Ei sitä voi selittää. Huomasin hokevani olevani niin väsynyt
selittämään kadonneen työidentiteetin metsästystä, että
päätin vaan olla hiljaa. Sisäisesti en voinut olla hiljaa, sillä kärsin
lukuisista hylkäyksistä ja kasvottomista rekrytoinneista. Kolmen alan osaajana tunsin huutavani tuuleen.
Yksi asia johtaa
seuraavaan ja jossain vaiheessa näin yhteyden. Olin pari kuukautta takaperin
työhaastattelussa vain kuulemassa ihmettelyä elämästäni. Mitä ihmettä teet
kaiket päivät, jos et ole päivätyössä? Se oli todella omituinen kysymys viisikymppiseltä
talouspäälliköltä, joka ei varmasti pystynyt enää kuvittelemaan kolmikymppisen
työnhaun arkea. Vastasin eläväni tasapainoista arkea. Rakennan itseäni
henkisesti treenaamalla ja lukemalla venäjän kielioppia, sekä luottavani elämän
kantavaan voimaan. Myöhemmin istuessani bussissa olin saanut kiitos mielenkiinnosta -mailin.
Oikeiden ihmisten tapaaminen oli omalta osaltani se
ratkaisevin tekijä, koska ilman syvällistä itsetutkiskelua ja hajoamista, en
olisi uusien haasteiden äärellä. En olisi koskaan uskonut, ettenkö olisi
tiedottajana jossain yrityksessä tai tekisi markkinointia, mutta todellisuus
oli niin karua.
Päästäessäni vanhasta identiteetistä irti, sain voimia etsiä
uutta suuntaa elämälle ja työlle. Olen löytänyt itselleni sopivan lajin ja
siihen oikeat treenikaverit, jotka ovat läsnä erilaisessa todellisuudessa. Heille
olen punainen vyö, jolla on pehmeät ranteet. On tärkeää olla kehässä
vinkuleluna, oppia kuperkeikka takaperin ja nöyrtyä egon painaessa
kyynelkanavia.
Ehkä tässä tapauksessa uusi työ löysi tekijänsä, kun annoin
itselleni mahdollisuuden tehdä jotain aivan muuta. Rehellisesti sanottuna jäin
odottamaan jotain mystistä lupaa elää erilaista työarkea. Pidin niin
pakkomielteisen tiukasti kiinni päivätyöstä, sellaisesta johon matkustetaan
ruuhkabussissa ja ollaan neljään. Koulutus pitäisi nähdä enemmänkin
suuntaviivana, ei kiveen hakattuna ehdottomana totuutena ja ainoana
työmahdollisuutena. Olen aivan eri ihminen nyt, kuin aloittaessani journalismin
opinnot kuusi vuotta sitten. Samat asiat ja kiinnostuksen kohteet pyörivät
päässä, mutta en juuri nyt näe niiden olevan se kantava voima.
Journalismi
tulee aina olemaan osa elämääni ja kohtaloani, mutta ehkä hieman
epämuodostuneessa roolissa. Idealistina haluan tukea nuorten jaksamista ja
etenkin naisten ammattitaidon kehittämistä tarjoamalla koulutusta ja
tapahtumia. Eihän tapahtumissani käy juuri ketään, mutta silti periaatteesta
järjestän tapahtumia. Ehkä syksyllä ajattelen idealismin olevan turhaa ja keskityn johonkin muuhun. Asiat muuttuvat hitaasti ja uskon kadottua on hankalaa keskittyä oleelliseen.
Raapustin muistiinpanovihkooni seuraavat ohjeet itselleni:
- käytä koulutusta työkaluna, älä suuntaviivana.
- harrasta intohimoisesti --> tee siitä sivutyö.
- opiskele kieliä, opiskele vaikkei kukaan tajuaisi syytä.
- näe potentiaalia kaikessa.
- kokeile.usko.menesty.
Ja koska olin nähnyt unta ratsastavani elefantin selässä,
anna elefantin kuolla - päästä irti menneestä!
Ollessani todella syvällä itsesäälissä ja kiitos mielenkiinnosta -mailien pimeässä syleilyssä, luen tämän kohdan Eino Leinoa:
Ma humista tahdon
kuin vuorihonka
yksin alla aution taivaan.
Ma taistella tahdon
kuin metsäkoski
yksin halki tiettömän tienoon.
Ma sammua tahdon
kuin tähdenlento
tien viitaten erämaan lampeen.
Ah, en voi, en saata!
Ma elämään tulin,
nyt täytyy mun elon laine olla.