Vitsailin perustavani nuorille naistoimittajille tarkoitetun vertaistukiryhmän. Keskustelisimme siitä kuka on köyhin, hulluin tai vain sinnikkäin.
Laskin ajattelevani keskimäärin kerran päivässä tämän olevan aivan turhaa ja lopettavani kaiken journalismiin liittyvän - heti huomenna. Tosin omassa tapauksessani sitä huomista ei tunnu koskaan oikein koittavan. Aina tulee uusi aamu ja puhkun intoa tehdä jotain. Se väsyminen tekemiseen tulee tavallisesti nälän kanssa. Verkoston rakentaminen ei tuo rahaa, projektit tuovat hieman rahaa ja kaikki muu tuo kyyneleitä.
Olen tämän vuoden aikana huomannut monen ihmissuhteen tuovan vain negatiivisia asioita elämääni. Ehkä välillä ajattelen liian paulocoelhomaisesti ja kuvittelen elämän olevan jotenkin taianomaista. Haluan silti uskoa jokaisen elämääni tulevan henkilön vaikuttavan tarkoituksella elämääni. Tavallaan hain henkistä tukea jaksaakseni hengittää ja sanoin olevani todella väsynyt. Se tosin kostautui ja huomasin liian monen kuvitelleen teräsnaiseuden olevan osa minuuttani. Mun on vaan pakko tehdä asioita kovalla draivilla, koska pelkään pysähtymistä ja luovuttamista.
Luovuttaminen on mulle todella kova paikka ja täysin mahdotonta planeetallani. Joskus se on kumminkin ainut tapa käsitellä asioita ja etenkin pään puhdistamisen suhteen, koska on pakko mennä eteenpäin. Huomasin tunnesiteen vaikuttavan negatiivisesti tämän myrskyisen syksyn aikana ja päästäneeni irti ystävyydestä. Kaksi uutta ihmistä käveli elämääni ja huomasin etten enää välitä tuntea negatiivisuutta. Haluan edetä elämässäni ja olla edes kerran vetämättä Afrikan kokoista hernettä nenään.
Kävin lauantaina kuudennen kerran (oikeasti laskin käyneeni keskustelun jo kuudetta kertaa) keskustelun maahanmuuttajista ja kenellä on oikeus puhua maahanmuuttajista. En ole koskaan aikaisemmin ajatellut ikäisteni kolmekymppisten valkoisten suomalaisnaisten olevan käänteisrasisteja. (En tiedä onko se edes sana.)
Olen nyt kuullut kolmesti etten voi puhua maahanmuuttaja(miehistä) tai maahanmuuttajien asioista Suomessa, koska en ole naimisissa tai seurustele afrikkalaisen miehen kanssa. Meinasin vetää juutalaiskortin* esille, mutta puolustauduin toteamalla opettavani heikossa asemassa olevia maahanmuuttajanaisia ja käyttäväni aivoja. Olen tietoisesti tekemisissä maahanmuuttajanaisten kanssa oppiakseni heistä ja heiltä. Ulkomaalaistaustainen puoliso ei nosta tietoisuuttani maahanmuuttajien asioista, jos en ole vastaanottavainen jo muista syistä. Näin olen ainakin tämän järkeillyt ja kokenut aikaisemmissa parisuhteissani.
Ehkä elämässäni ei vaan ole tylsiä hetkiä, aina tapahtuu jotain ja saan loputtomasti hienoa aineistoa blogiini. Tosin rehellisesti sanottuna en osaa aina kirjoittaa tapahtuneita asioita auki. Tietyt asiat vaan pitää kokea ja jättää muistoiksi.
*viittaan tällä eksääni
