 |
| NU:n työkulttuuritapahtumasta. Kuva: Maria Mihhailova. |
Aloittaessani Nuorten Ulkomaantoimittajien porukan olemattomalla budjetilla olohuoneestani ja ollessani ryhmän ainut jäsen, uskon tämän olevan hieno uuden ulkomaantoimittajien sukupolven yhdistymisen alku. Tunsin oloni hieman ikärasistiksi laittaessani nuoruuden yhdeksi yhdistäväksi tekijäksi, mutta halusin kaikkien olevan samalla tasolla työkokemuksen suhteen.
Omasta työkokemuksesta en olisi niin kauhean varma, koska en koe urani etenevän haluamallani tahdilla. Taidan olla itseni pahin estäjä ja jarruttelija, koska en aina osaa nauttia pienistä saavutuksista. Tärkeää on kumminkin osata erottaa työ omasta yksityiselämästä, koska muuten sellaisen toimittajan kanssa ei voi tai uskalla puhua mistään normaalista. Yksi kaverini näkee kaikessa sanomisessani jutun juurta, se on todella puuduttavaa. Lähimmät ystäväni eivät ole media-alalla ja se pitää pään edes jotenkin selvänä.
Välillä on hankalaa uskoa itseensä ja tämän kaiken johtavan johonkin järkevään. Kyllä mua pelottaa ja ihan viikottain tuleeko tästä yhtään mitään. En usko median katoavan mihinkään, siitä vaan täytyy löytää se oma rakonsa ja osata luopua siitä seuraavan sukupolven saapuessa. En rehellisesti sanottuna voi olla enempää tai vähempää haluamaani rakoon sopiva.
Venäjän suhteen muutin mieltäni tunnin välein, haluaisin nähdä itseni täällä näissä ympyröissä. Vihdoin, syödessäni toista korvapuustia, päätin toteuttaa vuoden vanhan suunnitelman Venäjästä. Dumppasin ajatukseni Pietarista, koska olisin tehnyt sen päätöksen pelosta tuntematonta kaupunkia kohtaan. Pietarissa on valmis verkosto kaverineen ja paikkoineen, jopa lakanat olisivat valmiina odottamassa. En kumminkaan halua helppoa ratkaisua tai palata samoihin huoneisiin.
Panostan hieman erilaiseen Venäjä-haaveeseen ja meni syteen tai saveen, sen on pakko olla sen arvoista.
