Tosin vastaukset toimittajakavereiltani eivät oikein vastanneet odotuksiani, mutta rehellisesti sanottuna olen jo oppinut tekemään asioita yksin. Lopulta tarvitsin vain kaksi päivää, naurettavan määrän maileja ja paljon kyllää. Sain yhden ein ja innostuin sen kuultuani hankkimaan sponsoroinnin itsestäni. Päätin liittyä osuuskuntaan maksaakseni elämäni ensimmäisen palkkion. Näen jo tulevat kielikurssit journalisteille ja maahanmuuttajataustaiset opettajanaiset. (Kyllä, sukupuolella on merkitystä.) Maaliskuun kielikurssiin pyysin suomalaista opettajaa, koska en halua uskonnon määrittelevän sanastoa tai opiskelijoiden kirjoitustaidottomuuden olevan esteenä.
Syksy on mennyt hyvin hitaasti työkuvioiden suhteen ja lopulta en kuullut mitään hakemastani unelmapaikasta, mutta löysin parempia ilmoituksia. Kävin tiedottajan haastattelussa jääden toiseksi, mutta rehellisesti sanottuna en olisi ottanut paikkaa vastaan. Mun on pakko saada hästägätä ja olla oma itseni, sellainen vanhanaikainen koska olemme olemassa, se riittää -ajattelu ei ole se mun juttuni. Ehkä musta tulee yrittäjä ja kaikki muu jää taustalle, koska tuntuu turhauttavalta hakea satojen muiden tavoin samoja media-alan työpaikkoja.
Olen aina vihannut sanaa yrittäjä, kuin se olisi vaan yrittämistä tekemisen sijaan. En todellakaan tiedä teenkö tapahtumajärjestämistä tai tiedottamista oikein, mä vaan kokeilen ja opin erehdyksen kautta. Pitäessäni syksyn viimeistä Nuorten Ulkomaantoimittajien tapahtumaa, kuulin olevani se joka järjestää. Se tuntui todella hyvältä, mutta erityisen paljon se merkitsi kaataessani kahvikannullista viemäristä alas ja antaessani vähäisillä rahoillani ostetut tarjoilut toiseen jääkaappiin. En todellakaan tiedä kuinka monta tilaisuutta mun pitää järjestää saadakseni ilmoittautuneet paikalle. Ehkä ilmaista on hankala arvostaa.
Mä vaan olen sellainen, joka kävelee räntäsateessa paikasta A paikkaan B, koska on luvannut olla jossain tiettyyn aikaan, täyden ratikan mennessä nenän ohi. Mä en luovuta, vedä itkuraivareita Facebookissa ja mene takaisin kotiin. Ehkä kaikki on vaan suhteellista ja teot paljastavat koetut asiat.
Tämä oharit tehnyt kaverini oli samainen, joka kommentoi jatko-opiskelusuunnitelmaani epärealistiseksi. Kun opiskelin matkailuvirkailijaksi, pääopettaja nauroi mun korkeakouluhaaveelleni. Sinne pääseminen vei vielä monta vuotta ja välissä oli merkonomitutkinto avoimen opintojen lisäksi, mutta 27-vuotiaana aloitin korkeakouluopinnot. Pääsin avoimen väylän kautta opiskelijaksi ja haastattelussa sanoin valmistuvani ennen kesäkuuta 2013.
Valmistuin maaliskuussa kolmea kuukautta ennen 30-vuotispäivääni. Pointtini on että elämässä kestää, mikään ei mystisesti tipu taivaalta tai kielitaito uppoa päähän yön aikana.Tiedän opiskelevani lähitulevaisuudessa Lontoossa, toteuttavani pitkäaikaisen alahaaveen ja tekemällä jotain todella vaikeaa. Mulle on tärkeintä elää elämää pelkäämättä muiden kommentteja, koska muuten halvaantuisin epäilyksistä.
Vaikka tekisin välillä jotain muuta, loittonisin journalismista ja kaikesta mediaan liittyvästä, se ei silti pyyhi opiskeluitani tai kokemuksiani. Aina voi palata vanhaan tuttuun tekemiseen, jos siltä tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti