Darth Vader

Vuoden vihdoin tullessa päätökseen hieman iloisimmissa tunnelmissa, olen onnellinen tämän vuoden viimeisistä päivistä. Saan pitää kiinni vielä hetken kuluneen vuoden tapahtumista ja todella miettiä niiden vaikutuksia. Kävin läpi päiväkirjani väliin kertyneitä muistoja ja vuoteni kohokodat olivat korttien muodossa.

Hienointa oli nähdä Venäjän suurlähetystön samettiverhot ja suihkulähde, asua Punavuoressa ja Nuorten Ulkomaantoimittajien perustaminen. Sain mahdollisuuden saada nimeni kirjan kanteen, saada ja menettää kavereita sekä täytin 30.

Haluan ajatella harjoitelleeni elämistä parikymppisenä ja vasta kolmikymppisenä alkaneeni elämään. Tiedän hieman paremmin kuka oikeasti olen ja mitä todella haluan. En määrittele itseäni yhdenkään työnantajan tai miehen kautta, uskallan vaatia parempaa ja tehdä itseni onnelliseksi. Elämä on hyvin haurasta ja en halua negatiivisuutta ympärilleni.

Haluan tehdä jotain aivan älytöntä ensi vuonna ja katsoa miten pitkälle pääsen matkoillani. Ensi vuodesta on pakko tulla positiivisempi vuosi. Ehkä Venäjä ei tuntuisi niin kielellisesti pelottavalta paikalta tai menetykset niin loputtomilta. Toisaalta onko vuoden kuluttua niillä enää merkitystä? Luultavasti ei. Vain parhailla muistoilla ja vaikutuksilla on merkitystä.

Kiitos tästä vuodesta ja olkoon Voima kanssamme!

Palkka

En vieläkään tiedä mitä kirjoittaisin kuluneesta vuodesta, mutta olen tyytyväinen sen päättymiseen. Päätin tehdä ensi vuodesta elämäni yhden hienoimmista vuosista. Haluan nähdä monia paikkoja, tehdä rakastamaani työtä ja tavata hienoja ihmisiä. Kulunut vuosi on opettanut paljon itsestäni ja etenkin kestämisestä, koska monia epätodellisia asioita tapahtui.

Vuodatin Röökikselle haluavani nähdä Berliinin muurin, Aushwichin hiushuoneen ja uida Kroatian rannikolla. Ennen tätä hienoa ideaa matkustamisesta, olin heittänyt toisen pääsykoekirjoista seinään (pääsin sivulle 40 ja tajusin sen olevan paskaa). En kykene lukemaan suomen kielioppia vain lukeakseni hepreaa, se ei jotenkin mahdu kallooni. Röökis kommentoi mun matkustelleen ja jo nähneen paljon, mutta en ole todella nähnyt asioita. En pidä Venäjän provinssikaupungissa työskentelyä näkemisenä, koska en lähtenyt minnekään. Kuljin ainoastaan kodin ja työpaikan väliä, ehkä menin joogaan kitumaan tai kauppakeskukseen syömään pinaattipiirasta.

Olin syksyllä väsynyt ja se meni jotenkin todella yli, en osannut lopettaa väsymystä. Huomasin kumminkin rakentaneeni vuosien varrella hienon kaveriverkoston ja päässeen väsymyksessä jo itkemisen yli. Pitää olla sellaiset kaverit elämässä, jotka pitävät jalat maassa ja uskaltavat olla eri mieltä.

Täysin tuntemattomat kysyivät minne menen seuraavaksi ja tutut kysyivät menenkö takaisin Venäjälle. Ehkä vaikutan levottomalta ja Venäjä tuntuu kiehtovan monia, mutta en vaan jaksanut kuunnella mitä mun pitäisi tehdä. Virran on jo pakko viedä, koska en jaksa enää rakentamalla rakentaa suhteita, ihmisiä tai tunteita. Robin kysyi eräässä tapahtumassa miksen ole juttelemassa ja verkostautumassa, kun nyhväsin hänen vieressään tökkien yksinäistä perunaa. Sillä hetkellä tajusin olevani aivan eri paikassa, koska saan työstäni palkkaa ja olen saavuttanut jotain oman pääni sisällä.

Mulla ei ole tarvetta miellyttää ketään tai pitää elämässäni negatiivisuutta. Ollessani ihmiskauppakoulutuksessa huomasin puhuvani entisestä kaveristani ja yhä tuntevani suurta surua hänen tilanteestaan. Uskon väkivaltaisessa suhteessa elämisen olevan hänelle kuin riippuvuus ja en pystynyt katsomaan sitä enää vierestä. Haudatut kaverit näkyvät silmissäni ja surusta on pakko päästä yli, koska kenenkään puolesta ei voi elää.

Opettamisessa vaikeinta on epätietoisuus ja kadotetut naiset, koska haluaisin tietää kuinka moni on elossa tai edes Suomessa. Jokaisen hetken täytyy silti olla merkityksellistä itselle ja toiselle, koska muuten en pystyisi suhtautumaan selväjärkisesti omaan elämääni tai muihin.

En halua katua asioita ja jättää tekemättä jotain epäilijöiden tai rahattomuuden takia, koska aina asiat onnistuvat. Jos mä olisin kuunnellut mun lukion äidinkielen opettajaa, joka sanoi etten mä osaa kirjoittaa ja olevani mustavalkoinen, en olisi tässä. Tein kahta työtä ja opiskelin avoimessa päästäkseni eteenpäin elämässä kohti parempaa työtä ja palkkaa. Osaan arvostaa journalismia ja saamiani mahdollisuuksia, koska se on ollut niin kauhean vaikea tie. Vasta nyt se tuntuu helpolta ja sen matkan arvoiselta. En suostunut luovuttamaan ja teen paljon duunia.

Kannattaa usko älyttömiin ideoihin ja näyttää olevansa luottamuksen arvoinen.

Kynä

Monen vanhan asian päättyessä ja uusien ajatusten syntyessä, huomasin todella inspiroituneeni uusista ihmisistä. Aivan tarkalleen ottaen se lähti kynästä ja keskustelusta metron liukuportaissa.

Eräs luku- ja kirjoitustaidoton mua nuorempi nainen sanoi häpeävänsä lukutaidottomuuttaan. Hän sanoi mun olevan kärsivällinen tavuttamaan sanoja ja pyysi voisinko opettaa hänet kirjoittamaan sanoja. Sillä hetkellä tajusin miltä tuntuu pidellä kynää ja kuinka suuri vaikutus kynän kosketuksella voikaan olla. Päätin perustaa ensi vuonna oman tunnin aakkosia varten.

Ehkä kaikkein voimaannuttavinta on kuulla toiselta nuorelta naistoimittajalta, kuinka jokin asia on mahdotonta tai sellaista ei voi tehdä Suomessa. Tehtyäni tavoitekartan pään sisällä (aikaisemmin askartelemani aikataulun pienet lappuset lensivät roskikseen), ymmärsin kielten olevan se avain. Uusi vuosi tuo tullessaan uuden itselleni hyödyllisen kielen ja uskon sen olevan se nouseva kieli Suomessa. Noustessani yhä ylöspäin liukuportaissa, tunsin tämän hetken olleen se määrittelevä hetki. Vähemmistöön kuuluvat ovat ihmisiä ja heillä on merkitystä, koska tämä maa ei ole vain valkoinen.

Jos olisin tyytynyt moneen asiaan ja työpaikkaan parikymppisenä, en olisi koskaan uskaltanut kuunnella itseäni ja miettiä mikä on itselleni se paras paikka olla. Uskon löytäneeni sen hyvän työpaikan, koska en laske tunteja tai halua vältellä Fb-sivujen päivittämistä. Saan olla fanaattinen kielten ja maiden suhteen, mutta tärkeintä on olla arvostettu ja kuunneltu työntekijä. Laskin itkeneeni työnohjauksessa kolmesti ja viimeksi itkin pelkästä ilosta, koska olen stressitön työn suhteen. Tajusin työn olevan mulle muutakin kuin vain rahaa, koska sen tehdyn työn täytyy kuvastaa mua ihmisenä ja toimittajana.

Opin valtavasti työnohjauksessa omasta tavastani käsitellä pettymyksiä ja saavutuksia, opin vaatimaan enemmän sekä olemaan anteeksiantavaisempi itseäni kohtaan. Sängyllä istuminen on ihan hyväksyttävää, koska aina ei tarvitse lukea tai opiskella jotain. Opin myös hienon psykologisen niksin miten muuttaa ajatusten paikkaa. Päätän tietyn kellonajan ja päivän milloin saan ajatella jotain epämiellyttävää tai hankalaa aihetta. Se kuulosti todella typerältä neuvolta, mutta jännästi se tuntuu toimivan ja opin jämäkämmäksi hokiessani etten ajattele asiaa juuri nyt.

Asiat menivät tämän vuoden aikana uuteen uskoon ja en olisi koskaan uskonut olevani näin kestävää tekoa. Jännästi sitä vaan kestää mitä tahansa, koska menestyminen ja hyvinvointi ovat parhaat keinot näyttää epäilijöille.

Mä olen siellä

Se oli hyvin halveksiva katse. Hetkeä ennen olin sanonut ettemme kouluta vain naistoimittajia. Halveksivasti katsonut nainen kysyi, olenko edes toimittaja ja mistä olen valmistunut.

Hänelle on varmasti joku sanonut monta vuosikymmentä sitten samat sanat. Sen epätodellisen hetken verran tunsin eläväni hänen nuoruuttaan aloittelevana (nais)toimittajana, joka yrittää saada tytöttelyn loppumaan. Ei se hänen pahoinvointinsa mua haitannut, lähinnä se oli noloa käytöstä.

Olen kolmen vuoden aikana käynyt alan tapahtumissa ja tunnun törmääväni aina samaan ilmiöön. Puhujina ovat keski-ikäiset (keskenään hyvää pataa) olevat miehet, kuuntelijoina samaiset keski-ikäiset miehet ja naiset sekä puolueella ja uskonnolla tuntuu olevan väliä. Mietin sitten meitä, neljää nuorta, kuinka erilaisessa mediakentässä työskentelemme ja pidämme normaalina? Jokainen sukupolvi haluaa muuttaa maailmaa ja me varmasti vaikutamme avaruusolioilta keski-ikäisten toimittajien silmissä. Enbuskemaisesti sanoisin heille, etten mä mene nettiin, mä olen siellä.

Olen pariin otteeseen käynyt keskustelun koulutuspaikan vaikutteista toimittajuuteen ja työminuuteen. Mulla oli hyvin selkeä työminuus jo haastatteluvaiheessa (tämä kuuluisa musta tulee sotatoimittaja ja en kirjoita huulipunasta -puhe) ja en ottanut kauhean vakavasti suorittamiani talouskursseja, koska tiesin etten koskaan tule kirjoittamaan talousalasta.

Kylmä tosiasia tässä maassa on, että on pakko olla korkeakoulututkinto ja sellaiseen oppilaitokseen pääseminen vei multa monta vuotta. Vaikka tiesin olevani väärässä korkeakoulussa, en halunnut luovuttaa (osaksi ikäni takia) ja päätin suorittaa kurssit mahdollisimman nopeasti päästäkseni eteenpäin elämässäni. En halunnut opiskella alempaa korkeakoulututkintoa enää kolmekymppisenä, joten yritin parhaani saada jotain irti kursseista.

Ehkä se työminä pitää erottaa todellisesta minästä, jotta opetuksen sisältöön ja tasoon voi ottaa tarvittavaa etäisyyttä. Pitää käyttää omaa järkeä ja uskaltaa kyseenalaistaa jonkun toisen toimittajan kirjoitukset tai sanomiset. Mutta pitää jäädä hyvässä mielessä mieleen, koska tämä on pieni maa. On hyvä oppia jo opiskeluvaiheessa pitämään kierroksia hallinnassa ja tajuta oman klikin olevan vain murto-osa pääkaupunkiseudun toimittajista.

Itselleni työminuus syntyi todellisen minuuden kautta, koska halusin tehdä jotain aidosti itselleni tärkeää ja pysyä rehellisenä itselleni. En kopioi tai mene kenenkään saappaisiin, haluan itse rakentaa paikkani ja työni. Viihdyn kakkosena ja jonain päivänä mulla on kakkonen ottamassa oppia. Imen itseeni röyhkeyttä, itsevarmuutta ja tietoa.

Olen oikealla tiellä, mutkaisella ja kuoppaisella sellaisella, matkalla kohti jotain todella hienoa.

Loman jälkeen

Oltuani lähes viikon tajuttomana ja ilman konetta, tunsin latautuvani. Todella katsoin itseäni peilistä (nähden yhä syvempiä otsaryppyjä) ja tunsin vanhenevani. Elämä ei ole enää yhtä suurta draamaa ja loputtomia kuoharilaseja. Siitä on tullut intensiivistä ja nykyisin ostamme ihan kokonaisia pulloja.

Olen monesti miettinyt milloin musta muotoutui näin feministi (en olisi koskaan uskonut), maailmanparantaja ja todella vihainen. Tänään olin lähinnä vihainen orjuudesta ja omasta ahmisestani, koska en osaa sanoa ei ilmaiselle ruokatarjoilulle. Mietimme vastamainoksia, vaatteiden ja ruoka-aineiden alkuperää ja onko Tansania Afrikassa vai Aasiassa. Toisaalta tässä vaiheessa mietin miksi järjestötyön yhteydessä pitää aina mainita Afrikka, mutta se on toinen ajatusmatka.

Ehkä palasin epätodelliselta (todellisessa elämässä tehdyltä) matkalta karuun arkeeni ja hieman säpsähdin suosiotani. Vastasin kiltisti maileihin hieman matkapöhnässä ja aivot hakkasivat aivan tyhjää. Tajusin tämän viikon olevan taas täynnä kaikkea mahdollista. Yritän siis peittää sen tosiasian, ettei mulla ole tiedossa seuraavaa projektia ja olen sanonut lopettavani kaiken jo tekemäni joulukuussa.

Virkkasin Röökikselle tossut. Hän mankui niitä kaksi vuotta.

Yritän tehdä enemmän realistisempia lupauksia itselleni ensi vuoden suhteen. Panostan enemmän venäjään ja kreikkaan, menen uuden kielen intensiivikurssille ja harrastan enemmän liikuntaa (voidakseni syödä enemmän suklaata).

Venäjä on jotenkin vaan naksahtanut päässäni ja huomaan puhuvani perustasolla. Osaan jo taivuttaa verbejä ilman kirjoittamista sekä opettajani oikeasti tajuaa puhettani. Yritän säälittävästi matkia oikean venäläisen puhetyyliä sössöttämällä mahdollisimman pahasti.

Ehkä pitäisi käydä kalakukkojen luvatussa maassa hieman useammin, koska sen levon vaikutukset tekivät kaiken selvemmäksi.

Leijona

Katsoin jenkkihöttöä ja jäin miettimään nuorimman keskusteluvieraan kommenttia itsearvoinnista. Hän mietti olisiko hän itsensä kaveri, jos hänen klooninsa tulisi vastaan. Se oli todella hyvä näkökulma ja jäin miettimään asiaa. (Tähän väliin haluan todeta etten seurustelisi itseni kanssa.) Kävin tätä keskustelua eilen (koetestatessani blogikirjoituksen aihetta) ja totesin olevani sosiaalinen erakko. Kaimani mielestä en ole sitä, mutta olin hyvin vakaasti päättänyt olla yksinäinen luonne.

Joskus mietin näkevätkö kaverini ja elämässäni olevat ihmiset arvoni ja niiden merkityksen. Sitä vegaanijuttua tai hipsterin syvintä olemusta en vieläkään tajua, mutta heijastanko ulkopuolelle sisäisiä arvojani?

Olen tehnyt monen monta testiä parin viikon aikana, joten pystyn jo näkemään piirtämäni nuolet. Jos kahta asiaa vertailee merkitysarvoltaan toisiinsa, kumpi on se tärkeämpi asia? Nuolet osoittivat kohti terveyttä, työtä ja perhettä (tässä järjestyksessä siis). Tietysti syksyn tapahtumat ovat vaikuttaneet nuolten suuntiin, mutta miten ne heiijastuvat musta?

Varmasti suurin huono puoleni kaverina on aika tai sen puute. En ole 24/7-ihminen, soittele joka päivä tai edes halua soitella päivittäin.  Yritän lähes epätoivoisesti rakentaa parempaa elämää, löytää paikkani hauraassa työmaailmassa ja olla rehellinen itselleni. Kauheinta on olla rehellinen päiväkirjassa (tulevaisuuden minälle), koska huomaan vähätteleväni ikäviä asioita. Yritän viimeiseen saakka uskoa hyvyyteen ja tavallisesti siksi nuolen haavojani.

Uskon otsassani lukevan avaudu minulle ja monesti se on ollut tarpeellinen teksti. En ole purkkiin laitettavan herttainen tai syvää rauhaa hehkuva joogaopettaja, mutta en kauhistele tarinoiden vaiheita. Eilen tapasin 13-vuotiaana nelikymppiselle miehelle naitetun iranilaisen naisen ja keskustelimme hänen elämästään. Olin saanut päähäni viedä tuntini keittiöön ja keskustelimme pitkän pöydän ääressä miehistä. (Kielirajat ylittävä aihe!) Tapasin ensimmäistä kertaa syyrialaisen lukioikäisen tytön, joka oli vihainen monesta asiasta. Tuntui hienolta kuunnella miltä Syyrian sota vaikuttaa nuoren näkökulmasta ja ymmärsin mitä leijona on.

En rehellisesti sanottuna usko moikkaavani itseäni kadulla tai tapahtumassa. Haluaisin jonkun helpomman ja läsnäolevamman kaverin.

Juutalaiskortti

Vitsailin perustavani nuorille naistoimittajille tarkoitetun vertaistukiryhmän. Keskustelisimme siitä kuka on köyhin, hulluin tai vain sinnikkäin.

Laskin ajattelevani keskimäärin kerran päivässä tämän olevan aivan turhaa ja lopettavani kaiken journalismiin liittyvän - heti huomenna. Tosin omassa tapauksessani sitä huomista ei tunnu koskaan oikein koittavan. Aina tulee uusi aamu ja puhkun intoa tehdä jotain. Se väsyminen tekemiseen tulee tavallisesti nälän kanssa. Verkoston rakentaminen ei tuo rahaa, projektit tuovat hieman rahaa ja kaikki muu tuo kyyneleitä.

Olen tämän vuoden aikana huomannut monen ihmissuhteen tuovan vain negatiivisia asioita elämääni. Ehkä välillä ajattelen liian paulocoelhomaisesti ja kuvittelen elämän olevan jotenkin taianomaista. Haluan silti uskoa jokaisen elämääni tulevan henkilön vaikuttavan tarkoituksella elämääni. Tavallaan hain henkistä tukea jaksaakseni hengittää ja sanoin olevani todella väsynyt. Se tosin kostautui ja huomasin liian monen kuvitelleen teräsnaiseuden olevan osa minuuttani. Mun on vaan pakko tehdä asioita kovalla draivilla, koska pelkään pysähtymistä ja luovuttamista.

Luovuttaminen on mulle todella kova paikka ja täysin mahdotonta planeetallani. Joskus se on kumminkin ainut tapa käsitellä asioita ja etenkin pään puhdistamisen suhteen, koska on pakko mennä eteenpäin. Huomasin tunnesiteen vaikuttavan negatiivisesti tämän myrskyisen syksyn aikana ja päästäneeni irti ystävyydestä. Kaksi uutta ihmistä käveli elämääni ja huomasin etten enää välitä tuntea negatiivisuutta. Haluan edetä elämässäni ja olla edes kerran vetämättä Afrikan kokoista hernettä nenään.

Kävin lauantaina kuudennen kerran (oikeasti laskin käyneeni keskustelun jo kuudetta kertaa) keskustelun maahanmuuttajista ja kenellä on oikeus puhua maahanmuuttajista. En ole koskaan aikaisemmin ajatellut ikäisteni kolmekymppisten valkoisten suomalaisnaisten olevan käänteisrasisteja. (En tiedä onko se edes sana.)

Olen nyt kuullut kolmesti etten voi puhua maahanmuuttaja(miehistä) tai maahanmuuttajien asioista Suomessa, koska en ole naimisissa tai seurustele afrikkalaisen miehen kanssa. Meinasin vetää juutalaiskortin* esille, mutta puolustauduin toteamalla opettavani heikossa asemassa olevia maahanmuuttajanaisia ja käyttäväni aivoja. Olen tietoisesti tekemisissä maahanmuuttajanaisten kanssa oppiakseni heistä ja heiltä. Ulkomaalaistaustainen puoliso ei nosta tietoisuuttani maahanmuuttajien asioista, jos en ole vastaanottavainen jo muista syistä. Näin olen ainakin tämän järkeillyt ja kokenut aikaisemmissa parisuhteissani.

Ehkä elämässäni ei vaan ole tylsiä hetkiä, aina tapahtuu jotain ja saan loputtomasti hienoa aineistoa blogiini. Tosin rehellisesti sanottuna en osaa aina kirjoittaa tapahtuneita asioita auki. Tietyt asiat vaan pitää kokea ja jättää muistoiksi.

*viittaan tällä eksääni

Karsimista

Haluan uskoa elämän vievän oikeaan suuntaan. Viimeiset kolme päivää olivat hyvin tapahtumarikkaita ja täynnä suuria päätöksiä. Olin hienossa tapahtumassa pohtimassa yrittäjyyttä, omia tavoitteitani ja mitä todella haluan saavuttaa elämässä.

Listasin kymmenen haavetta ja hyvin amerikkalaiseen tapaan raha ei ollut esteenä, ainoastaan elämän lyhyys. Ideana oli ajatella elävänsä vain kymmenen vuoden ajan ja mikä olisi se merkittävin haave, jos omistaisi 20 miljoonaa. Huomasin kävellessäni kohti ratikkaa todella ymmärtäneeni jotain itsestäni. Päällimmäisenä ajatuksena sen aamun tapahtumasta jäi mieleen turhien asioiden karsiminen.

Olen liikaa kaikkialla ja teen montaa asiaa vähäsen, kumminkaan täysin keskittyen juuri siihen rakentamiseen ja etenemiseen elämässä. Päätin lopettaa monen asian tekemisen ja keskittyä siihen millä on todellista merkitystä (mikä tuo onnea ja muuttaa maailmaa). Olen aidosti onnellinen tehdessäni markkinointia, koordinointia ja opettamista. Tunsin syyllisyyttä tehdessäni jotain muuta kirjoittamiseen ja toimittajuuteen keskittymisen lisäksi, kunnes kuulin näiden askeleiden vain tukevan todellista päämäärääni. Mulle on tärkeintä rakastaa jokaista hetkeä ja elää itseäni kunnioittaen.

Uskon vapaaehtoistyön maahanmuuttajanaisten parissa auttavan tulevaisuudessa, kun työskentelen Somaliassa tai Iranissa. Olen aina pitänyt venäläisiä naisia todella hankalina, mutta somalialaiset tulevat hyvänä kakkosena. Heissä on paljon samaa asennetta, pelkoa ja itsekkyyttä. Toisaalta venäläiset ja somalialaiset ovat sydämellisiä ihmisiä ja kokevat asiat tunteen kautta. He eivät kauheasti järkeile tai ajattele muiden tunteita. Huomasin tämän eilen päivän sanani ollessa ulos. Ehdottomasti tapaamani naiset opettavat mua, kuten mä yritän opettaa heitä.

Seuraavan opetuspaikan haluan itse perustaa ja olla muokkaamassa ympäristöä erilaisten naisten parissa. Vaikka olen tavannut haavoittuvaisia naisia, en kumminkaan koe todella nähneeni naisten köyhyyttä ja todellista tarvetta kielen oppimiselle. Valitettavan usein eniten apua tarvitsevat naiset tulevat vain kerran tai kaksi, heitä on hankala saada sitoutumaan. Tapasin hienon samanhenkisen kaimani ja uskon meidän keksivän jotain uutta vastaanottokeskuksissa asuville naisille.

Ja mitä tulee muuhun uuteen elämässäni, näin ensimmäisen PDF-version kirjasta ja itkin. Olin niin liikuttunut nähdessäni kaiken sen työn kirjana. Se ei enää ollut epämääräisiä korjattuja sivuja, kuvia tai lauseiden poistamista. En tiedä kuinka vuolaasti itken katsoessani oman ensimmäisen kirjani taittoversiota, mutta uskoisin ulvovani aika kovaa.

Lopuksi vielä kymmenen haavettani hieman tynkäversioina:
1.) Jerusalem
2.) Sotatoimittajuus
3.) Kaksi uutta kieltä
4.) Opiskelu
5.) Venäjä
6.) Dokumentin teko
7.) Yritys
8.) Omistusasunto
9.) Koiran adoptointi
10.)Turvakodin perustaminen

Sitä yhtä toteuttamisen arvoista (10:1-ajatukseen perustuvaa) haavetta en vielä kerro. Sen pitäisi olla aika selvä vastaus. Kaikki muut kohdat listalla ovat vain tukemassa sen toteutumista.

Voimaannuttava räjähdys

Uskon voimaannuttavaan aggressioon. Oikeasti käytin sanaa viha, mutta aggressio kuulosti kommentoijan korvaan paremmalta.

Robin käyttää usein musta puhuessaan sanaa intohimoinen ja aina jaksan korjata sen hempeää sisältöä, koska en olisi intohimoinen rakkaudesta. Ainoastaan tuntemalla ja kokemalla negatiivisia asioita, pystyn löytämään itsestäni sen halun muuttaa tai muuttua. Hyvänä esimerkkinä uusi kannettavani, ilman edellisen lopullista sammumista en olisi viettänyt seitsemää tuntia hakaten WordPressiä (en tavoittanut sisäistä nörttiäni) tai syönyt Robinin ostamia Marianneja Adoben aiheuttamassa raivonpuuskassa.

Ehkä pinnani on vaan kireällä ja puran sen täysin typeriin asioihin. Ei se ole valkoisen (väri on tärkein seikka) koneen syytä, etten tiedä mihin menisin tai mitä tekisin. En rehellisesti sanottuna jaksa kuunnella yhdenkään ei-toimittajan uraneuvoja, koska en osaa enää vastata kohteliaasti ja teeskennellä edes jotenkin kiinnostunutta. En olisi vuosi sitten voinut kuvitellakaan olevani tässä ja ensi vuonna sanon varmasti saman.

Istuimme pitkällä lounaalla Robinin kanssa venäjänkielen kuvakirja välissämme. Se pysyi siinä koko keskustelumme ajan ja tavallaan oli osa sitä hetkeä. Sanoin tämän tilanteen olevan vain meidän hallittavissa ja ettei kukaan tule palkkaamaan meitä kotoa. Vaahtosin suuresta syyllisyydestäni ja Robinia taisi naurattaa loputon puheeni ilman nielemistä. Kerron kaikki idioottimaisimmat ideani aina Robinille ja Argentiinalaiselle, koska he osaavat löytää ongelmakohdat ja aukot. Sanoin heidän ja Marian olevan mulle tärkeitä ihmisiä, sillä he sanovat takaisin ja eivät mielistele mua. Robin nauroi nauramistaan ja lopulta itsekin nauroin tajuttuani sen kuulostaneen niin itsekeskeiseltä.

Venäjä, nykyajan orjuus ja median murros. Ah.

Eilinen oli monella tapaa rakas ja raskas päivä, ahdoin sen täyteen saadakseni aivoni kuormittumaan. Silti työnohjauksessa olin itkun partaalla, siitä on jo tullut ryhmäterapiaa ja se riistää kaikki kerrokset. Jäin miettimään miten käsittelen pettymystä ja siitä tullutta itseni syyllistämistä. Taisin huomaamattani paijata kolhiintunutta minääni ostamalla kuusi kirjaa kirjamessuilta. (Kuvassa olevien Into kustannuksen kirjojen lisäksi ostin kaksi hömppäkirjaa Sammakon myyntipöydältä.)

Lukeminen auttaa aina ja kirjat vaikuttavat henkisellä tasolla, jos sanat tulkitsee haluamallaan tavalla. Siitä syystä Alkemisti oli hyvin tärkeä kirja lukiessani sitä patjan päällä päivää ennen muuttoa. Kirjat ovat mulle hyvin tärkeitä, koska niiden kautta muistan tietyt elämäni hetket. Asuin vanhassa kivitalossa Krunikassa ja siinä istuessani tyhjässä asunnossa patjan päällä, annoin kirjan vaikuttaa ja muuttaa elämäni.

Tavallaan haen sitä samaa tunnetta ostamistani kirjoista, koska se hetki muutti niin paljon. Jos tällä hetkellä kuvailisin elämääni ja tunteitani kirjan nimellä, olisin ehdottomasti Mediaräjähdys.

Hengittämistä

Syksy ei ehkä jaksamisen suhteen alkanut kauhean hyvin. Moni asia muuttui, jäi toteutumatta ja yllättäviä asioita tuli eteen. Viimeiset kaksi päivää olivat hyvin tapahtumarikkaita ja varmasti muuttivat elämäni suuntaa. Se lähti hyvin pienestä, tarkalleen ottaen se oli yksi lause. Se osui niin syvälle, että tunsin kuuroutuneeni tunniksi. Tuntui epätodelliselta kuulla koulutuksesta, mikä jäi osaltani toteutumatta. En pidä lohduttavana kuulla muiden hakijoiden kovasta tasosta tai muista vaihtoehdoista.

Olen nyt viimeiset kaksi viikkoa ollut rasittavaa seuraa Argentiinalaiselle ja Robinille. En rehellisesti sanottuna tiedä kuinka he jaksavat kuunnella vuodatustani. Monella tapaa on hyvin lyöty olo ja en rehellisesti sanottuna jaksa enää käydä yhtäkään keskustelua pääkaupunkiseudulla asuvien naistoimittajien työttömyydestä. Välillä tuntuu etten tiedä miten voisin motivoida ketään, kun en tiedä miten motivoisin edes itseäni.

Masentava taulu päätyi kirjojen väliin.

Päätin ottaa etäisyyttä asioihin ja seurata sydäntäni, toteuttamatta jääneitä opiskeluhaaveita ja uskoa. Ostin maanantaina pääsykoekirjat ja jätän kaiken muun turhan elämästäni. Tein hienon taulun aiheesta ja tajusin tekeväni aivan liikaa. (Thö taulu vasemmalla.)

Kreikka hoiti itse itsensä ulos arjestani, kirjaprojekti päättyi ja toinen vapaaehtoispaikoistani muutti. Aivan rehellisesti sanottuna en halua opettaa maahanmuuttajataustaisille miehille suomea, koska naisilla on suurempi tarve saada apua.

Tähän hyvin jyrkkään mielipiteeseeni vaikutti eilinen osallistumiseni maahanmuuttajanaisten asioita käsittelevään tapahtumaan. Olin yksi panelisteista ja sanoin vain naisille tarkoitetun toiminnan olevan tärkeätä verkostautumisen, vertaistuen saamisen ja huivivapauden takia. En koe opettavani kieltä, tärkeintä on saada naiset puhumaan tapahtuneista asioista ja saada heidät tuntemaan olonsa turvallisiksi Suomessa. En ole äiti ja en tiedä miltä tuntuu haudata vauva lääkkeiden puuttumisen takia, mutta siinä pulpetin päällä istuminen tuntuu oikealta paikalta kuunnella.

Uskon asioiden tapahtuvan, kun niiden antaa tapahtua. Yritän sisäistää rauhallista suhtautumista ja ajan riittävän moneen matkaan ja kirjoitettuun juttuun. On vain hankalaa olla rauhallinen kuullessani niin paljon eitä ja nähdessäni muiden tekevän hienoja juttuja. En tiedä kuinka paljon enemmän mun olisi pitänyt tehdä toimittajana saadakseni aikaisemmin mainitsemani vapaaehtoispaikan Palestiinassa, mutta en enää pysty ajattelemaan vuoteen 2015. Jo ensi kevääseen ajatteleminen ja vakavasti lähtemiseen suhtautuminen veivät energiaa. En oikeasti tee asioita huvikseni tai vasemmalla kädellä, koska olen 30 ja tämä on jo kolmas alani. Haluan vain saada tämän onnistumaan ja kuulevani olevani hyvä.

Ehkä Argentiinalainen oli oikeassa sanoessaan vertaistuen, pahan energian korvaamisen hyvällä ja viinin auttavan moneen kolmikymppisen haahuilevan toimittajanaisen ongelmiin.

(Mulla on fiksuja kavereita.)

En olisi koskaan uskonut

“If pain must come, may it come quickly. Because I have a life to live, and I need to live it in the best way possible. If he has to make a choice, may he make it now. Then I will either wait for him or forget him.”
― Paulo Coelho, By the River Piedra I Sat Down and Wept

Olen monesti hokenut muille ettei elämä ole hankalaa, siitä vaan tekee hankalan. Useiden kertojen ja lukemattomien tuntien etsimisen jälkeen löysin täydellisen pääaineen. Ironisinta tässä kaikessa on, että sitä voi opiskella Helsingissä. Vetoan kumminkin venäläiseen ajattelutapaan ja en kerro mitä haluan opiskella. Rehellisesti sanottuna olen saanut niin pahat kolhut käydessäni pääsykokeissa pääsemättä sisälle, joten haluan pitää tämän pääsykokeen siipeni alla ja olla kasaamatta ylimääräisiä paineita itselleni.

Ollessani entisten lukiokavereiden järjestämissä juhlissa, huomasin eläväni aivan erilaista elämää. Se oli aika hieno tunne. Mä olen täsmälleen samanlainen renttu, kuin yli kymmenen vuotta sitten. Puhun kielistä, matkustamisesta ja perheestä. Tietyt asiat eivät kai koskaan muutu, koska olen yhä erilainen.

Palattuani aikakoneen kyydistä baariin, Röökiksen ja Juoppiksen seuraan, sanoin Röökikselle vasta nyt tajuavani elämää. Mulle se ei merkitse mammalattea, vauvamasua tai avioliittoa. Ja se on mulle oikeasti fine. Hyvin monta kuoharia nauttinut Röökis vastasi mun muuttuneen aikuiseksi ja puhjenneen kukkaan. Se oli hieno hetki meidän ystävyydessä.

Sitä krapulaa sitten parantelin koko sunnuntain.

Yritän vain sanoa elämän olevan joskus todella suuri mysteeri ja täynnä ikäviä asioita, mutta asioilla on tapana aina onnistua. Se vaatii vain paljon yrittämistä ja asennevammaisuutta. Pietarissa tapaamani ukrainalainen toimittajaopiskelija sanoi mun mentoroinnin ja uskon hänen kirjoittamiseensa merkitsevän hänelle paljon. Yritän vain hieman säälittävällä tavallani rakentaa jotain uutta, korruptoimatonta ja modernia journalismia.

Ehkä on aika siirtyä ylemmälle tasolle tekemisen suhteen ja lähteä saavuttamaan listalle ilmestyneitä uusia tavoitteita. En olisi voinut jättää TIRiä parempiin käsiin ja sen tajuaminen vei liian monta kuukautta. Ero jostain rakkaasta sattuu ja sen ottaa aina henkilökohtaisesti. En olisi koskaan uskonut näkeväni lähtemistä hyväksyvämmästä näkökulmasta, mutta taisi olla jo korkea aika päästää irti vanhasta minästä ja hyväksyä muutos.

Parrakas nainen

Seminaarista säästynyt ruusu.

Sain viikonlopun aikana paljon ajateltavaa. Juttelin syvällisiä Röökiksen ja Juoppiksen kanssa, nauroin taloustoimittajan vittuilulle ja mietin miksen vain lähde.

Henkisesti taisin jo lähteä kauan aikaa sitten, koska huomaan ottavani etäisyyttä ja keskittyväni ainoastaan googlaamiseen. Koen sen tuovan henkistä rauhaa, vaikka todellisuudessa se lisää epävarmuutta tulevasta.

Tuntuu jännittävältä elää tätä hetkeä, koska en tiedä mihin suuntaan seuraavaksi lähtisin. Haluan olla vapaa ja onnellinen, elää itseäni varten itkemättä kenenkään perään. Tavoitteet ja haaveet muuttuvat ajan myötä, ehdottomasti omat ajatukseni tulevasta ovat muuttuneet. En halua sanoa niiden muuttuneen realistisemmiksi, mutta virheistä on pakko ottaa jotain opiksi. Haluaisin sanoa oppineeni käsittelemään aikaa paremmin ja olevani kärsivällisempi, kuin vuosi sitten.

Ehkä se suunta oli vielä hakusessa ollessani Pietarissa ja kuvittelin eläväni jotenkin hienoa elämää miljoonakaupungissa. Näin vuotta myöhemmin kertoessani Venäjällä tapahtuneita sattumuksia maahanmuuttajanaisille, huomaan olleeni aivan liian uhkarohkea lähtiessäni. Kerroin kuinka en osannut edes lukea venäjää kreikan taidoistani huolimatta ja ollessani aivan pihalla syömisen suhteen. Tunsin olevani fyysisesti Venäjällä, kielellisesti jossain toisella planeetalla ja todella yksinäinen erilaisessa työkulttuurissa.

Pelko kieltä kohtaan tuli vasta Pietarissa, kun menin täysin lukkoon. Tiesin osaavani ja ymmärtäväni, mutta en kyennyt puhumaan. Kielen käyttämisestä tuli todellinen pelko ja vasta tämän vuoden aikana olen päässyt siitä yli.

Eilen illalla mietin minkälaisen loppukirjoituksen kirjoitan tästä vuodesta. Päiväkirjassani aina analysoin kuukauden tapahtumat ja joulukuussa teen syvemmän loppukirjoituksen. Selatessani sivuja taaksepäin olen monesti nähnyt asioiden synnyn ja myöhemmin ymmärrän alun tärkeyden. Olen sivuja selaamalla huomannut monen lähteneen, loukanneen tai tukeneen vaikeassa tilanteessa. Ehkä mulla menee nyt hyvin ulkopuolistenkin silmissä, kun laivasta hypänneet haluavat tulla takaisin.

Se tunne, kun voi nauraa räkäisesti partaansa.

Arvostamista

Olen onneton innostuja, jaksan aina viimeiseen asti uskoa saavani jotain saavutettua tai tehtyä. Tässä tapauksessa en saanut haluamaani paikkaa ja kolmannen kerran vuoden sisään jaksan ihmetellä tiedottamisen olemattomuutta.

Suunnittelemani ulkomaille menemiset eivät ole mulle vitsi tai ota mitenkään kevyesti hakuvaihetta. En tiedä miten paljon ein kuulemiseen vaikuttaa nuorten työttömien toimittajien määrä, mutta suuresti jaksan ihmetellä minne paikat katoavat.

Saatuani maanantaina tuntemani vihan ja pettymyksen katoamaan, päätin suunnata katseeni itään ja miettiä suunnitelmani aivan uusiksi. Haluan uskoa epäonnistuneiden hakujen, NU:n vähäisen kävijämäärän ja kaiken paskan vain vahvistavan sisäistä toimittajuuttani. Työvalmennuksessa käyminen on auttanut valtavasti, tunnen saavani henkistä tukea ja mahdollisuuden puhua asioista suljetussa porukassa. Yksikään toimittaja tai kuvaaja ei tule työskentelemään pääni sisäisen mielikuvan mukaan, joten asioista on pakko päästää irti.

Olen tämän viikon aikana ajatellut olevani aivan seonnut laittaessani itseni aina tähän tilanteeseen. Teen itsestäni hieman huomaamattani kakkosen, sellaisen henkilön jolle soitetaan ja jonka oletetaan hoitavan asiat. En halua myöntää pitäväni siitä tilanteesta, koska on stressaavaa koordinoida neljän ihmisen sanomisia ilman lopullista päätösvaltaa. Aika ei koskaan tunnu olevan kaverini ja kolmessa tunnissa tuntui tapahtuvan kuukauden suunnittelun, keräämisen ja päättämisen työ. Haluan kumminkin korostaa sen onnistuneen vain ja ainoastaan hienon tiimin ansiosta. Uninen Maria, pestyään ensin hampaat, handlasi homman heti ja Robin teki upean mainoksen huomista Journalismin päivää varten.

Erästä kaveriani lainatakseni, elämää voi muuttaa vain itse ja tekemällä suuren työelämämuutoksen, sain paremman henkisen olon ja jaksamista. En voi jäädä roikkumaan huonoon oloon ja negatiivisiin tilanteisiin, koska tunnen sen vievän luovuuttani ja usko itseeni. Joskus irtautumiseen tarvitaan jotain aivan muuta, kuin vain päätös lähtemisestä. Uskoisin viimeisten kuukausien menevän tapahtumissa, matkoissa ja miettimisessä. Olen saanut kreikan takaisin päähäni (kiitos Richmondille jatkuvasta elämäni järjestämisestä!) ja todella paljon draivia tehdä asioita. Tähän hehkutukseeni vaikuttaa eilisen mahtavuus kuullessani kolmesti tekeväni hienoa duunia.

En tiedä vastaako tämä nykyinen tilanteeni sitä vuosien takaista mielikuvaa toimittajuudesta, mutta kaikki pinkki höttö on karissut tämän vuoden aikana. Eräs vuosia elämässäni ollut tuottaja kysyi onko tämä nyt haluaamaani ja odottamaani elämää. Hän oli ensimmäisiä opettajiani vuosia sitten ollessani respa ja on nähnyt muutokseni lasikopissa seisovasta respasta kirjan editoijaksi.

Pitkä matka takana, vielä pidempi edessä.

Oli vielä pakko laittaa Facebookissa tekemäni mahtava persoonallisuustestin tulos:

You are a generous and moral (not to confuse with moralizing) person. You always work on self-improvement. You are very ambitious and have very high standards. People might think that communicating with you is difficult, but for you, it isn't easy to be who you are. You work very hard but you are not in the least selfish. You work because you want to improve the world. You have a great capacity to love people until they hurt you. But even after they do... you keep loving. Very few people can appreciate everything you do as well as you deserve.

Nenä on iso

Nauroin pitkästä aikaa. Olen syksyn aikana antanut itselleni luvan jo rauhoittua ja uskoa tämän olevan se oikea tapa työskennellä. Robinin siirtyessä valloittamaan uutta tuntematonta, tapaamme silti perjantaisin. Kalenteristani on tullut aivan naurettavan näköinen, mutta rehellisesti sanottuna en olisi vuosi sitten uskonut sen täyttyvän työasioista. Ehkä se suuresti turruttamani sisäinen yrittäjä nosti sitkeästi päätään ja aloin vain uskomaan omaan osaamiseeni.

Kävin tämän saman keskustelun erään keski-ikäisen päätoimittajan kanssa, joka ihmetteli nuorten toimittajien uusavuttomuutta. Hän sanoi monia asioita ja päällimmäiseksi jäi hänen saama (hieman negatiivinen) kuva uusista toimittajista, jotka haluavat mentorin tai isähahmon valvomaan työtä. En halua sanoa tässä taloustilanteessa, mutta sanon kumminkin tilanteen olevan niin vaikea kaikille toimittajille, että mentorin odottaminen tässä taloustilanteessa ei kuulosta toteutuvalta odotukselta.

Puhun aina tasapainon pitämisestä ja hallitsemisesta, joten itselleni sen sopivan vastapainon löytäminen oli tärkeätä. Opettaminen avasi ja joka viikko avaa silmäni todelliselle naisten tilanteelle ja miten tärkeätä on vain kuunnella.

Olen pari kertaa törmännyt erilaiseen mediakuvaan ja pari viikkoa sitten räkä lensi nauraessani intialaisen tytön kauhistelulle. Hän kysyi aivan vakavana miksi televisiossa on isonenäinen ja vielä pitkätukkainen mies. En tajunnut. En ihan oikeasti ensin tajunnut mitä ohjelmaa ja ketä hän tarkoitti. Sitten nauroin ja pitkään. Intialaiseen kauneuskäsitykseen ei ilmeisesti kuulu isonenäisyys ja ajatus miehen pitkästä tukasta sai hänet aivan tolaltaan. Nauroin pitäen pulpetin reunasta kiinni ja tyttö jatkoi moittien Suomen television julkkiskulttuuria ja naisten painoa. Kauneusihanteet ovat niin erilaisia eri maissa ja itselleni Italian television katsominen tulee aina kulttuurishokkina, koska narubikineissä tanssivat aakkoset ovat aina niin oksettavaa katsottavaa. Ehkä en vain tajua viihdettä.

Jaksan aina ottaa esimerkiksi venäläisen lääkärikaverini, koska hän vaan sanoo asioita harvinaisen suoraan. Puhuessamme Skypessä selitin hänelle irtisanomisista ja median olevan murroksessa, johon hän (varmaan omasta mielestään lohduttavalla tavalla) vastasi, ettei nykyisellä tilanteella ole merkitystä Suomen median ollessa niin alkukantaista. Venäjällä kuvaaminen on todella tärkeätä ja laatu on jotain aivan uskomatonta, mutta kyse on miljoonista ja miljoonista katsojista. Katson FST:n ohjelmia ja etenkin dokumentteja, koska ne ovat kuvattu niin uskomattoman hyvin.

Suomalaista toimittajuutta, journalismin etiikkaa ja järjestäytyneisyyttä viedään tuontitavaran lailla muualle Eurooppaan, entisiin Neuvostoliiton maihin ja kehitysmaihin, mutta miksei Suomeen voida tuoda muualta osaamista? En tarkoita tällä leikeltyjen naisjuontajien laittamista kameran eteen tai kielen vaihtamista englanniksi vain suuremman yleisön saamiseksi, vaan kuvaamista ja sen ööön vähentämistä. Samat naamat kulutetaan loppuun, keski-ikä nousee ja valitsen pimeän telkkarin huonon realityn sijasta.

Mua ei kiinnosta tehdä journalismia sen vanhan kaavan mukaan, haluan oppia uutta ja nähdä miten vanhasta tehdään parempaa. Kuinka moni nuori toimittaja jaksaa odottaa työtilanteen muuttumista tai puhua muutoksen puolesta? Pitää varmaan ensi vuonna taas katsella miltä se itä näyttää, koska tämä ei ollut käsitykseni hyvästä työllistävästä alasta.

Lampun alla

Oli aivan pakko tehdä Duunitorin blogikirjoituksessa olleet 25 haastavaa työhaastattelukysymystä, koska olen oikeastikin hakenut yhtä markkinointipaikkaa. En pidättele hengitystäni haastattelukutsua odotellessani, mutta näin leikkimielisesti tein yhden haastattelun.



25 haastavaa työhaastattelukysymystä, olkaa hyvä!
1. Jos saisit tehdä työksesi ihan mitä tahansa, mitä tekisit?
Olisin sotatoimittaja.
2. Miksi haluaisit työskennellä meillä, etkä esimerkiksi kilpailijallamme?
Olin jo siellä. (Oikeasti.)
3. Kerro työtilanne, jolloin olet ottanut suuren riskin.
Suunnittelin neljän jutun juttusarjan neljän puhujan ympärille, luovuin yhden haastattelun tekemisestä ja kuvittelin saavani tältä kyseiseltä toimittajalta jutun julkaistavaksi. Se kusahti ja pahasti. Opin siitä olemaan luottamatta tuntemattomaan toimittajaan.
4. Mitä mieltä olit edellisestä esimiehestäsi?
Hän antoi mulle mahdollisuuden olla hyvä ja näyttää osaamiseni.
5. Kerro tilanne, jossa turhauduit työpaikalla.
Kun aikataulut eivät pidä ja joudun selvittelemään muiden välejä.
6. Missä asioissa haluat kehittyä seuraavan vuoden aikana?
Kielissä.
7. Minkälainen johtamistyyli on sinun mielestäsi paras?
Neuvotteleva, jokaisen panosta arvostava ja kuunteleva.
8. Mitä uutta me voimme tarjota sinulle, jota edellinen työpaikkasi ei voinut?
Pidemmän työsuhteen.
9. Kuinka kunnianhimoinen olet?
Musta tulee Nicholas D. Kristof kahdeksan vuoden kuluttua, ensin musta tulee sotatoimittaja ja sitten mä pelastan naisia seksiorjuudesta. On muitakin tavoitteita, mutta ne mä vielä pidän itselläni.
10. Miksi valitsit uran alalla x?
Näin mitä se oikeasti on ja halusin olla parempi.
11. Mitä suosittelijat kertoisivat sinusta?
Että mä olen tehokas, sitoutunut ja en kuuntele paskaa.
12. Mitä asioita haluaisit välttää uudessa työpaikassasi?
Kerhomaisuutta, asioiden jatkuvaa läpikäymistä ja tehottomuutta.
13. Mikä on ollut suurin virheesi koko työurasi aikana?
Etten opiskellut venäjää kymmenen vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa kiinnostuin siitä.
14. Mitä mieltä olet yrityksemme tuotteista ja palveluista?
Mä laajentaisin sitä koskemaan tavallisen ihmisen lisäksi mediaa, koska ainoastaan media voi muuttaa mediakuvaa ihmisoikeuksista.
15.  Tuntuiko sinusta, että sait edetä riittävästi edellisessä työpaikassasi?
Tuntui.
16. Miksi hait edellistä työpaikkaasi?
En hakenut, mua pyydettiin.
17. Et ole tehnyt tämäntapaista työtä ennen. Kuinka luulet pärjääväsi uusissa työtehtävissä?
Hyvin hyvän tiimin avulla.
18. Vastasiko edellinen työpaikka odotuksiasi?
Vastasi, sain tehdä jotain aivan uutta ja toimia itsenäisesti.
19. Mitä asioita teit edellisessä työpaikassasi, jotka tuottivat lisäarvoa yrityksellesi?
Verkostoiduin uusien ihmisten kanssa, jotka ovat paljon kokeneempia ja sain uuden maan elämääni.
20. Jos et olisi tällä alalla, millä alalla haluaisit olla?
Olisin opettaja tai turvakodissa tekemässä jotain, ehkä ihmisoikeustyössä.
21. Mitä asioita haluat saavuttaa seuraavan viiden ja kymmenen vuoden aikana?
Mennä Israeliin, Somaliaan, nähdä auringonlasku Kandaharissa ja käyttää matkaoppaitani.
22. Mitä asioita arvostat?
Rehellisyyttä, aitoutta ja väkivallattomuutta.
23. Mikä on suurin saavutuksesi koko työurallasi?
Kun mun kaveri näki Hesarissa TIRistä kirjoitetun jutun ja hän sanoi ylpeänä, että se oli mun järjestämä seminaari.
24. Viihdytkö paremmin yrityksessä jossa on selkeä työnjako vai jossa roolit voivat vaihdella projektista riippuen?
Selkeä työjako ilman projektimaista työtä, mutta projektissa pitää tehdä kaikkea. Viihdyn ehkä paremmin selkeässä työjaossa.
25. Mitkä asiat kiinnittivät huomiosi työpaikkailmoituksessamme?
Olisin halunnut suorittaa harjoitteluni teillä ja haluan nähdä miten isossa järjestössä hoidetaan markkinointia.

Matka

Juodessani toista kaakaokupillista, tajusin olevani todella onnellisessa asemassa. Kun Maria ja pomomme Dinosaurus keskustelivat DropBoxin ihmeellisestä maailmasta, ängin loput korvapuustista suuhuni ja vain katsoin.

Syksy tuntuu menevän liian nopeasti kohti tapahtumia, etenkin Hanasaaren tapahtumasta tulee itselleni hieno hetki. Suunnittelimme kirjan kantta ja tulevaisuudessa tehdessäni omaa kirjaani, tiedän miten hienolta jo pelkän taitetun paperin näkeminen tuntuu.

Vaikka siihen on mennyt vuosia ja lukuisia kyyneleitä, uskon vihdoin valinneeni oikeat ihmiset elämääni. En rehellisesti sanottuna ole halaileva tyyppi, sellainen uskomattoman positiivinen ja kaikkien kaveri, mutta yritän olla hyvä kaveri. Yritän olla reilu työkaveri ja antaa mahdollisuuksia, mutta ollakseni täysin rehellinen, se on välillä hankalaa. Elämä on todella arvaamatonta ja ovia ei kannata paiskoa takanaan, ainakaan liian kovaa.

Olen hyvin kiitollinen saamistani mahdollisuuksista, koska ne olivat ja ovat kiven alla. Jokaisen neuvon, hyvän ja huonon palautteen olen pitänyt visusti mielessäni.
Yksi parhaimmista neuvoista oli rehellisyys itseään kohtaan, koska saatua leimaa ei saa pois. Viihde ei ole mua varten ja ainut kestämäni viihde tulee amerikkalaisten vaimojen muodossa (Camille ja Adrienne, jos haluatte tietää lempparini). Vaikka sodat, ihmisoikeudet ja sosiaalinen media eivät ole se massan thö juttu, ne kiinnostavat mua.

Opettaessani maahanmuuttajanaisia, keskustelimme työllistymisestä ja kielen osaamisesta työllistymisessä. Tunnen käyväni sitä samaa keskustelua molemmissa ryhmissäni ja vastaan aina samalla tavalla. Elämässä ei ole tekosyitä, uhrin leikkiminen vie energiaa ja kieliopin osaamisella ei ole merkitystä. Leikkaan Hesarista inspiroivia maahanmuuttajien tarinoita ja muutoksia suomalaisessa työelämässä, mutta parhaiten uppoavat omat kokemukseni Venäjästä. Kun naamaa ei voi muuttaa, mutta puheen voi oppia ja pukeutua sulautuakseen ympäristöön. Siitä pukeutumisesta voi tietysti olla eri mieltä, jos haluaa taistella vesimyllyjä vastaan.

Tärkeintä on uskoa omiin taitoihin, erikoistua ilman pelkoa epäonnistumisesta ja vain mennä. Itselleni oli tärkeätä nähdä Karjalan tasavalta täyttääkseni sielussani ollut aukko tiedolla juuristani. Sanon aina etten juurtunut sinne, mutta kannan sitä kokemusta henkisenä hakaneulana paidassa.

Tuhat

                      Tuhat klikkausta blogiini meni rikki, kiitos lukemisesta!

                                    
                                                  Anna-Maria.

Kyllä se siitä

Mielessäni pakkaan. Eilen mietin kynttilöitä, siteitä ja karkkia. Rakastan ajatusta lähtemisestä, koska edes sen yhden hetken verran voin kuvitella sen olevan jotain hienoa. Tavallisesti todellisuus on kaukana ajatteluistani ja kielellisestä osaamisestani, mutta ainakin yritän kovasti saada hyviä matkakokemuksia. Aivan rehellisesti sanottuna kyllästyn nopeasti ja en kestä turisteille rakennettua keinotekoista maailmaa. Rooma otti aivan sanoinkuvaamattoman paljon päähän, kielitaidosta tuntui olevan haittaa ja Veri speciäl prais tuli korvista ulos.

Pitäisi juosta enemmän.

Halu matkustaa ja itse matkustaminen ovat kaksi eri asiaa. Entinen koulukaverini kysyi Facebookissa olenko Suomessa ja miksen ole taas Venäjällä. (Meinasin kirjoittaa hänelle, että tiedätkö mitä tarkoittaa viisumi?) Lopulta vastasin verkostautuvani ja haluan nyt olla täällä monesta eri syystä. Jätin arabian opinnot sikseen, kreikka ei vähäisen osallistujamäärän takia alkanut ja venäjä jatkuu entisellään. Tajuan verbejä paremmin ja huomaan käyväni lyhyitä keskusteluita itseni kanssa, venäjäksi siis.

Aina ei tarvitse mennä ja touhottaa, mutta suunnan pitäminen on tärkeätä. Kävin pitkällisen keskustelun opiskeluista ja verkostautumisesta tämän samaisen koulukaverini kanssa, hän on eri vaiheessa henkisessä toimittajuudessaan. Päivien kuluessa ja oman pääni selvitessä kaikesta tässä kuussa tapahtuneesta, alan näkemään itseni erilaisena toimittajana. Tiedän valinneeni oikein kahden paikan väliltä ja tavallaan aloittavani koko prosessin jälleen alusta. Tosin tällä kertaa olen henkisesti vahvempi ja tiedän elämän olevan täynnä projekteja.

Ehkä suurimpana erona, projektien ja prosessin välillä, on se kaikki muu. Maailma ei pysähdy saadakseni itseni kasaan tai journalistisen suunnan löytämiseksi. Koulukaverini sanoi olevansa iloinen, että teen todellista journalismia ja jäin todella miettimään sen kohteliaisuuden tarkoitusta. (Hän oli niitä aikaisemmin mainitsemiani ulkomaantoimittajuudesta kiinnostuneita.) Itselleni sen kuuleminen ei merkinnyt oikein mitään, koska en osaa kuvitella kirjoittavani huulipunasta tai taloudesta. En osaa sanoa onko ulkomaista kirjoittaminen se oikea journalismin suunta tai jotenkin parempi aihe, mutta se on mulle luonnollinen suunta ja tärkeintä on sen kiinnostavuus. Mielestäni aito kiinnostus aihetta kohtaan huokuu tekstistä läpi ja se määrittelee sen hyvän journalismin tason.

Olen ehdottomasti muuttunut tämän vuoden aikana realistisemmaksi ja ajattelen työllistymistä eri näkökulmasta. Venäjällä on kova yrittämisen ja tekemisen ilmapiiri, jäin todella kaipaamaan sitä loputtomien mahdollisuuksien saamista ja erilaista asennetta nuoriin. Ymmärrän hakemusten lähettämisen olevan huutamista tuuleen, mutta uskon työpaikkailmoitusten seuraamisen pitävän mieleni virkeänä muutokselle.

Tiedän asioiden aina onnistuvan ja tavallaan media-alan työpaikan löytäminen on kuin Venäjä. Näin häpeilemättä Ville Haapasaloa lainatakseni: Mikään ei toimi, mutta kaikki aina järjestyy.

Alun jälkeen

Tyhjentäessäni muistitikkua viime syksyn koulutöistä, viisumihakemuksesta ja työnäytteistä, huomasin vuoden kuluneen. Syksy oli upea Pietarissa ja hieno kokemus, mutta en kaipaa sitä aikaa.

Poistaessani tyhjiksi jääneitä kansioita ja hienoja suunnitelmia, mietin miten pienestä voi valinnat olla kiinni. En lähtenyt Puolaan puoleksi vuodeksi, koska kuvittelin meneväni englanninkieliseen sanomalehteen.

Vietin siellä kuuluisat kolme päivää, tapasin Robinin ja maaliskuuhun mennessä olin päätynyt TIRin aloituskokoukseen. Kuukautta myöhemmin tapasin Argentiinalaisen ja tavallaan jo silloin meistä oli tullut me kolme. Emme vain tienneet sitä vielä silloin kevättalvella ja en olisi koskaan kuvitellut löytäväni sellaista intohimoa journalismiin. Myöhemmin pyysin heitä mukaani tekemään kehitysmaajournalismia ja suureksi ilokseni he tarttuivat haasteeseen.

Tammikuussa en tuntenut ketään, kontaktiverkostoni oli todella säälittävän pieni ja en tiennyt miten verkostautua. Ehkä siksi Jenkeissä asuva kaverini kommentoi olevansa onnellinen saavuttaessani jotain, kun alku oli niin hankalaa. En huomannut alun olleen niin läpinäkyvän hankalaa. Lasken alkuni kestäneen kolme vuotta. Valmistuin virallisesti kahdessa vuodessa medianomiksi, koska avoimessa suorittamieni opintojen takia menetin yhden vuoden opinto-oikeuden. Toimittajaidentiteetin löytämiseen kului lopulta kolme vuotta, koska vasta jäätyäni tyhjän päälle valmistumisen jälkeen, aloin kuuntelemaan sisäistä ääntäni.

En koe nopean opiskelutahdin olleen saavutus, koska halusin vain pois luokkahuoneista. Verkostautuminen tuntui haastavalta ammattikorkeakoulussa, koska olin ainut ulkomaanjournalismista kiinnostunut. Myöhemmin pari muuta kiinnostui siitä, mutta parin vuoden ajan olin se ulkopuolinen haahuilija. Seilasin luokkien ja koulutusohjelmien välillä haalien kurssisuorituksia, mutta parhaiten opin tuntemaan ulkomaalaisia tai markkinointiviestintää tekeviä. Tärkeimmiksi kontakteiksi jäivät opettajat.

Ensimmäisen syyssateen saapuessa havahduin miettimään ensi kesää. Haluan takaisin Karjalaan, olla datshalla ja kävellä Äänisen rannalla. Tärkeintä on seurata sydäntään ja tehdä päätöksiä tunteella, koska pakottamalla en pysty kirjoittamaan. Haluan palata musteen tahrimaan journalismiin ja työskennellä venäjäksi.

Mutta sen idean ollessa vielä jäissä, odottelen vastausta talviprojektiini ja laukun pakkaamista.

Bermudan kolmio

Aamuista on tullut hyviä. Moni asia muuttui viime viikon aikana ja heräsin muutoksen tarpeeseen. Tällä viikolla aloitin uudessa roolissa semitutussa tiimissä ja mietin mitä tekisin seuraavaksi. Kirjoitin kännykkään itselleni mietelauseen: Muista tämä tunne, kun ei ollut muuta kuin usko menestymiseen ja pelko epäonnistumisesta. Miten määrittelen itseni ja miten paljon pystyn sanomaan ääneen.

ehehheheh

Seisoessamme tuulikaapissa eilen aamulla, sanoin Marialle todella pelkääväni muutosta. Hyvin empaattiseen ja huolehtivaiseen tapaan hän totesi "älä vittu nyt viiti". Astuimme hissiin ja uusi yhteinen tiemme alkoi.

Tuntuu niin epätodelliselta tehdä kehitysmaajournalismia, markkinointia ja tapahtumia. Saan tehdä uusia asioita ja haastaa itseni kirjoittamaan englanniksi, vetää isompaa tiimiä ja tutustua uusiin nuoriin toimittajiin. Olen oppinut aivan uuden sanaston ja osaan keskustella vakuuttavammin ilman anteeksipyytelevää asennetta.

NU:n perustaminen vaikutti asenteeni muuttumiseen ja tapahtumien järjestämisen haastavuus piti sen mielenkiintoisena. Tapahtumajärjestäminen on kovaa työtä ja helppous on todella kaukana todellisuudesta. Toisena tärkeänä kokemuksena on opettaminen, koska opettaessa en pysty teeskentelemään tai piiloutumaan kenenkään selän taakse. Vastuu oppimisesta ja opettamisesta ovat harteillani, mutta se antaa niin käsittämättömän paljon takaisin.

Olen rakastunut Somaliaan ja Iraniin tapaamieni naisten kautta, he ovat tuoneet maat osaksi keskiviikkoani. Hyvin erilaisista taustoista huolimatta he ovat hyväksyneet hieman kiihkeän valkoisen ja antavat opettaa kirjoitustaitoa ja naistenoikeuksia. Lukutaidottoman naisen on vaikea selvitä Suomessa ja yritän parhaani muuttaa sitä.

Teen yhä tavoitelappusia (ostin peräti räikeitä muistilappuja) ja kirjoitan neljään lappuun neljä tavoitetta. Yhteen kirjoitan maat, joissa haluan käydä tai työskennellä. Se oli siis keltainen lappu, vihreä on mitä haluan olla työssäni eli some-markkinoija, ryhmän vetäjä, kannustaja ja uudistaja. Pinkki kuvaa epävarmuutta ja pelkoja, niitä oli kolme. Kaikki kolme kohtaa lopulta toteutuivat ja tunsin lievää surua. Viimeinen lappu on oranssi ja se on mitä haluan saavuttaa. Ensimmäistä kertaa lappujen kirjoittamisen aikana, nostin henk.koht.elämäni listalle.

Elämän ollessa hyvin haurasta ja katoavaista, en halua haaveilla asioiden saavuttamisesta tai vain seurata vierestä muiden hienoja saavutuksia. Elämää pitää elää tässä hetkessä ja mahdollisimman intensiivisesti. Jätän kaiken muutoksen estävän negatiivisuuden taakseni, muistaen vaikean ja pitkän alun. Uskon tämän olevan se mun juttuni ja kulkemisen arvoinen tie.

Kun tekosyyt katosivat

Richmond kerran sanoi oppineensa elämänvalmentajalta, että aikaa on, aikaa riittää. Tämän viikon ollessa elämäni rankimpia ja varmasti käänteentekevä, en enää jaksanut uskoa ajan riittämiseen. Kun jotain väkivaltaista tapahtuu, se vaikuttaa moneen ja pitkään. Päätin kolme päivää sitten aloittavani jokaisen lauseeni sanalla haluan. Mitä mä oikeasti haluan tehdä, mennä tai sanoa.

Sangen mansikkainen ja pullainen perjantai.

Kuten aina perjantaisin, istuin Robinin kanssa ovimaisen pöydän äärellä keskustelemassa urasta ja elämästä. Mihin sitä pitäisi mennä, pitäisikö hauskuudesta tuntea syyllisyyttä ja mihin kaikkeen pitäisi suostua.

Ehkä vuoden kuluttua olen viisaampi ja naureskelen päiväkirjamerkinnöilleni epämääräisestä suunnan etsimisestä. Varmasti vuosien päästä näen monen asian alkaneen jo tästä vuodesta tai tästä hetkestä, kun tajusin elämän olevan katoavaista.

Kevät oli hyvin rankkaa aikaa etsiessäni uralleni suuntaa, itseäni osana tätä arkea ja ollessani kahden kaverini tukena. Molemmat päätyivät suljetulle osastolle saman kevään aikana ja aivan rehellisesti sanottuna en osaa suhtautua surullisiin asioihin säälimällä.

Osasin vain olla läsnä ja lähteä mukaan kauppaan tai imuroida taljan ruskeaksi. Neljä kuukautta myöhemmin toinen heistä sanoi mun olleen ainoa, joka kohteli häntä normaalisti.

Tähän viikkoon mahtui myös paljon hienoja asioita ja hauskoja kommentteja. Kuulin työelämäni kuulostavan erään nuoren toimittajan korvissa painajaismaiselta ja hänen kauhukuvalta toimittajan työstä. Nauroin tätä myöhemmin Robinille, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni onnellinen ja elän haluamaani elämää. Rahattomuus tekee vaan ajattelusta vapaampaa ja rohkeampaa, kun ei tarvitse pelätä rahan menettämistä (kun sitä ei ole). Heh heh.

Henkinen jaksaminen on varmasti kaikissa ammateissa tärkeätä, mutta ymmärsin vuosi sitten työn olevan niin tärkeä osa minuutta ja arkeani, etten aina osaa ajatella omaa jaksamistani. Ehkä aikatauluttaminen, tavoitteiden asettaminen ja sosiaalisen elämän vähentäminen ovat parantaneet jaksamistani. Vietän enemmän aikaa itseni kanssa kuunnellen omia ajatuksiani, en tukahduta pelkojani tai teeskentele olevani supernainen. Menin joogapilatekseen ja olen vakaasti päättänyt löytää syviä lihaksia oman henkisyyden lisäksi. Annan itselleni luvan maata kirjoittamatta, mailaamatta tai soittamatta sen parin tunnin ajan.

Lähimmät ystäväni eivät ole media-alalla ja kuten olen monesti kirjoittanut, he eivät jaksa kuunnella kirjoittamisesta tai sodasta. Sen täydellisen tasapainon löytäminen vie vielä aikaa, mutta uskoisin pärjääväni aika pitkälle näillä eväillä.

Tässä vielä hieno linkki 20 things you need to stop doing to yourself

Valkoiset keski-ikäiset miehet

Takanani istunut kundi sanoi opiskelevansa arabiaa, koska on lähetyssaarnaaja ja haluavansa käännyttää muslimiterroristeja kristinuskoon.

Sanoin Palestiina, en keksinyt muuta syvällisempää syytä. Puolen tunnin jälkeen kaipasin venäjän kielioppia ja kyrillisiä kirjaimia. Osaan todella valita opiskelemani kielet.

Haluan uskoa kielten avaavan uusia mahdollisuuksia ja mahdollistavan syvempiä kulttuurikokemuksia. En halua enää uudestaan elää täysin kielitaidottomana vain yhtä kieltä puhuvassa maassa, koska kielen hyväksymisessä menee liian monta turhaa kuukautta. En ole enää 17-vuotias ja opi kieltä keskustelutasolle kahdessa kuukaudessa. Laskin opiskelevani venäjää noin viiden tunnin ajan viikossa ja se ei riitä puhetason nostamiseen.

Kuulin tänään olevani itseäni kohtaan hyvin armoton, mutten halua passiivista kieltä päähäni. Kreikasta tuli vuosien kuluessa passiivinen kieli ja olen siitä vihainen itselleni, että päästin sen menemään niin pitkälle. En enää käyttänyt sitä ja unohdin miksi rakastuin sen outouteen melkein kymmenen vuotta sitten.

Olen alkusyksyn aikana saanut muistutuksia siitä, mitä todellisen toimittajan pitäisi tietää. Ilmeisesti hyvin monen valkoisen keski-ikäisen miestoimittajan nimi, Suomen journalismin historia ja miten pitäisi kommunikoida. Omaan hyvin selkeään urasuunnitelmaan eivät jaksa mahtua vanhan tavan omaksuminen tai toistaminen, työskenteleminen ilman sosiaalista mediaa tai hyssytteleminen. Olen todella tyytyväinen saamaani palautteeseen ja arviointiin opiskellessani journalismia, koska huomaan olevani erilainen toimittaja. Olen nuori toimittaja.

Ensimmäisessä (ja tällä hetkellä ainoaksi jääneessä) sanomalehtityössäni sain palautetta lukijoilta ja etenkin toimitussihteeriltä, joka sanoi suoraan odottaneensa multa enemmän. Rajan takana ollessani media ei tuntunut keski-ikäisten miestoimittajien valtakunnalta tai sukupuolella olleen mitään väliä. Vasta kuluneen vuoden aikana olen havahtunut huomaamaan, että sukupuolella on merkitystä.

En osaa sanoa mitä journalismi oli tai mitä se on toiselle nuorelle toimittajalle, mutta itselleni se on vasta hahmottumassa. Olen turtumassa negatiivisiin media-alaa käsitteleviin uutisiin ja en rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka uutisointi vaikuttaa nuorten toimittajien käsityksiin tästä alasta. Sanoin tänään olevani joka aamu kauhuissani ja epävarma omasta työtilanteestani, koska en halua tehdä mitään muuta rahan eteen.

Haluaisin sanoa tämän elämän olevan tietoinen valinta, mutta ehkä tietoinen riski olisi lähempänä sydämeni huutoa.

Insomnia

Paul (Pavel) the Toad ja Dan (Daniil) the Turtle.

Unessa oksensin verta.

Viikko unen näkemisen jälkeen, ymmärsin sen viestivän syvää henkistä pahoinvointia. Pidin liian tiukasti kiinni jostain niin rakkaasta ja tiesin sen loppuvan omiin sanoihini. Yritän ahtaa mahdollisimman paljon elämää tähän syksyyn, koska tiedän lähteväni uuden nelipyöräisen matkalaukun kera todella kauas.

En pysty pitämään kahta järjestöä elämässäni opettamisen ja oman oppimisen lisäksi. Opiskelen kolmea kieltä, yhtä tulevaa matkaa varten ja kahta vain mielenkiinnosta. Huomasin kesällä kaipaavani kreikkaa todella paljon ja puheen menneen todella säälittävälle tasolle, joten palaan vanhan opettajani tunneille. Päädyin opettamaan suomea maahanmuuttajille kahteen paikkaan ja voisin kuvitella tekeväni sitä enemmänkin.

Opettaminen piti mut järjissäni viime keväänä ja toi arkeen rytmiä. Jos olisin tiennyt silloin työllistymisen ja oman paikan löytymisen olevan vielä kaukana, en olisi jaksanut ilman opettamiani naisia. Haluan vielä viettää muutaman kuukauden heidän kanssaan oppiakseni enemmän heistä ja kanssakäymisestä niin erilaisten ihmisten kanssa. Opin heidän avullaan sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin, olemaan kärsivällinen ja aito.

Opettaminen on vahvistanut selkärankaa, koska mun pitää ensin itse uskoa itseeni ja puheisiini ollakseni vakuuttava. Luin pari viikkoa sitten mahtavan lainauksen ja muistan siitä ainoastaan puolet, mutta se oli suusta tulevan sanojen hallitsemisesta. Tämän viikon ollessa täynnä hallitsemattomia satuttavia sanoja, osasin nostaa pääni tarpeaksi korkealle ja vastata puhtaammin.

Toukokuussa ollesssani työhaastattelussa (se oli ensimmäinen ja viimeinen tämän vuoden haastatteluni) multa kysyttiin minkälaisia rooleja vedän. Se tuntui niin oudolta kysymykseltä, koska olen mielestäni aina samanlainen. Työ on mulle henki ja elämä, joten olen vahvemmin ammattimainen ja neuvotteleva minä. Ehkä henk.koht.elämässäni olen rennompi ja sanon herkemmin asioita ikävällä äänensävyllä.

En rehellisesti sanottuna aina tiedä milloin muhun suhtaudutaan alentuvasti ja tytötellään sanomatta sitä ääneen, mutta yritän ottaa tuulettimeen osuvan paskan kohteliaisuutena. Tosin Robinin (oikean käteni) mielestä en osaa suodattaa yhtään mitään. Hän tavallisesti kirjoittaa mailit ja ajattelen ääneen epäloogisia lauseita hänen muokatessaan diplomaattista kokonaisuutta.

Sulkiessani yhden oven urallani, tai ainakin jättäessäni sen hieman raolleen, päätin ottaa koko ydintiimini mukanani. En usko sen olevan huono ratkaisu, koska näen meissä neljässä tulevaisuuden ja uskon pitkään valkoiseen pöytään. Sen unelman päässä on hedelmäkori ja voimme tehdä siitä täsmälleen meidän näköisen putiikin.