Väärät ihmiset

Otin todellisen loppukirin tämän vuoden suhteen. Olen vakuuttunut saavani heprean kurssin toimimaan, kupruista huolimatta. Kaiken täytyy mennä mahdollisimman pieleen ja hankalasti, jotta saan voimaa jatkaa saavuttaakseni jotain.

En saanut hakemaani isompaa apurahaa kieliopintoja varten, mutta toisaalta en kestäisi enää ajatusta Venäjästä. Haluan ottaa parhaat palat, olla lomalla ja imeä kieltä itseeni. En enää halua asua yhdessäkään venäläisessä perheessä, opiskella homeisessa luokkahuoneessa tai olla miljoonakaupungin sykkeessä. Olin ohikiitävän hetken ajan pettynyt, sitten totesin olevani pulu pullapalan kimpussa ja saavuttani kielitaidon ihan omin avuin.

Uskon ensi vuodesta tulevan elämäni tapahtumarikkain ja tärkein vuosi. Teen siitä upean ja hyvällä tavalla erilaisen vuoden. Uskon löytäväni unelmieni työpaikan, ostavani äärimmäisen pienen luukun ja olevani lähempänä opiskeluita. Tilasin kolme kirjaa jouluksi, sain ensimmäisen maanantaina ja olen hypistellyt vanhaa kirjastokirjaa epäuskossa. On epätodellista lukea jotain niin äärimmäisen mielenkiintoista, koska en ole italian lukemisen jälkeen löytänyt yhtä suurta intoa. Uskon kaiken nyt tapahtuvan valmistavan tulevaa varten, sillä muuten en jaksaisi katsoa venäläisiä elokuvia (ymmärtäen sanan sieltä täältä).

Kielet ovat mulle se kantava voima, koska osaamalla kieltä avaan uusia mahdollisuuksia. En koe olevani kielellisesti lahjakas, mä vaan hakkaan sanoja päähäni ja laitan itseni epämukaviin tilanteisiin puhuakseni kammottavaa venäjää. Ehkä en ole enää niin herkkä arvostelulle, kuin mitä olin kymmenen vuotta sitten. Mua ei kiinnosta tai satuta kuulla puhuvani huonosti jotain kieltä. En ota sitä enää niin henkilökohtaisesti.

 En jätä ostamatta venäläisten journalistien fanittamaa mediakirjaa, koska jonkun (okei aika monen) mielestä en osaa edes lukea. Jonain päivänä mä osaan lukea venäjää ja sinä päivänä haluan sen ensimmäisen lukemani kirjan merkitsevän mulle jotain. Muistan kirjan ostohetken, kaverini punaisen tukan ja juomani vadelmadrinkin.

Kyllä, olen juuri sellainen sekopää, joka kirppiksellä kirjoja myydessään alkaa analysoida taustoitusta ja orjuuden vaikutusta venäläiseen yhteiskuntaan.

Kun mä kirjoitan ensimmäisen kirjani, otan saamani palautteen vastaan ilolla ja en ala vittuilemaan. Olen siis oppinut monia asioita tämän vuoden aikana.

Rauhallista joulua ja tehkäämme ensi vuodesta upea vuosi!

Sata

Olen kauhean kriittinen. Pettynyt. Vihainen. Välillä taas optimistinen tekijä.

Sain päähäni perustaa heprean alkeet journalisteille -kurssin, koska haluan opiskella hepreaa ja en löytänyt sopivaa (tai siis yhtään) alkeiskurssia kirjoitustaidottomalle. En ole kielissä oikein välittänyt kirjoittamisesta tai oikeasta kieliopista, ainoastaan puhumisesta ja ajatuksesta kommunikoinnista jonkun toisen kielellä. On uskomattoman voimauttavaa selittää jotain vieraalla kielellä. Ehkä siksi pidän opettamisesta, kun olen se ensimmäinen kuulija. Lauseiden synnyssä on jotain niin uskomattoman kaunista.

En rehellisesti sanottuna tiedä tuleeko kurssi koskaan toteutumaan, koska haluan maksaa opettajalle oikean taksan mukaisesti. Kaikissa ideoissani, lähtien opiskeluaikani dokumentista, olen saanut tehdä kaiken yksin. Toimittajakaverit taputtelevat selkään ja pyytävät ilmoittamaan, kun olen saanut homman hoidettua. Olen lopettanut useamman kuin kymmenen kertaa Nuorten Ulkomaantoimittajien toiminnan, huutanut tuuleen ja kävellyt loputtomia matkoja rauhoittuakseni. Tuntuu ettei kukaan usko mun tekemiseen, kun tapahtumaan vaivautuu tulemaan neljä osallistujaa. Toisaalta se on huima määrä verrattuna kevään 2013 osallistujamäärään, kun paikalla oli puhujan lisäksi järjestäjä ja järjestäjän kaveri (hieman pakotettuna ja lahjottuna porkkanakakulla).

Multa oikeasti kysyttiin, odottaessani viimeisen tapahtuman puhujaa, olenko mä väsymätön vai vaan jotenkin jotain, kun jaksan järjestää tyhjälle tilalle tapahtumia. Mä tiedän vaikuttavani ylpeältä ja vaativalta, mutta vertaan itseäni ja tekemistäni venäläisiin toimittajakollegoihin. Sitä draivia voi vaan ihailla ja koen NU:n pyörittämisen aivan säälittäväksi tapaamieni venäläistoimittajien projektien rinnalla.

Udmurtiassa ollessamme, Venäjän yleisradion toimittaja kameramiehineen tuli seminaaripaikkaan haastattelemaan paikallisia nuoria toimittajia heidän hankkeistaan. Vaikka ei ole rahaa, ideat varastetaan ja rahoitusta on helpompi saada Suomesta, nuoret silti tekevät. Mä olen miettinyt tässä viimeiset kaksi kuukautta, että mitä mä teen väärin ja missä se mun tekemisen palo oikein on?

Tosin Venäjällä liikutaan aivan eri sarjassa jo ihmismäärän suhteen ja sosiaalinen media on kova sana. Opin seminaarin aikana paljon markkinoinnista sosiaalisessa mediassa, etenkin venäläisessä Facebookissa VKontaktessa, mutta Udmurtian kaltaisessa ympäristössä klikkausten määrät ovat vielä alhaiset. Vähemmistökielellä bloggaavan toimittajan blogia klikataan muutama sata kertaa viikossa. Tämän kuultuaan eräät vanhemmat toimittajat kommentoivat, venäläiseen tapaan hyvin suorasukaisesti, että se on säälittävän vähän. Tunteeni sillä hetkellä menivät vihasta sääliin, kun blogiaan ylpeänä esitellyt nuori nainen alkoi itkeä. Oletusarvona tekemisessä on, että pitää olla tuhansia klikkaajia ja seuraajia ties missä sosiaalisen median alustassa. Mun blogilla on seitsemän lukijaa ja se on mielestäni oikein hyvä luku. (heheheh)

Tapaamieni nuorten perusteella yrittäjyyttä ei pelätä ja työntekijöille räätälöidään mieluisat työtehtävät, ettei hän lähde yrityksestä. Endokrinologian lääkärinä työskentelevä kaverini on huvikseen ruotsin opettaja ja myös opettaa tanssia lapsille. Hän saa mahdollisuuden elää kaikkia haaveitaan kerralla ja saada palkkaa. Venäjällä olematon työtilanteeni on absurdi käsitys. Miten ihmeessä toimittaja voi olla ilman työtä? Haluan olla liian paljon Suomessa ja rakentaa elämääni täällä.

Mutta rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, etten tiedä miten pitkään jaksan yrittää. Sitä lopullista napsahtamista odotellessa suunnittelen Nuorten Ulkomaantoimittajien kevättä. Ehkä ensi vuosi tuo suuria muutoksia mukanaan!

Tiikerin silmä

Mietin kolme viikkoa, kävelin loputtomasti ympyrää ja lopulta kolmen purkan voimalla näpyttelin maileja. Osuuskunta, kielikurssi ja nyt tästä tulee ammattimaista.

Tosin vastaukset toimittajakavereiltani eivät oikein vastanneet odotuksiani, mutta rehellisesti sanottuna olen jo oppinut tekemään asioita yksin. Lopulta tarvitsin vain kaksi päivää, naurettavan määrän maileja ja paljon kyllää. Sain yhden ein ja innostuin sen kuultuani hankkimaan sponsoroinnin itsestäni. Päätin liittyä osuuskuntaan maksaakseni elämäni ensimmäisen palkkion. Näen jo tulevat kielikurssit journalisteille ja maahanmuuttajataustaiset opettajanaiset. (Kyllä, sukupuolella on merkitystä.) Maaliskuun kielikurssiin pyysin suomalaista opettajaa, koska en halua uskonnon määrittelevän sanastoa tai opiskelijoiden kirjoitustaidottomuuden olevan esteenä.

Syksy on mennyt hyvin hitaasti työkuvioiden suhteen ja lopulta en kuullut mitään hakemastani unelmapaikasta, mutta löysin parempia ilmoituksia. Kävin tiedottajan haastattelussa jääden toiseksi, mutta rehellisesti sanottuna en olisi ottanut paikkaa vastaan. Mun on pakko saada hästägätä ja olla oma itseni, sellainen vanhanaikainen koska olemme olemassa, se riittää -ajattelu ei ole se mun juttuni. Ehkä musta tulee yrittäjä ja kaikki muu jää taustalle, koska tuntuu turhauttavalta hakea satojen muiden tavoin samoja media-alan työpaikkoja.

Olen aina vihannut sanaa yrittäjä, kuin se olisi vaan yrittämistä tekemisen sijaan. En todellakaan tiedä teenkö tapahtumajärjestämistä tai tiedottamista oikein, mä vaan kokeilen ja opin erehdyksen kautta. Pitäessäni syksyn viimeistä Nuorten Ulkomaantoimittajien tapahtumaa, kuulin olevani se joka järjestää. Se tuntui todella hyvältä, mutta erityisen paljon se merkitsi kaataessani kahvikannullista viemäristä alas ja antaessani vähäisillä rahoillani ostetut tarjoilut toiseen jääkaappiin. En todellakaan tiedä kuinka monta tilaisuutta mun pitää järjestää saadakseni ilmoittautuneet paikalle. Ehkä ilmaista on hankala arvostaa.

Mä vaan olen sellainen, joka kävelee räntäsateessa paikasta A paikkaan B, koska on luvannut olla jossain tiettyyn aikaan, täyden ratikan mennessä nenän ohi. Mä en luovuta, vedä itkuraivareita Facebookissa ja mene takaisin kotiin. Ehkä kaikki on vaan suhteellista ja teot paljastavat koetut asiat.

Tämä oharit tehnyt kaverini oli samainen, joka kommentoi jatko-opiskelusuunnitelmaani epärealistiseksi. Kun opiskelin matkailuvirkailijaksi, pääopettaja nauroi mun korkeakouluhaaveelleni. Sinne pääseminen vei vielä monta vuotta ja välissä oli merkonomitutkinto avoimen opintojen lisäksi, mutta 27-vuotiaana aloitin korkeakouluopinnot. Pääsin avoimen väylän kautta opiskelijaksi ja haastattelussa sanoin valmistuvani ennen kesäkuuta 2013.

Valmistuin maaliskuussa kolmea kuukautta ennen 30-vuotispäivääni. Pointtini on että elämässä kestää, mikään ei mystisesti tipu taivaalta tai kielitaito uppoa päähän yön aikana.

Tiedän opiskelevani lähitulevaisuudessa Lontoossa, toteuttavani pitkäaikaisen alahaaveen ja tekemällä jotain todella vaikeaa. Mulle on tärkeintä elää elämää pelkäämättä muiden kommentteja, koska muuten halvaantuisin epäilyksistä.

Vaikka tekisin välillä jotain muuta, loittonisin journalismista ja kaikesta mediaan liittyvästä, se ei silti pyyhi opiskeluitani tai kokemuksiani. Aina voi palata vanhaan tuttuun tekemiseen, jos siltä tuntuu.