Kulmasohvalla on vauva

Haluan aloittaa sanomalla, etten ole koskaan haaveillut häistä tai vauvoista. En koskaan hanki kulmasohvaa, lasitettua parveketta tai ole miehen kanssa, joka nalkuttaa kirjoittamisesta. Seurattuani elämässäni olevien lapsiperheiden ja yksinhuoltajien arkea, epätodelliset pinkit unelmat ovat karisseet vuosien varrella pois. En kuvittele lapsiarjen olevan Benettonin lastenosastolla shoppailua tai jotain muuta pinkkiä höttöä.

Tämän hienon alustuksen jälkeen jaan käymäni keskustelun. (Kyllä, keskustelussa mainittiin häävalmistelut ja vauva.) Välillä ollessani tuomittavana ja liian erilaisena (yläpuolella olevat kohdat välttelevänä), huomaan käyväni samaa keskustelua yhä uudestaan ja uudestaan. Ei, en seurustele. Ei, en pode vauvakuumetta. (Tässä vaiheessa yleensä kuulen, kuinka biologinen kello tikittää.)

Elämäni hienoin parisuhde oli miehen kanssa, jonka tunsin kaksi päivää ja sitten muutimme yhteen. Se oli hienoa, kunnes se päättyi ja sitten elämäni sai uuden suunnan. Mielestäni se oli elämistä ja helvetin hieno kokemus, keskustelukumppanini mielestä olin aivan seonnut ja mihin se olisi muka johtanut. Se johti tähän.

Ilman sitä en olisi TIRissä, viettäisi ensi vuotta leikkien passillani tai uskoisi itseeni. Se yksi valinta johti toiseen ja kolmanteen, sitten syntyi ajatus sotatoimittajuudesta. Se hetken elämässäni ollut mies oli elämäni rakkaus ja menettäessäni hänet, en voinut uskoa kivun määrää. Sinä syksynä lopetin elämän pelkäämisen ja annoin mennä. Ilman sitä eroa en olisi koskaan uskaltanut lähteä Venäjälle, rakastunut maahan ja kieleen, valmistunut tai löytänyt rohkeutta rakentaa TIRiä ja NUta tyhjästä. Kun istuin TIRin hallituksen kokouksessa tulevaa kuuluisaa elokuvaohjaajaa vastapäätä, päähäni tuli ajatus Me istuimme TIRin hallituksessa ja siitä se lähti. Suomen TIR.

Mittaan elämäni saavutuksia erilaisella mittarilla ja joskus (käydessäni elämääni koskevaa keskustelua) koen tarvetta ylikorostaa erilaista elämäntapaani. En suostu anteeksipyytelemään tavoitteitani tai naimattomuuttani. Ehkä moni kuvitteli toimittajuuden tai Afganistanista puhumisen olleen vaan hetken huumaa ja vaihtuvan Imagen ihailuun ja asumiseen Espoossa. Olen pari kertaa kuullut ihan läheisiltä kavereilta, että enkö pelkää kuolevani Afganistanissa tai Iranissa. Olen aina vastannut samalla tavalla. Pelkään enemmän paikalle jäämistä ja haaveiden jäämistä haaveiksi pelon takia.

Mielestäni on tärkeätä ensin rakentaa yksityiselämän perusta, täyttää se erilaisilla ihmisillä ja siten kokea perhe-elämän herkkupalat heidän kauttaan. Ainoastaan aitojen ihmisten kautta pysyy rehellisenä ja kiinni todellisuudessa, koska en voi puhua sotarikoksista, raiskaamisesta tai Venäjästä koko aikaa. Hyvät kaverit sanovat koska ovat saaneet annoksensa arjestani ja palauttavat maan pinnalle. Kun en laske tunteja, rahaa tai mitään, se on välillä hankalaa nähdä elämää sen oman kuplan ulkopuolella. Siellä ovat ne kulmasohvat, vauvat ja häävalmistelut.

Mutta onneksi on olemassa niitä kavereita kulmasohvineen.

Viimeinen kerta

Mietin monta päivää miten kirjoittaisin opettamisen päättymisestä. Ehkä se kielen opettaminen lensi jo ensi kerroilla ikkunasta ulos ja tilalle tuli naisten oikeudet ja oikeus tietoon.

Huomasin pitäväni itsestäänselvänä monia naiseuteen liittyviä käsitteitä. Aikaisemmat kielelliset ja kulttuuriset törmäykset kokivat uuden asteen, kun yritin selittää sanaa häpyhuulet. Aiheena oli siis naisen anatomia ja seksuaalisuus. Missään vaiheessa (piirtäessäni hienoja kuvia) ei tullut mieleen, etteivät monet luokassa istuneet naiset ymmärtäneet häpyhuulien käsitettä. (Myöhemmin googlasin Somalian ympärileikkausprosentin olevan noin 95 prosentin luokkaa. Tunsin oloni aivan idiootiksi.)

Ne olivat elämäni pisimmät 90 minuuttia, koska yritin selittää kuukautissiteiden olemassaolosta, lapsivedestä ja abortista. Hienointa ja samalla surullisinta oli selittää nuorelle tytölle kondomista, koska hän ei ollut kuullut sitä sanaa. Myöhemmin myös sain selville, että monessa maassa (kuten Intiassa) sterilisaatio on käytetty ehkäisykeino (muistaakseni se oli 37 prosentin luokkaa) ja yritin selittää kuinka on olemassa helpompiakin ratkaisuja. Eräs nelikymppinen kurdinainen ei voinut uskoa, ettei ole pakko olla raskaana. Tuntui hyvin raskaalta saada kommenttiini Ei sun ole pakko olla raskaana itkuinen vastaus Eikö?

Olin piirtänyt kartongille läpileikkauksen naisen sukupuolielimistä ja värittänyt hienosti tärkeimmät kohdat. Kulmakiveksi muodostui virtsarakko. Sen olemassaolo tuntui olevan aidosti uusi asia ja tunsin oloni hyvin nöyräksi. Tunsin todella vieneeni opettajuuden aivan uudelle asteelle, olin valistamassa heitä itsestään ja vartalostaan. Olin aivan kuollut viimeisen tuntini jälkeen, kykenin ainoastaan nukkumaan kaksi tuntia ja sen jälkeen itkin kolme. Lukutaidottomuus tuli ensimmäisenä haasteena ja teki opettamisesta haasteellista sekä pakotti mut kohtaamaan omat taitoni.

Olen hyvin kiitollinen päätymisestäni juuri niiden naisten joukkoon, koska määrärahojen huvetessa paikka lopettaa kurssitoiminnan vuoden lopussa. Syksyllä on varaa ylläpitää paikkaa enää kahden päivän ajan ja sen jälkeen naiset ovat vielä eristäytyneempiä. Varmasti keskuksen työntekijät ja vapaaehtoiset ovat monelle maahanmuuttajanaiselle ainoat suomalaiset kontaktit.

Tavallaan pystyn samaistumaan siihen turhautumiseen ja haluun luovuttaa kielen suhteen, koska Venäjällä on todella vaikeata olla osa yhteiskuntaa ilman hyvää kielitaitoa. Opiskellessani nyt kunnolla venäjää yksityisopettajan kanssa, voin sanoa vasta nyt ymmärtäväni kieltä. Kieleen pitää olla ensin se intohimo, jotta sen haluaisi oppia ja ylläpitää kielitaitoa. Ilman vuotta Venäjällä ja venäläisiä kavereitani, en varmasti kuuntelisi päivittäin Sputnikia ja tekisi kielioppitehtäviä. Venäjällä on niin helppoa elää kuplassa ja osata vain perusfraasit (En tarvitse kassia. Ei ole kanta-asiakaskorttia. Maksan käteisellä.), mutta se ei kumminkaan ole sitä todellista yhteiskunnassa elämistä. Moni kuvitteli mun osaavan täydellistä venäjää ja kääntävän unissani ties mitä tekstiä. Todellisuudessa osasin ostaa junalipun, täyttää Stockan korttihakemuksen ja keskustella jostain Suomea koskevista perusasioista. Hip hurraa.

Ehkä sen huonon venäjän osaamisen piti muhia päässäni kiehumiseen saakka, koska ilman Suomessa odottanutta ympäristön painetta en olisi avannut oppikirjaa. Italian oppimisesta on jo se kymmenen vuotta ja en muistanut kieliopin tajuamisen olevan näin hankalaa. Venäläisestä sielustani ei ole mitään hyötyä, mutta kyllä mä vielä venäjän opin. Se on helpompaa kuin suomi.

Päivä Venäjällä

Sateisena päivänä lempivuodenaikani syksy tuntuu olevan lähempänä. Syksy tuo mukanaan muutoksia, mutta ei haluamaani työpaikkaa. Ehkä sen piti olla lohduttava tieto, että jäin kakkoseksi (yllättäen se ei ollut!) ja muokkasin aikatauluani hieman uusiksi. Tein hienon taulukon eri tuloksesta (jos saan paikan ja jos en saa), koska en osannut hahmottaa mitkä suunnitelmani oikeasti ovat kiinni rahasta.

Päädyin siis siihen tulokseen, että voisin harrastaa enemmän (jumppajumppajumppa), matkustella ja maksaa opintolainani. Nämä hienot rahamenot saavat siis hetkellisesti odottaa ja keskityn uuden haluamani paikan löytämiseen.

Lempilapsellani eli NU:lla menee mahtavasti, sain syksylle tilan käyttöön ja järjestän neljä tapahtumaa. Syksylle on monta hienoa tapahtumaa odottamassa järjestämistä ja jotenkin jännästi se TIRistä lähteminen ei ottanut onnistuakseen. Päädyin hieman erilaiseen rooliin ja uskoisin viihtyväni tässä aikaisempaa paremmin. Ensimmäistä kertaa olen jäämässä lähtopäätöksen jälkeen ja vasta nyt ymmärrän monesti luovuttaneeni vaikean paikan edessä. Tärkeintä on rakentaa luotettava tiimi ympärille ja jakaa vastuuta olematta mustasukkainen. Meitä on verkkotiimissä nyt viisi ja olemme kaikki niin erilaisia, mutta yhdessä ajattelemme kuin yksi henkilö.

Oli aivan pakko ottaa kuva.

Ehkä vaikeinta tässä vastuun ottamisessa on oman rajallisuuden ymmärtäminen ja ettei voi kontrolloida kaikkea. Sitä tulee diplomaattisemmaksi ja oppii suodattamaan sanomisiaan, koska tässä työkulttuurissa toimitaan eri tavalla.

Tiistaina ollessani pienen hetken Venäjällä ihastelemassa suihkulähdettä, sashlikia ja vodkan virtaamista, tunsin kaipaavani Venäjää. Kaikki tuntui niin paljon normaalimmalta ja en voinut olla mitenkään yliampuva asussani. Tuntui hienolta olla kaunis ja bongata suurlähettiläitä. Avecina ollut venäläinen kaverini oli vaikuttunut nimitietoudestani ja tarinoistani (mitkä perustuivat Eeva-lehden juoruihin). Sain kutsun ensimmäistä kertaa itsenäisyyspäivän juhliin ja pelkkä kutsun saaminen oli hienoa, mutta titteli nimeni edessä teki siitä jotain vielä hienompaa. Toimittaja. Nähdessäni kutsun ja tittelin, tunsin todella saavuttaneeni jotain hienoa.

Näkemäni entinen Moskova-kirjeenvaihtaja tuntui vaikuttuneen NU:sta ja kysyi tuleeko musta päätoimittaja. Saatuani keuhkoihin taas ilmaa, vastasin ei todellakaan. Musta ei ikinä tule päätoimittajaa, eijeiei.

Viimeiset kuuluisat sanat.

Hetken jälkeen

Saatuani kolmen kuukauden projektin päätökseen tiistaina, olo on kieltämättä hyvin epätodellinen. Loputtomilta tuntuneet tunnit tapaamisissa, koneella ja kahviloissa tuntuivat katoavan seminaarin aikana.

Tiesin lopettavani seminaarin jälkeen tiedotusvastaavan roolin ja tavallaan se tuntuu haikealta. Sananvapausseminaarissa törmäsin vanhaan rooliini jutellessani seminaarivieraiden kanssa. Sain ammatillisen ympyrän sulkeutumaan tavatessani tiedottajan roolissa toimittajia. En ollut enää toimittajuudesta haaveileva respa, olen saavuttanut haluamani ammatin.

Seminaaripuhujan kanssa Suomenlinnan laiturilla.

Seminaarissa ollessani todella vasta tajusin matkani pituuden ja sen vieneen kolme vuotta elämästäni. En tiedä mihin aika on mennyt, mutta olen tyytyväinen sen vaikeuteen. Kahden työn ja avoimessa opiskelun yhteensovittaminen vaati henkisesti ja fyysisesti paljon, mutta mitään ei saa ilmaiseksi.

Keskustelin eilen venäläisen kaverini kanssa parikymppisen elämästä ja koenko eläväni ikäkriisiä synttäreideni takia. Sanoin olevani äärimmäisen onnellinen uudesta numerosta, en haluaisi enää olla epävarma ja ulalla oleva parikymppinen.

Toisaalta elämäni on hyvin erilaista verrattuna monen ystäväni elämään. Olen aina salaa ihannoinut sotatoimittajia, jotka vaan lähtevät. Vasta istuessani baarin terassilla Röökiksen kanssa ja keskustellessamme vieressä istuneen 26-vuotiaan kanssa, huomasin elämäni olevan houkuttelevaa vain oman pääni sisällä. Aikuisuutta pelkäävä 26-vuotias sanoi ihailevansa meidän siistiä pukeutumistyyliä ja viinin juomista. (En halunnut särkeä hänen kuvaansa sanomalla viinin olleen halvin vaihtoehto ja Röökiksen tulleen illalliselta. Jotenkin jännästi valkoinen mekkoni viesti aikuismaista asennetta.)

En tiedä miten keskustelu meni asuntolainaan ja ajattelin piristää sohvaseuralaistamme kertomalla, etteivät kaikki 30-vuotiaat elä asuntolainaa maksaen. Sanoin Röökiksen olevan asuntolainainen (ja kohta autolainainen), itse asun missä asun, elämäni on siististi matkalaukuissa (talvilaukku ja kesälaukku) ja ikuinen opiskelu on nastaa! Olin kuulemman tosi masentava. Röökis nauroi valkoinen tupakka suussaan ja tipuin hieman omalta korokkeeltani. Kuvittelin elämäni olevan hieman kiehtovampaa ja olevani villi ja vapaa.

Sotatoimittajan käsikirja.

Palatakseni venäläisen kaverini kommentteihin, hän sanoi olevansa kateellinen palostani journalismia kohtaan. Ei se mistään taivaalta tippunut, se kehittyi vuosien varrella ja ei todellakaan koulussa. Vasta ollessani harjoittelussa ja haistaessani tuoreen sanomalehden musteen, rakastuin journalismiin.

Ensimmäinen kirjoittamani juttu Karjalan Sanomiin tuli tunnin varoitusajalla (ennen painoon menoa) ja se meni etusivulle. Se sivu merkitsee todella paljon ja vasta siitä intohimo alkoi.

Sanoin kaverilleni rakastavani ensimmäistä kertaa elämääni, jokaista päivää ja jokaista hetkeä. Olen todella väsynyt, onnellinen ja en voisi enää kuvitella olevani respa tai pyörittäväni jäätelöpalloja. Yöpöydälläni olevat kirjat ovat hiileni.