Päivä Venäjällä

Sateisena päivänä lempivuodenaikani syksy tuntuu olevan lähempänä. Syksy tuo mukanaan muutoksia, mutta ei haluamaani työpaikkaa. Ehkä sen piti olla lohduttava tieto, että jäin kakkoseksi (yllättäen se ei ollut!) ja muokkasin aikatauluani hieman uusiksi. Tein hienon taulukon eri tuloksesta (jos saan paikan ja jos en saa), koska en osannut hahmottaa mitkä suunnitelmani oikeasti ovat kiinni rahasta.

Päädyin siis siihen tulokseen, että voisin harrastaa enemmän (jumppajumppajumppa), matkustella ja maksaa opintolainani. Nämä hienot rahamenot saavat siis hetkellisesti odottaa ja keskityn uuden haluamani paikan löytämiseen.

Lempilapsellani eli NU:lla menee mahtavasti, sain syksylle tilan käyttöön ja järjestän neljä tapahtumaa. Syksylle on monta hienoa tapahtumaa odottamassa järjestämistä ja jotenkin jännästi se TIRistä lähteminen ei ottanut onnistuakseen. Päädyin hieman erilaiseen rooliin ja uskoisin viihtyväni tässä aikaisempaa paremmin. Ensimmäistä kertaa olen jäämässä lähtopäätöksen jälkeen ja vasta nyt ymmärrän monesti luovuttaneeni vaikean paikan edessä. Tärkeintä on rakentaa luotettava tiimi ympärille ja jakaa vastuuta olematta mustasukkainen. Meitä on verkkotiimissä nyt viisi ja olemme kaikki niin erilaisia, mutta yhdessä ajattelemme kuin yksi henkilö.

Oli aivan pakko ottaa kuva.

Ehkä vaikeinta tässä vastuun ottamisessa on oman rajallisuuden ymmärtäminen ja ettei voi kontrolloida kaikkea. Sitä tulee diplomaattisemmaksi ja oppii suodattamaan sanomisiaan, koska tässä työkulttuurissa toimitaan eri tavalla.

Tiistaina ollessani pienen hetken Venäjällä ihastelemassa suihkulähdettä, sashlikia ja vodkan virtaamista, tunsin kaipaavani Venäjää. Kaikki tuntui niin paljon normaalimmalta ja en voinut olla mitenkään yliampuva asussani. Tuntui hienolta olla kaunis ja bongata suurlähettiläitä. Avecina ollut venäläinen kaverini oli vaikuttunut nimitietoudestani ja tarinoistani (mitkä perustuivat Eeva-lehden juoruihin). Sain kutsun ensimmäistä kertaa itsenäisyyspäivän juhliin ja pelkkä kutsun saaminen oli hienoa, mutta titteli nimeni edessä teki siitä jotain vielä hienompaa. Toimittaja. Nähdessäni kutsun ja tittelin, tunsin todella saavuttaneeni jotain hienoa.

Näkemäni entinen Moskova-kirjeenvaihtaja tuntui vaikuttuneen NU:sta ja kysyi tuleeko musta päätoimittaja. Saatuani keuhkoihin taas ilmaa, vastasin ei todellakaan. Musta ei ikinä tule päätoimittajaa, eijeiei.

Viimeiset kuuluisat sanat.