Se lähti riidasta ja halustani näyttää olleeni oikeassa.
Osaan käyttää rahaa ja siihen ei kenenkään tule puuttua tai kommentoida.
Halvalla kun olin saanut keltaisen vihon krääsäkaupasta,
suurieleisesti kirjoitin aukeamalle otsikoksi: heinäkuu 2016 menot ja tulot. Jätin
käteisen kokonaan alkuviikon kirjanpidostani pois, koska en enää muistanut mitä
olin ostanut ja kuinka olin perustellut ostot itselleni. Tilitiedot olivat
hyytävät. En edes muistanut ostoksia tai kahvitteluja. En edes kahvittele! Olin
kahvilassa ennen työhaastattelua keräämässä hermoni rippeitä ja maksanut 4,20
mehusta.
Ynnäilin vaatteet ja asusteet –kategoriassa olleita alkuviikon summia.
En saanut henkeä. Miten noin pienistä summista voi muodostua noin naurettava
summa? Ihmekö tuo, ettei bussikortissa ole koskaan rahaa, kun laitan kaiken
rahan ’edullisiin’ vaatteisiin. Velloessani ammatillisessa kriisissä, olen
antanut itselleni luvan ostaa uuteen elämäntilanteeseeni sopivia vaatteita.
Vaatekategoriani
siis ovat:
- omat treenivaatteet (peittävät löysät vaatteet, bujinkanin puku)
- työtreenivaatteet (pinkkiä höttöä)
- tavalliset arkivaatteet (liikkumista kestävät mukavat vaatteet)
- edustustyövaatteet (tämä pitää sisällään jakut, sukkahousut, mekot)
- kotivaatteet (näissä en kulje julkisesti)
Koska olen jäänyt koukkuun kehujen kuulemiseen, olen kevään
aikana ostanut tavallista enemmän edustavia vaatteita. Käyn paljon tapahtumissa
ja vierailuilla virallisissa paikoissa, joten haluan joka kerta näyttää
erilaiselta kuvissa.
Vaatepaljoudessa eläminen on todella ristiriidassa muun
toimintani kanssa, koska tuijotan youtube-video toisensa jälkeen
minimalisuuteen liittyviä neuvoja. Haluaisin olla juuri sellainen vähällä
selviävä ja vaatteita valikoiva tyyppi. Kuinka sellaiseksi oikein tullaan?
Toimittajakaverini ollessa ammattijärjestäjä, olen seurannut hänen
kirjoituksiaan ja neuvojaan. En ole koskaan ostanut hänen palvelujaan, koska en
ole sellainen ihminen. Osaan hallita kuluttamista, ostan vain tarpeeseen enkä
maksa täyttä hintaa. Ainakin niin kuvittelin olevani.
Talvella laskin
omistavani 15 villapaitaa. Pestessäni niitä kesäsäilytystä varten, päätin
luopua parista vähemmän käytetystä paidasta. En usko Suomen sään enää muuttuvan
talviseksi ja runsaslumiseksi, joten matkalaukut täyttyvät aivan turhaan
villapaidoista. Takkeihin ja villapaitoihin liittyvä vaatepaljous lähti käsistä
syksyllä kaverini muuttaessa takaisin Liettuaan. Kannoin häneltä syksyn mittaan
yhteensä viisi ikea-kassillista vaatteita, kenkiä ja huiveja. Puolustukseksi
täytyy mainita, että annoin osan yhteisille kavereille. Olin kyllä sopinut
myyväni häneltä saatuja vaatteita ja lopulta en saanut niin pieniä vaatteita
myydyksi, joten annoin ne hyväntekeväisyyteen.
Kengät ovat jääneet kenkäkoriin pyörimään, koska kaverini tyyli oli kuluttaa korkolaput metalliin saakka ja ostaa uudet. Ja nyt, hamstraajaminä, säilytän metallipiikkisiä kenkiä sitä hetkeä varten, kun on ylimääräistä rahaa viedä ne suutarille. (Tai kuten olen jo useamman kerran tehnyt, kannan korjausta vaativat kengät Venäjälle, koska siellä on edullisempaa! Tämä on jo ihan älytöntä.)
Monesti vaatteisiin on liittynyt
tunteita, kuten luopumisen pelkoa tai ajatus säilyttämistä (jotain mystistä
parempaa hetkeä) varten. En tiedä mikä olisi realistinen väliaikatavoite, mutta
ainakin olen jo kertaalleen käynyt läpi vaatteet ja Akilleen kantapääni eli kirjat.
Tavoitteena on myydä mahdollisimman paljon elokuussa seuraavan Siivouspäivän
aikana. Uskon vaatteideni ja etenkin kirjojeni tuovat paljon iloa niiden uusille omistajille, ehkä jopa innostavan ulkomaanjournalismiin tai italian kieleen! Ja kyllä, olen luopumassa koko Camilleri-kokoelmastani elokuussa. En olisi koskaan uskonut näkeväni tätä päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti