Tarinan takana on tarina

En omista montaa kirjaa. En usko takertumiseen ilman hyvää syytä, Chaplinin elämänkerta on yksi takertumisen arvoisia. Eläessäni ilmeisesti hyvin Venäjä-painotteista lukuaikaa, ostin Sammakko-kustantamon ensi viikolla sulkeutuvasta Eerikinkadun liikkeestä lisää kirjoja (vain myydäkseni ne kirppiksellä tai antaakseni kavereilleni).

Tosin (kuvassa vasemmalla oleva) Pablo Tussetin Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua ei sijoitu Venäjälle, mutta se on silti hienoimpiin lukemiini kirjoihin kuuluva. Hetkellisessä mielenhäiriössä ostin Espanjaan sijoittuvan tarinan, mutta siitä tuli kahdeksan tuntia kestävä matka. En voinut jättää kirjaa kesken ja siksi se hieman kastui kylvyssä. Maksoin siitä muistaakseni kaksi euroa.

Erehdyin lukemaan (kuvassa keskellä olevaa) David Benioffin Varkaiden kaupunkia illalla. Venäjän juutalaisten lapsenlapsi amerikkalaistunut Benioff osaa kuvata sodan kurjuutta ja sotilaiden nälkää. Kun edes rotilla ei ollut ruokaa ja vaaleat arjalaiset saivat liha-annoksia päivittäin. Tuntemani Pietari tuntuu samalta ja silti erilaiselta, kadut saavat raskaamman sielun.

Ehkä paikkaan tuntemaani ikävää lukemalla Pietarista. Tänään ostin uudestaan Wladimir Kaminerin Ryssändiskon, koska annoin aikaisemmin ostamani kappaleen Pietarissa asuvalle kaverilleni (terkkuja!) ja se varmaan päätyy hänen työpaikkansa kirjastoon. Aivan mahtava kirja, ulvoin ja nauroin kyyneleet silmissä venäläisyydelle ja länsimaalaisuuden ollessa mitätön voima kirjailijan isän opetellessa ajamaan autoa, neuvostoliittolaisesti ajateltuna, tietysti.

Kirjoitan aina muistivihkoihin inspiroivia lauseita.

Ajattelin kirjoittaa kirjoista, koska ostin Ryssändiskon lisäksi Wolfgang Büscherin Berliini-Moskovan. Mietin kirjailijan pennittömänä kävelyä kolmen kuukauden ajan ja miten älyttömältä ajatus kävelemisestä Berliinistä Moskovaan kuulostaa. Mutta päästyäni Forumin läpi R-kioskin edessä istuvan kodittoman ohitse, tajusin sen olevan juuri sen pennittömyyden olevan se tärkein sanoma.

Tämän kuluvan vuoden aikana olen joutunut todella miettimään rahan arvoisia asioita. Mihin haluan laittaa olemattomat rahani ja mistä voin luopua voidakseni henkisesti hyvin. Venäjän näkeminen on ehdottomasti vaikuttanut asenteeseeni rahan ja kuluttamisen suhteen, koska ajattelen sieluani ensin.

Laitoin kahteen kirjaan kahdeksan euroa ja ensimmäistä kertaa elämässäni olen oppinut ajattelemaan sen olleen hyvä asia. Vain tarinoilla on merkitystä, miten ne inspiroivat ja haastavat elämään rohkeammin. (Okei katsoin Iholla-sarjan jaksoa, jossa selvännäkijä sanoi elämisestä enemmän ja se jäi todella häiritsemään.)

Vaikkei oma elämäni vaikuta kauhean järkevältä tai ikäiselleni sopivalta (oikeasti jos kuulen vielä kerran olevani aika vanha olemaan sinkku, varmasti napsahdan lopullisesti), mutta kaikessa hulluudessaan tämä on kumminkin oma tapani elää. Pennittömänä, ilman kampaamokäyntejä, selitellen lapsettomuuttani ja sinkkuuttani sekä helvetin onnellisena. Niistä rakentuu se mun tarina.