Alun jälkeen

Kuulin tänään olevani inspiroiva ja muistaakseni jyräävä. Toisaalta en tiedä mitä muuta voisin olla, koska ei ole kauheasti muita vaihtoehtoja. Joudun menemään mukavuusalueeni ulkopuolelle saadakseni muutoksia aikaan omassa elämässäni. En voi kuvitella asioiden tapahtuvan tai urani edistyvän, jos en tee mitään haaveilun lisäksi.

Ainoastaan Venäjällä oleminen saa käteni tarttumaan Lonely Planetin fraasikirjaan ja ilman maassa olemista en puhuisi sanaakaan venäjää. Haluan vuoden kuluttua haastatella venäjäksi, todella osata kieltä. Haluan saavuttaa monia asioita TIR:n kautta, saada tärkeitä asioita esille ja päästä lähemmäs ihmiskaupasta kirjoittamista.En koe olevani mitenkään erityinen tai osaava, olen vain läsnä. Olen saavuttanut kaksi suurinta haavettani yhdistysten suhteen ja valmistunut kahden vuoden opintojen jälkeen, en tiedä mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Pari hienoa seminaariaihetta on mielessä, mutta muuten en tiedä mitä pitäisi tehdä. Haluamiset kyllä tiedän, koska haluan viettää kolme vuotta Venäjällä, kirjoittaa kirjan ja olla ulkomaantoimittaja. Haluan liivit ja kypärän, elämäni yhteen laukkuun ja olla vapaa.

Ei se yksinäisyys enää tässä vaiheessa haittaa, tiedän menestyväni valitsemallani tiellä. Siksi NU on itselleni tärkeä alaryhmä ja olemalla Nuorten ulkomaantoimittajien ensimmäinen yhdyshenkilö, voin aloittaa verkoston rakentamisen. Vuoden kuluttua annan valmiin listan tulevista huipuista eteenpäin.

Odotan Siivouspäivää ja sitä hienoa hetkeä, kun saan myydä laukkuvuoren vaatehuoneesta. En tiedä mitä tapahtui kahdelle Ikea-kassilliselle vaatteita, koska tavaramäärä ei ole nähnytkään kahta kassia. Kai sitä vaan tuli ihastuttua liian moneen vaatteeseen Pietarissa. Haluan päästä kaikesta eroon saadakseni uuden hienon alun Venäjällä, koska tällä kertaa tiedän mitä oikeasti tarvitsen. En enää kanna turhaa tavaraa tai Lumenen yhtäkään purkkia rajan taakse, koska olen oppinut pakkaamaan. En henkisesti kestä enää yhtäkään nousua metron loputtomissa portaissa tai laukkujen raahaamista sillan ylitse.

Katsotaan miten täpinöissäni olen pääsiäisen jälkeen, kun ensimmäinen NU:n tilaisuus on ovella. 

Ilman mitään rajoja

Saatuani hienon NU-logon Marialta, pääsin tekemään Facebook-sivua ja tapahtumakutsua huhtikuun tapahtumaan. En rehellisesti sanottuna ole kauhea Facebook-fani, mutta markkinointivälineenä se on valitettavan tarpeellinen. Nuoret Ulkomaantoimittajat - NU on Facebookissa avoimena ryhmänä, koska en halunnut pitää sitä suljettuna pienen piirin omana juttuna.

Sain tänään toukokuun puhujan ja suunnittelen vielä toukokuulle vierailua ulkomaantoimitukseen. Kesäkuulle on tulossa uskomaton tapahtuma, tämä kansainvälinen seminaari on Toimittajat ilman rajoja Suomen-alajaoston järjestämä. Ehdottomasti TIR:n kautta on toteutunut toinen suurimmista ammatillisista haaveistani, ensimmäinen oli Ulkomaantoimittajien jäsenyys, haaveilin niin monta vuotta lehdistönvapauden puolestapuhujiin kuulumisesta.

Nyt vihdoin on tekeillä Toimittajat ilman rajoja Suomen-alajaosto ja olen niin innoissani siihen kuulumisesta. Suomen läheinen suhden Venäjään ja hyvä sijoittuminen lehdistönvapauden listalla takaavat Suomen kiinnostavuuden. Uskon tulevien tapahtumien houkuttelevan paljon kansainvälistä huomiota ja etenkin mielenkiintoisia puhujia. Odotan keäskuuta kuin kuuta nousevaa päästäkseni tapaamaan ruotsalaistoimittajia Johan Perssonia ja Martin Schibbyea. Seurasin tapausta ja leikkasin viime vuoden päiväkirjaani varten yhden Hesarin artikkelin panttivankidraaman alkuvaiheesta.

Päivät menevät enemmän tai vähemmän verkostautumisessa, sopeutumisessa erilaiseen arkeen ja uusien tavoitteiden suunnittelemisessa. On vielä pakko laittaa tähän lopuksi kaveriltani lainaamani Facebook-postaus:

"Siis lähde itään, nuori. Ja opettele venäjää..."
Ylen toimitusjohtaja Lauri Kivinen

Tarinan takana on tarina

En omista montaa kirjaa. En usko takertumiseen ilman hyvää syytä, Chaplinin elämänkerta on yksi takertumisen arvoisia. Eläessäni ilmeisesti hyvin Venäjä-painotteista lukuaikaa, ostin Sammakko-kustantamon ensi viikolla sulkeutuvasta Eerikinkadun liikkeestä lisää kirjoja (vain myydäkseni ne kirppiksellä tai antaakseni kavereilleni).

Tosin (kuvassa vasemmalla oleva) Pablo Tussetin Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua ei sijoitu Venäjälle, mutta se on silti hienoimpiin lukemiini kirjoihin kuuluva. Hetkellisessä mielenhäiriössä ostin Espanjaan sijoittuvan tarinan, mutta siitä tuli kahdeksan tuntia kestävä matka. En voinut jättää kirjaa kesken ja siksi se hieman kastui kylvyssä. Maksoin siitä muistaakseni kaksi euroa.

Erehdyin lukemaan (kuvassa keskellä olevaa) David Benioffin Varkaiden kaupunkia illalla. Venäjän juutalaisten lapsenlapsi amerikkalaistunut Benioff osaa kuvata sodan kurjuutta ja sotilaiden nälkää. Kun edes rotilla ei ollut ruokaa ja vaaleat arjalaiset saivat liha-annoksia päivittäin. Tuntemani Pietari tuntuu samalta ja silti erilaiselta, kadut saavat raskaamman sielun.

Ehkä paikkaan tuntemaani ikävää lukemalla Pietarista. Tänään ostin uudestaan Wladimir Kaminerin Ryssändiskon, koska annoin aikaisemmin ostamani kappaleen Pietarissa asuvalle kaverilleni (terkkuja!) ja se varmaan päätyy hänen työpaikkansa kirjastoon. Aivan mahtava kirja, ulvoin ja nauroin kyyneleet silmissä venäläisyydelle ja länsimaalaisuuden ollessa mitätön voima kirjailijan isän opetellessa ajamaan autoa, neuvostoliittolaisesti ajateltuna, tietysti.

Kirjoitan aina muistivihkoihin inspiroivia lauseita.

Ajattelin kirjoittaa kirjoista, koska ostin Ryssändiskon lisäksi Wolfgang Büscherin Berliini-Moskovan. Mietin kirjailijan pennittömänä kävelyä kolmen kuukauden ajan ja miten älyttömältä ajatus kävelemisestä Berliinistä Moskovaan kuulostaa. Mutta päästyäni Forumin läpi R-kioskin edessä istuvan kodittoman ohitse, tajusin sen olevan juuri sen pennittömyyden olevan se tärkein sanoma.

Tämän kuluvan vuoden aikana olen joutunut todella miettimään rahan arvoisia asioita. Mihin haluan laittaa olemattomat rahani ja mistä voin luopua voidakseni henkisesti hyvin. Venäjän näkeminen on ehdottomasti vaikuttanut asenteeseeni rahan ja kuluttamisen suhteen, koska ajattelen sieluani ensin.

Laitoin kahteen kirjaan kahdeksan euroa ja ensimmäistä kertaa elämässäni olen oppinut ajattelemaan sen olleen hyvä asia. Vain tarinoilla on merkitystä, miten ne inspiroivat ja haastavat elämään rohkeammin. (Okei katsoin Iholla-sarjan jaksoa, jossa selvännäkijä sanoi elämisestä enemmän ja se jäi todella häiritsemään.)

Vaikkei oma elämäni vaikuta kauhean järkevältä tai ikäiselleni sopivalta (oikeasti jos kuulen vielä kerran olevani aika vanha olemaan sinkku, varmasti napsahdan lopullisesti), mutta kaikessa hulluudessaan tämä on kumminkin oma tapani elää. Pennittömänä, ilman kampaamokäyntejä, selitellen lapsettomuuttani ja sinkkuuttani sekä helvetin onnellisena. Niistä rakentuu se mun tarina.

Vertaistukea

Lähimpien ystävieni ollessa muilla aloilla, omasta kirjoittamisesta ja etenkin NU:sta puhuminen eivät ole keskustelun aiheina. (Tosin Richmond hyvin sympaattisesti osallistui NU:sta hehkuttamiseeni.) Journalismin tapahtumissa käyminen tuntuu välillä hieman turhalta, koska puheeni ja mielenkiinnon kohteeni tuntuvat eroavan monen muun toimittajan tekemisistä. En ole valmistunut yliopistosta, tiedä mitään politiikasta tai ole kiinnostunut naistenlehdistä. (Ostan Italiasta ja Venäjältä naistenlehtiä ilmaisnäytteiden takia ja annan ne eteenpäin muotilehtiä fanittavalle serkulleni.)

Thö kirjoitustilani.

Ehkä joskus on hankalaa sopia joukkoon etenkin näin pienessä maassa ja piireissä, koska jo alkuasetelma on perusneliöstä poikkeava. Itse olen kohdannut asenteellisuutta amk-tutkintoa kohtaan ja lasittunutta katsetta puhuessani Venäjästä tai muista erikoistumismaistani. On jännää kohdata vähättelyä ja oman tietoni kyseenalaistamista, koska en puhu persiaa tai ole kokenut yhtäkään sotaa. Erikoistumisen täytyy lähteä alkupisteestä ja edetä edes jotenkin loogisesti askel kerrallaan.

Olen tehnyt monia tietoisia päätöksiä, yksi niistä on juomisesta kieltäytyminen tapahtumissa. Taustatarinana huhtikuun Nuorten Ulkomaantoimittajien tapahtumaan, voin sanoa sen aiheen lähteneen nuorten toimittajien juomisesta. Olin vuoden Venäjällä ja huomasin hyvin äkkiä alkoholin olevan lähes poissuljettu asia toimittajuudessa. Nainen voi pitää lasia kädessään juomatta siitä tai olematta humalassa. Jäin miettimään asiaa, miten niin lähellä olevan maan tapakulttuuri voi erota niin valtavasti suomalaisesta ja sain idean työkulttuureista. (Yhden puhujan lahjominen alkoholilla on nyt täysin sattumaa, mutta laitan sen motivoimisen piikkiin.)

Kaverina orkidea, koska olen orkideakuiskaaja.

Ja mitä tulee huhtikuun tapahtumaan Helsingissä, olen lähtenyt hieman poikkeavalle linjalle markkinoinnin suhteen panostaessani amk-tason lisäksi opistoihin. Yksi puhujista on toimittaja-kuvaaja, pyysin häntä mukaan puhumaan työstään arabimaissa juuri kuvaamisen takia. On eri asia lähestyä tuntematonta lehtiö kädessä, kuin kamera olalla. Kuvaa ei voi kieltää, sanomiset nauhurille voi.

Ihanteellisena NU-toimintana on laaja-alaisuus ja yhteistyö eri ammattien välillä, koska yhteistyöni Marian kanssa on korvaamatonta. Voin luottaa kuvaamisen ja ohjaamisen hänen käsiinsä, koska hän on valokuvaajana todella hyvä. En halua hänen pitävän toimittajaa kirosanana tai sellaisena tyyppinä, joka tulee komentelemaan ja sanomaan miten kuvaaminen pitäisi tehdä oikein.

Joskus omista tunteista puhuminen ja etenkin pelkojen myöntäminen vievät pelot pois ajatuksista. Istuessani toimittajakaverini kanssa kahvilassa, saimme purkaa pahaa oloa ja todella puhua tilanteesta. Tilanteella tarkoitan valtavaa amk-leimaa otsassa, halua tehdä journalismia ilman huulipunasta kirjoittamista ja yksinäisyyttä. Koen olevani hyvin yksinäinen ajatusteni kanssa ja haluan omalla aktiivisuudellani parantaa ulkomaantoimittajien asemaa suomalaisessa mediakentässä. Tämä kyseinen kaverini sanoi ihailevansa mun sinnikkyyttä valmistumisen ja omien tekemisieni suhteen. Muistan sen olleen, Pietarin kylmyydessä värjötellessäni, todella suuri asia kuulla ja vasta sillä hetkellä tajusin merkitseväni jollekin jotain.

Ehkä jonain päivänä olen yhtä suuri ihailun kohde, kuin ihailemani ulkomaantoimittaja ja joku istuu vieressäni seuraten miten teen muistiinpanoja ja miten kyselen.

Ulkomaantoimittajien yhdistyksen alaryhmä Nuoret Ulkomaantoimittajat järjestää torstaina 4.huhtikuuta klo  17.30-19.30 Nuori toimittaja - työkulttuurilla on väliä -tilaisuuden Pressiklubilla Helsingissä. Jäsenten lisäksi avoin tilaisuus on tarkoitettu ulkomaantoimittajuudesta kiinnostuneille toimittajille ja toimittajaopiskelijoille.

Ilmoittautuminen 3.4 mennessä annamaria.tukiainen (at) gmail.com

NU:n tapahtumia on toukokuussa kaksi, niihin osallistuminen edellyttää Ulkomaantoimittajien yhdistyksen jäsenyyttä.

Ulkomaan tuuli

En tiedä aloittaisinko kirjoittamalla elämän menevän omalla painollaan eteenpäin vai pelkästään avaamalla suunsa saa elämän menemään eteenpäin. En usko asioiden tippuvan taivaasta tai eristäytymällä muista saavan parhaita tuloksia. Saatuani tarpeekseni lasittuneista katseista Venäjästä puhumisen suhteen ja ollessani enemmän tai vähemmän yksin omien kiinnostusteni suhteen, tein asialle jotain. Tälle vastaukselle tuli hieno nimi: NU eli Nuoret Ulkomaantoimittajat.

Tämä oli siis se hieno junassa saamani idea ja ensimmäinen NU:n tapahtuma on huhtikuussa Pressiklubilla Helsingissä. Nuoret Ulkomaantoimittajat on Ulkomaantoimittajien yhdistyksen nuorille tarkoitettu alaryhmä. Suunnittelen hienoja Facebook-sivuja Marian kanssa ja olen saanut huhtikuun tapahtumaan hyvät puhujat kertomaan työkulttuureista.

Linkitän Facebook-sivun myöhemmin, mutta voin nyt jo kertoa huhtikuun tapahtuman puhujien edustavan neljää eri kansalaisuutta ja joukossa on yksi kuvaajakin. Yritin kasata mahdollisimman sekalaisen porukan kertomaan venäläisestä, irlantilaisesta&englantilaisesta, arabimaiden ja aasialaisesta työkulttuureista. Näin rehellisesti sanottuna selasin Facebook-kaverilistaani ja mietin keitä tunnen, jotka voisivat kertoa mielenkiintoisella tavalla omasta työstään.

Toinen hieno projektini on kirjoittaminen, päätin vihdoin aloittaa kirjan kirjoittamisen. En tosin tiedä kirjan kirjoittamisesta vielä mitään tai osaa sanoa tarkemmin aiheesta, mutta olen päättänyt kirjoittaa Venäjästä. Sellaisesta toimittajan Venäjästä ja ilman Moskovaa. Ehkä pärjään ilman Venäjän sykkivää sydäntä ja en kestä lukea enää yhtäkään Moskova-keskeistä kirjaa, puhumattakaan kirjoittavani Moskovasta.

En yritä pääseväni kirjallani pääsykoekirjojen listalle, mutta haluan kirjoittaa kirjoittamisesta Venäjällä ja miten siihen pääsee sisälle. Verkoston rakentaminen on se ainut tapa päästä sisälle yhteiskuntaan ja venäläiset ovat hyvin hankalia ihmisiä. Venäläisten puhetavasta tulee monesti mieleen italialaiset kaverini, joten olen oppinut suodattamaan yli puolet sanotusta pois jo kymmenen vuotta sitten.
Päätän tämän viikon Aristotelesin sanoihin yhtyen ja jatkan kirjoittamista sängyllä villasukat jalassa.

Tutkimuskohteita

Istuessani luentosalissa ymmärsin kaksi asiaa: ensinnäkin kriminologian ja kriminaalipolitiikan kurssilla on hyvännäköisiä miehiä, ja toiseksi tunsin oloni hieman epämukavaksi ollessani tulevien juristien ympäröimänä. Kysymykseen mitä kriminologi kysyy, ajattelin hyvin putkiaivoisesti mitämissämilloin? Ilmeisesti kysymys olisi edellyttänyt verbiä kaverikseen, mutta uskon tämän tietotasoni kriminologiasta laajenevan kevään mittaan.

Olen nyt vastannut tämän parin kuukauden aikana useasti samaan kysymykseen elämääni liittyen. Ei se ole mitenkään ihmeellistä tai jännittävää olla Suomessa, mutta joudun silti puolustelemaan kaipuuta Venäjälle venäläisille kavereilleni. Kaipaan elämää, ihmisiä ja vaikeutta. En haluaisi ymmärtää kuulemiani keskusteluita ratikkapysäkillä tai kuunnella naapurin syvällisiä avautumisia rapussa. Ehkä vaan kaipaan jonnekin menemistä aamuisin. 

Saatuani opinnäytetyön palautettua ja paperityöt valmistumisen suhteen hoidettua, olen ihan tyhjän päällä. En tiennyt valmistumisen tuntuvan tältä, näin tyhjentävältä. Toisaalta en ole pitänyt itseäni pitkään aikaan opiskelijana. Pääsin sisään journalismiin vaikeimman kautta ollessani Venäjällä venäläisessä työkulttuurissa. Siellä viimeistään se opiskelija-asenne karisi, kun huomasin olevani hyvä ja rakastavani uunituoretta sanomalehteä.

Vuosi sitten tapahtui suuria muutoksia ja en varmaan vieläkään ole oikein päässyt niiden ylitse. Ehkä suurimpana muutoksena tuli kavereiden suhtautuminen haluuni muuttua ja kasvaa ihmisenä. Kai se vaan meni niin, että lähimmistä tuli vielä läheisempiä ja lähteminen yhdestä todella tärkeästä ystävyyssuhteesta oli myöhemmin vaikeata. 

Edellisessä blogissani seikkaillut Tupla-Nolla ei ole enää osa elämääni ja se repi kieltämättä sydäntäni, koska jouduin kohtaamaan hänen todellisuutensa väkivaltaisessa parisuhteessa. En pystynyt enää pelastamaan häntä itseltään ja hyvin pitkä tarina tiivistettynä menisi niin, että hän ei halunnut mitään muuta hakkaamisen ja syömishäiriön lisäksi elämäänsä. Kun sitä ei vaan voi elää kenenkään puolesta ja tukea olematonta muutosta. Ehkä siinä oli se ongelmani, koska kuvittelin hänen haluavan paremman elämän ilman tätä miestä.

Ehkä kaikkien ei ole tarkoitus kävellä samaa tietä, vaan saattaa oman osuutensa verran.

Miten tämä blogi syntyi

Asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, mutta toisaalta en kadu yrittämistäni.  En päätynyt harjoitteluun tai haluamaani kesätyöpaikkaan. Ilmeisesti paikkani ei ollut kummassakaan, mutta opin hieman enemmän itsestäni ja tavastani tehdä journalismia. Olen hyvin ylpeä ja sellaisena aion myös pysyä, en koskaan kopioisi tai varastaisi toisen tekstiä ja huolimatta kakkajournalismista, uskon ulkomaanjournalismiin. 

En kumminkaan päätynyt mihinkään vahingossa, pelkällä läsnäololla on suuri vaikutus omaan tulevaisuuteen. Tunsin todella saavuttaneeni suuria asioita istuessani suuresti ihailemani ulkomaantoimittajan vieressä, nähdessäni sinisen leijonavaakunan servietissä ja imiessäni kaiken kuulemani tiedon. Vain kuuntelemalla haastattelutekniikkaa voi oppia paremmaksi, olemalla henkisesti läsnä tekee suuren palveluksen itselleen ja arvostamalla tilaisuutta näkee ensimmäistä kertaa harakat oksilla. Ja mitä tulee siihen serviettiin, halusin ottaa sen mukaani vain muistaakseni tilaisuuden ja sen suuren merkityksen itselleni. Ymmärsin kuuluvani siihen seuraan ja haluavani kuulua. Olen päässyt yli anteeksipyytelevästä olemuksestani, koska en ole suuri ulkomaantoimittaja tai kokenut yhtään sotaa. En halua verrata omaa alkuani jonkun toisen keskikohtaan ja luovuttaa vain kyyneleiden takia, koska en ole vielä saanut nimeä tai nähnyt auringon laskevan Kandaharissa. 

Uskon hitaaseen etenemiseen ja vain vuosien työn tuottavan haluamani lopputuloksen. Asetan aina tavoitteita ja ainoastaan niiden kautta tunnen saavuttavani saavuttamisen arvoisia asioita. Aloittaessani journalismin opinnot avoimen väylän kautta, kuulin etten ole tarpeeksi hyvä ansaitsemaan opiskelupaikkaa. Kukaan ei voi uskoa puolestani tai rakentaa uraani puolestani, mutta tuen saamista on turha odottaa. En ole koskaan yrittänyt miellyttää ketään kirjoituksillani, tavallani puhua tai tavoitteillani. Haluan sotatoimittajaksi ja en tyydy vähempään. Uskon Venäjään ja sen avaavan erilaisia ovia, kuin Suomessa asuminen ja työskenteleminen. En tiedä viekö Venäjä mihinkään tai onko journalismi se oikea tie muuttaa maailmaa, mutta haluan uskoa tunteeseeni ja katsoa mihin saakka se vie. Vihaan kuulla olevani rohkea, koska en pidä itseäni mitenkään erityisen rohkeana. Kuka tahansa voi ostaa junalipun Venäjälle ja vain lähteä. Maahan ja sen kulttuuriin sopeutuminen ovat sitten toinen asia.

Karjalan Sanomille tekemäni työ on luettavissa Theseuksesta.

Opinnäytetyöni palauttaminen aiheutti keskustelua Facebookissa ja olin rehellisesti sanottuna hieman hämmästynyt saamistani viesteistä. Miten ihmeessä onnistuin valmistumaan niin nopeasti? Olin suorittanut 50 opintopistettä avoimessa, olin neljä lukukautta opiskelijana (yhden niistä Venäjällä harjoittelussa) ja opiskelin kesäyliopistossa kaksi kesää. En halunnut tuhlata aikaani opiskeluihin, ainoastaan kirjoittamalla oppii näkemään elämää ja elämällä elämää oppii nöyräksi kirjoittamisen suhteen. Olen monesti menettänyt haluni kirjoittaa, olen tuntenut olevani hyödytön sanojen edessä ja turhan itsekäs halutessani vaikuttaa jokaisella sanallani. En kymmenen vuotta sitten ymmärtänyt kirjoittamisen olevan se ainoa asia elämässäni, koska kukaan ei sanonut kirjoittamisen olevan vaihtoehto. Huolimatta kaikista huonoista valinnoista (jotka eivät johtaneet journalismin pariin), en kadu yhtäkään. En ymmärtäisi journalismin arvoa, jos en olisi opiskellut matkailua ja myöhemmin markkinointia. Kaikki tiet eivät ole niin suoria ja on surullista kuulla siitä poikkeavia mielipiteitä. Ehkä journalismi oli sielussani kytevä salaisuus ja Karjalan myötä löysin sen.

Se lähti yhdestä sanasta tai oikeasti kahdesta, mutta keskityn vain siihen ensimmäiseen. Se hämyisessä baarissa kuulemani sana oli positiivisuus. Todella tajusin sen sanan, tavu tavulta. Hoin sitä koko illan, sunnuntain junamatkan ja maanantaiaamun ensimmäinen ajatus oli positiivisuus. Aikamoinen täyskäännös entiseen, mutta ajattelin kokeilleeni jo kaikkea muuta. Uskoisin sieluni haljenneen kahtia tämän kahden kuukauden aikana, koska huomaan ajattelevani Pietarissa olemista yhä enemmän. Ei se kaupunki itsessään, ehkä enemmän se elämä ja kieli.

Haluan olla ulkomaantoimittaja, puhtaasti ja ainoastaan. Haluan olla sellainen kirjoittaja, joka istuu tuolilla haisevan kanaalin rannalla kiroten auringon vaikutusta näyttöön. Näin rehellisesti sanottuna olen jo suunnitellut miten pakkaan laukkuni, jotta saisin tyynyn ja lakanat mahtumaan. Tosin olen jo jättänyt yhdet lakanat ja pyyhkeet Pietariin. Ehkä sitä vaan täytyy olla hieman hullu ja itkusta huolimatta uskaltaa olla erilainen toimittaja. Aikaisemmin mainitsemastani viikonlopusta inspiroituneena näpytin Marialle viestin sunnuntaiaamuna ja päästyäni kotiin kirjoitin mailin. Taustatarinana voin kertoa saaneeni viime kesäkuussa hienoimman lahjani ikinä, kun sain ulkomaantoimittajan yhdistyksen jäsenyyden. Olin saavuttanut jotain todella suurta, ainakin itselleni jotain suurta. Tarvitsin Marian mielipidettä ja vastauksesta syntyi tämä blogi.

Mietin miksi jatkaisin bloggaamista, koska sain edellisen vuosien kirjoittamisen päätökseen. En rehellisesti sanottuna ajatellut kirjoittaa enää yhteenkään blogiin, olin niin kyllästynyt olemaan positiivinen elämän suhteen. Käytyäni läpi henkistä kriisiä Suomessa olemisen suhteen, huomasin googlaavani elämän tarkoitusta. (Sitä ei siis löytynyt googlaamalla.) Huomasin myös muuttuneeni ärsyttäväksi, stressaantuneeksi ja todella vihaiseksi. Suomi ei vastannut odotuksiani ja en ymmärtänyt jääneeni näin yksin. Palatakseni kappaleen alussa olleeseen ajatukseen, seisoin kauha kädessä Marian edessä ja taisin huutaa. Kysyin Marialta mitä mieltä hän on kirjoittamisesta, koska en osaa tehdä mitään muuta. 

Seuraavana ongelmana oli mistä kirjoittaisin? Elämäni ei ole mitenkään mielenkiintoista tällä hetkellä. Asun uudella asuinalueella, yritän rakentaa verkostoa ja tavoitella unelmiani. Olen löytänyt uuden nojatuolin ja pöydän alatason jaloilleni, Sputnik on yhä Sputnik ja Tintti-muki ei ole kanssani.

Tämä on siis tarina puolesta vuodesta Helsingissä, ulkomaantoimittajuutta tavoitellessani ja uusien orkideoiden kasvun seuraamista.