohuoneestani ja ollessani ryhmän ainut jäsen, uskon tämän olevan hieno uuden ulkomaantoimittajien sukupolven yhdistymisen alku. Tunsin oloni hieman ikärasistiksi laittaessani nuoruuden yhdeksi yhdistäväksi tekijäksi, mutta halusin kaikkien olevan samalla tasolla työkokemuksen suhteen.

Omasta työkokemuksesta en olisi niin kauhean varma, koska en koe urani etenevän haluamallani tahdilla. Taidan olla itseni pahin estäjä ja jarruttelija, koska en aina osaa nauttia pienistä saavutuksista. Tärkeää on kumminkin osata erottaa työ omasta yksityiselämästä, koska muuten sellaisen toimittajan kanssa ei voi tai uskalla puhua mistään normaalista. Yksi kaverini näkee kaikessa sanomisessani jutun juurta, se on todella puuduttavaa. Lähimmät ystäväni eivät ole media-alalla ja se pitää pään edes jotenkin selvänä.

Välillä on hankalaa uskoa itseensä ja tämän kaiken johtavan johonkin järkevään. Kyllä mua pelottaa ja ihan viikottain tuleeko tästä yhtään mitään. En usko median katoavan mihinkään, siitä vaan täytyy löytää se oma rakonsa ja osata luopua siitä seuraavan sukupolven saapuessa. En rehellisesti sanottuna voi olla enempää tai vähempää haluamaani rakoon sopiva.

Venäjän suhteen muutin mieltäni tunnin välein, haluaisin nähdä itseni täällä näissä ympyröissä. Vihdoin, syödessäni toista korvapuustia, päätin toteuttaa vuoden vanhan suunnitelman Venäjästä. Dumppasin ajatukseni Pietarista, koska olisin tehnyt sen päätöksen pelosta tuntematonta kaupunkia kohtaan. Pietarissa on valmis verkosto kaverineen ja paikkoineen, jopa lakanat olisivat valmiina odottamassa. En kumminkaan halua helppoa ratkaisua tai palata samoihin huoneisiin.

Panostan hieman erilaiseen Venäjä-haaveeseen ja meni syteen tai saveen, sen on pakko olla sen arvoista.

Hieno päivä, totesi Muumipeikko.

Viikon aikana on tapahtunut valtavasti, monesti toivoin henkilökohtaisen elämän olevan hyllyllä odottamassa vuoroaan saavuttaessani unelmiani. Kai se menee niin, että kaikki tapahtuu kerralla. Olen hieman skitsofreenisesti yhdistellyt kahta eri rooliani Nuorissa Ulkomaantoimittajissa ja Toimittajat ilman rajoja -järjestössä. Kuvaajakaverini ilmaisi huolensa intohimoiseen (ilmais)työn tekemiseen, mutta en koe polttavani kynttilää molemmista päistä. En osaa tehdä yhtä asiaa kerrallaan, teen viittä tai kymmentä.

Haluan työskennellä ja kirjoittaa intohimosta, en rahasta. Yritän parhaani pysyä uskollisena itselleni, tavoitteilleni ja sille minälle, joka istui revityt farkut ja soijajuoma kädessään lokakuussa 2010. Silloin sanoin ensimmäistä kertaa ääneen haluavani sotatoimittajaksi ja valmistuvani ennen kesäkuuta 2013. En ehkä ollut suosituin, lahjakkain tai Imagesta haaveileva, mutta tein ja teen omaa juttuani. En tiedä viekö se Afganistaniin tai edes lähemmäs, mutta köyhän haaveilevan toimittajarentun on vaan pakko yrittää.

Venäjällä oli ehkä helpompaa keksiä tekemistä ja työllistyä, koska siellä on pakko taistella paikastaan yhteiskunnassa. Ehkä opin taistelemaan oman statukseni ylläpitämisen puolesta Venäjällä ja haluan olla toimittaja. Työmarkkinat eivät olleet mitä kuvittelin tullessani Venäjältä, valmistumiseen meni odotettua pidempään (opinnäytetyöhön upposi monta tuskaista tuntia) ja muuttaminen toi mukanaan hiljaisuuden. En halua sanoa yksinäisyyttä, mutta en vuoteen asunut yksin tai ollut päivääkään yksin. Ensimmäinen kuukausi tuntui todella omituiselta ja en osannut suhtautua hiljaisuuteen. Ehkä ongelmana oli myös Helsinki, koska en enää näe itseäni helsinkiläisenä.

Pääsiäisen jälkeisen hyvin pitkällisen itsetutkiskelun jälkeen päätin seurata sydämeni ääntä. En usko leimaavani itseäni tai uraani olemalla mukana Toimittajat ilman rajoja -yhdistyksen toiminnassa, koska haluan sotatoimittajaksi. Hienointa on ideoida ja antaa palaa, olen kuulemman liian positiivisesti suhtautuva uskoessani saavani muita mukaan tapahtumasuunnitteluun. En enää koe päällimmäisenä tarpeena verkostautumista, vaan asioiden muuttamisen ja jäsenmaksun maksavia toimittajien ja kuvaajien mukaansaamisen NU:n ja TIR:in tapahtumiin. Tuntuu oikeasti todella hienolta olla mukana aloittamassa molempia, todella jättää jälkensä ja muistella sitten vuosien kuluttua omaa roolia.

Ollessani serkkuni kanssa kävelyllä huusin Hämeentien varrella olevani yksin tässä yrittämisessä ja vain uskomalla itseeni voin saavuttaa jotain saavuttamisen arvoista. Se vaan pitää aloittaa jostain, koska en usko ammattitaidon kehittymiseen yön aikana. Virheiden kautta oppii paremmaksi ja haluan uskoa tekemisen puhuvan puolestaan.