Kun mummo vihelsi

Udmurtia on tehnyt kahdessa päivässä lähtemättömän vaikutuksen. Olen liikuttunut kyyneliin udmurttimummojen lauluesityksessä, kokeillut leipomista valkoisen uunin lämmössä ja nähnyt loputonta keltaista lehtimetsää. 

Taustalla Glasov.

Kaupungit tuntuvat etäisiltä, kaikki tuntuu erilaiselta pienessä maaseutukylässä ollessa, jopa ankat ovat mustavalkoisia. Kettingeissä huutavat pihakoirat saattelivat meitä kävellessämme kuoppaista hiekkatietä pitkin ja ainut ajatukseni keskittyi aurinkoon. En ole koskaan nähnyt niin utuista valoa. Ottaessani ensimmäistä kuvaa Udmurtiasta, maisema näytti epätodelliselta.

En rehellisesti sanottuna odottanut mitään tältä matkalta, koska olin niin väsynyt omaan arkeeni ja sen toimimattomuuteen. Olen parin päivän aikana saanut valtavasti etäisyyttä kaikkeen mahdolliseen ja kädessäni ollut ihmeellinen ihottuma on lähes parantunut. Ehkä Venäjä on balsamia haavoilleni ja iholleni. Asioiden täytyy muuttua ja joskus matkustaminen, pienen venäläisen kaupungin hoitolaitokseen, auttaa keskittymään olennaiseen eli muutoksen aloittamiseen.

Kun menin ensimmäistä kertaa Venäjälle, Röökis kommentoi mun heittäytyvän silmät kiinni tuntemattomaan. Nyt tein sen kielen suhteen, yritän ilmaista itseäni venäjäksi ja vain sönköttää jotain. Etenkin nuorilla venäläisillä on todella kannustava asenne kielen suhteen, he haluavat ymmärtää verbejäni ja todella vääriä persoonapronominejani. 

Olen esiintynyt nyt kahdesti venäjäksi yleisön edessä, tosin molemmilla kerroilla luin tekstin paperilta. Mutta silti! Se on suuri askel oppimisen suhteen, kun uskallan tehdä virheitä puolituntemattomien ja tuntemattomien venäläisten edessä.

Olin jotenkin kasannut kauheat paineet puhumisen suhteen, koska ajattelin näyttävän säälittävältä aikuiselta puhuessani lyhyitä lauseita.

Olen törmännyt enemmänkin sellaiseen no et sä osaa –asenteeseen suomenvenäläisten kanssa, muiden venäläisten kanssa uskallan yrittää enemmän. Olin hieman lannistunut venäjän oppimisen suhteen kesällä, kun tein venäjän A1-tasotestin. Tajuan kieltä ja etenkin kielioppia vasta eläessäni kieltä arjessa. 

Muutin asennettani kielen suhteen ja keskityin itseäni kiinnostaviin sanoihin. Tein saman tasotestin ennen Udmurtiaan lähtöä ja sain paremmat pisteet, mutta kielioppiosuus yhä kusahti. Opettelen sitä sitten haudassa, puheesta voi kuulua ulkomaalaisuus, se ei mua haittaa.

Odotan suurella mielenkiinnolla seminaarissa kehiteltäviä hankkeita, niiden tuomia mahdollisuuksia ja uusia tuttavuuksia. Jotenkin mulla on sellainen tunne, että Venäjän vähemmistökielet ovat tulleet elämääni jäädäkseen ja olevani hyvä hankesuunnittelussa. Omien taitojen muistaminen ja käyttäminen tuntuvat välillä unohtuvan saadessani kiitos mielenkiinnosta –maileja. 

Yritän ehkä liian epätoivoisesti saada elämäni toimimaan Suomessa, etten pysty irtautumaan siitä tunteesta ja tekemään jotain muuta. Alkaa olla sellainen olo, ettei oma maa pysty tarjoamaan työmahdollisuuksia. Kuin yrittäisi puhaltaa hiipuneeseen suhteeseen kipinää.

Ensimmäinen kuva bussista, paljon ei-mitään ja lehtipuita. Alla: Vierailimme pienen kylän kulttuurikeskuksessa ja mursimme leipää. En ole eläissäni maistanut niin puhdasta voita.

Light my fire

Ostin sinisen lusikan, sporkin, sellaisen retkeilyä huokuvan mutantin. En rehellisesti sanottuna tiedä osaanko pakata yhtään järkevämmin, kuin viime kerralla. Näin syksyllä, kylmien öiden aikaan, on aina jännittävää nukkua Venäjällä. Ehkä patterit ovat jäiset tai sitten hohkavat tulikuumina. Pakkaaminen tuntuu siksi vitsiltä. Otan mukaan pinkin kesäpaidan, pieninappisen villapaidan (voin siis nukkua se päällä) ja kevytuntuvatakin.

Viime kerrasta viisastuneena raahaan kasan syötävää, koska mahani ei kestä kanan maksaa aamiaisella tai kermaa kahvissa. Välillä ihan hävetti jättää syömättä, venäläisten syödessä hyvällä ruokahalulla, koska en halunnut vaikuttaa ylimieliseltä. Hoitolaitoksessa ruoka tuodaan nenän eteen, joten en voi annostella tai valita jotain toista ateriaa. Tosin Venäjällä laihtuu ja iho paranee, joten erikoisesta ruokakulttuurista on jotain hyötyä.

Odotan seminaarimatkaa todella innolla ja hieman kauhunsekaisin tuntein, koska en ole koskaan ollut junassa 15 tuntia. Kerroin tästä tulevasta junamatkasta blondeilleni Tupla-Nollan kolmekymppisillä, he reagoivat kiljuen. Haluaisin uskoa sen olleen innostusta, mutta veikkaisin heidän ajatelleen inhonsekaisin tuntein sitä likaisuutta ja suihkuttomuutta. Tupla-Nollan ensimmäinen kysymys oli suihkua koskeva ja nauroin pitkään. He ovat lentäviä matkustajia, ehkä risteily vielä menee.

Mieluiten matkustan aivan hornan tuuttiin nähdäkseni todellista Venäjää ja suurkaupunkien ulkopuolista elämää. Pietari ei ole Venäjä, se on kiva boheemi paikka. Udmurtian näkeminen on mielestäni jo yleissivistävää vähemmistökielten kannalta ja nopean googlailun jälkeen myös läheinen paikka monelle suomalaiselle.

On mielenkiintoista taas työskennellä venäläisten nuorten kanssa, tällä kertaa tiedän työskentelyn olevan intensiivistä ja äärimmäisen pikkutarkkaa. En tiedä pystyisinkö työskentelemään Venäjällä, se vaikuttaa olevan niin henkeen ja vereen tehtyä työtä. Ehkä sellaiseen intoon pitäisi pyrkiä ja ottaa parhaat palat venäläisyydestä.

Kauhomalla

Juoppis sanoi tarjoilijalle haluavansa panna miestä keittiössä. Tosin hän sanoi sen hollanniksi ja se kuulosti hauskalta sanaleikiltä. Tarjoilijalla oli ainakin hauskaa, myöhemmin Juoppis ja Röökis tekivät lähtemättömän vaikutuksen koko henkilökuntaan avaamalla lusikalla (toim.huom. se oli kauha) vessan lukot.

Tämä säälittävä yritykseni muuttua sosiaaliseksi ja käydä kavereideni kanssa ulkona on pitkällinen prosessi. Kahden ulvovan blondin paimentaminen on muuttunut kolmen paimentamiseksi. Toisaalta on huvittavaa olla alkoholipitoisten juomien vaikutuksen alaisena siinä seurassa, koska työminät tulevat esiin. Työkseen neuvotteleva Röökis kysyi, ollessamme viimeisessä baarissa, voisiko pullo kuoharia maksaa lasillisen verran. Baarimies ei taipunut.

Velloessani omassa identiteettikriisissä, en välillä kykene ajattelemaan järkevästi tai kuuntelemaan napsahtamatta. Nyt näin neljännen kaverini erotessa, huomaan olevani niin täynnä draamaa. Lähestymistapani on muuttunut suoremmaksi ja empaattinen minäni on vaan kyllästynyt. Ulkopuolisena on tietysti helppoa analysoida ja ehdottaa muuttamista uuteen asuntoon, mutta eihän se oikeasti niin mene.

Se kuulostaa yhtä idioottimaiselta neuvolta, kuin kuulemani 'no hanki uusi duuni'. Kun siirtyy jo päättyneestä työpaikasta uuteen työhön, siis sitten kun sellainen tulee elämääni, se on ainakin mulle iso muutos. Peilaan itseäni tekemäni työn kautta, koska se heijastaa arvojani ja kertoo paljon musta. Perustaessani NU:ta mulle oli tärkeintä saada puhua omista mielenkiinnon kohteistani ilman selittelyitä. Moni asia muuttui kesän aikana saadessani todella miettiä asioita ja rehellisesti sanottuna Serbia muutti paljon. Se teki syvän vaikutuksen ja palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen matkan jälkeen.

Venäjä-kuumeeni alkaa kohta!

Vuosi on ollut hyvin pitkä ja raskas, osaan suhtautua asioihin rauhallisemmin ja ottaa etäisyyttä. Asiat eivät tapahdu yhdessä yössä tai edes viikossa, miettimisessä ei ole mitään moittimisen arvoista. Tekemisen pitää olla rauhallista ja positiivista, koska muuten tuhlaan aikaani.

Aina välillä kannattaa vetää kunnon raivarit ja kuulla kuinka on idiootti. Hyvät kaverit sanovat aasimaisesta käytöksestä ja jaksavat inistä. En nähnyt syytä jatkaa NUn toimintaa saavutettuani tavoitepisteeni, mutta syvällisten keskusteluiden ja sättimisen jälkeen, päätin jatkaa uusien tavoitteiden tavoittelemista.

Diktatuuri jatkuu kunnes keksin paremman keinon järjestää tapahtumia.

Ehkä jonain päivänä jaan apurahoja ja järjestän turvakoulutuksia nuorille toimittajille. Se olisi aika käheää, nostaa suomalaisia toimittajia maailman huipputoimittajien joukkoon.