Rahani, rakkaani

Se lähti riidasta ja halustani näyttää olleeni oikeassa. Osaan käyttää rahaa ja siihen ei kenenkään tule puuttua tai kommentoida.

Halvalla kun olin saanut keltaisen vihon krääsäkaupasta, suurieleisesti kirjoitin aukeamalle otsikoksi: heinäkuu 2016 menot ja tulot. Jätin käteisen kokonaan alkuviikon kirjanpidostani pois, koska en enää muistanut mitä olin ostanut ja kuinka olin perustellut ostot itselleni. Tilitiedot olivat hyytävät. En edes muistanut ostoksia tai kahvitteluja. En edes kahvittele! Olin kahvilassa ennen työhaastattelua keräämässä hermoni rippeitä ja maksanut 4,20 mehusta.

Ynnäilin vaatteet ja asusteet –kategoriassa olleita alkuviikon summia. En saanut henkeä. Miten noin pienistä summista voi muodostua noin naurettava summa? Ihmekö tuo, ettei bussikortissa ole koskaan rahaa, kun laitan kaiken rahan ’edullisiin’ vaatteisiin. Velloessani ammatillisessa kriisissä, olen antanut itselleni luvan ostaa uuteen elämäntilanteeseeni sopivia vaatteita.

Vaatekategoriani siis ovat:

• omat treenivaatteet (peittävät löysät vaatteet, bujinkanin puku)
• työtreenivaatteet (pinkkiä höttöä)
• tavalliset arkivaatteet (liikkumista kestävät mukavat vaatteet)
• edustustyövaatteet (tämä pitää sisällään jakut, sukkahousut, mekot)
• kotivaatteet (näissä en kulje julkisesti)

Koska olen jäänyt koukkuun kehujen kuulemiseen, olen kevään aikana ostanut tavallista enemmän edustavia vaatteita. Käyn paljon tapahtumissa ja vierailuilla virallisissa paikoissa, joten haluan joka kerta näyttää erilaiselta kuvissa.

Vaatepaljoudessa eläminen on todella ristiriidassa muun toimintani kanssa, koska tuijotan youtube-video toisensa jälkeen minimalisuuteen liittyviä neuvoja. Haluaisin olla juuri sellainen vähällä selviävä ja vaatteita valikoiva tyyppi. Kuinka sellaiseksi oikein tullaan? Toimittajakaverini ollessa ammattijärjestäjä, olen seurannut hänen kirjoituksiaan ja neuvojaan. En ole koskaan ostanut hänen palvelujaan, koska en ole sellainen ihminen. Osaan hallita kuluttamista, ostan vain tarpeeseen enkä maksa täyttä hintaa. Ainakin niin kuvittelin olevani.

Talvella laskin omistavani 15 villapaitaa. Pestessäni niitä kesäsäilytystä varten, päätin luopua parista vähemmän käytetystä paidasta. En usko Suomen sään enää muuttuvan talviseksi ja runsaslumiseksi, joten matkalaukut täyttyvät aivan turhaan villapaidoista. Takkeihin ja villapaitoihin liittyvä vaatepaljous lähti käsistä syksyllä kaverini muuttaessa takaisin Liettuaan. Kannoin häneltä syksyn mittaan yhteensä viisi ikea-kassillista vaatteita, kenkiä ja huiveja. Puolustukseksi täytyy mainita, että annoin osan yhteisille kavereille. Olin kyllä sopinut myyväni häneltä saatuja vaatteita ja lopulta en saanut niin pieniä vaatteita myydyksi, joten annoin ne hyväntekeväisyyteen. 

Kengät ovat jääneet kenkäkoriin pyörimään, koska kaverini tyyli oli kuluttaa korkolaput metalliin saakka ja ostaa uudet. Ja nyt, hamstraajaminä, säilytän metallipiikkisiä kenkiä sitä hetkeä varten, kun on ylimääräistä rahaa viedä ne suutarille. (Tai kuten olen jo useamman kerran tehnyt, kannan korjausta vaativat kengät Venäjälle, koska siellä on edullisempaa! Tämä on jo ihan älytöntä.)

Monesti vaatteisiin on liittynyt tunteita, kuten luopumisen pelkoa tai ajatus säilyttämistä (jotain mystistä parempaa hetkeä) varten. En tiedä mikä olisi realistinen väliaikatavoite, mutta ainakin olen jo kertaalleen käynyt läpi vaatteet ja Akilleen kantapääni eli kirjat. Tavoitteena on myydä mahdollisimman paljon elokuussa seuraavan Siivouspäivän aikana. Uskon vaatteideni ja etenkin kirjojeni tuovat paljon iloa niiden uusille omistajille, ehkä jopa innostavan ulkomaanjournalismiin tai italian kieleen! Ja kyllä, olen luopumassa koko Camilleri-kokoelmastani elokuussa. En olisi koskaan uskonut näkeväni tätä päivää.

Pietarin jälkeen

Työitsetunto ja uudet tavoitteet tuntuivat avainsanoilta istuessani tyhjässä ulkoilmateatterissa kaverini kanssa. Tehtyäni tapahtumajärjestämistä jo kolme vuotta, tunsin sen jo tulleen päätepisteeseen. 

Haluan nostaa koulutustarjonnan aivan uudelle tasolle tai kirjoittaa lopetuspäätöksen Facebookiin. En halua muuttua kehärääkiksi tai toistaa itseäni syksyllä. Huomasin tarjoavani samoja koulutuksia kaudesta toiseen, joten naputtelin uuden suunnitelman. Tarvitsen uuden syyn tehdä tapahtumajärjestämistä ja nostaa oman kiinnostukseni pohjamudista. 

Tämä oli kokemus.

Kevään aikana moni asia muuttui, ehkä eniten työitsetunto ja työhön sidottu identiteettini. Tajusin olevani vapaa muodostamaan uuden työidentiteetin treenaamisen kautta ja rakentamaan itsetunnon sen päälle. En halunnut myöntää itselleni kaivanneeni muutosta, joten sinnittelin hyvin pitkään sitä vastaan. Tuntui henkisesti hyvin raskaalta luopua aikaisemmasta työelämästä ja haaveista uran suhteen. 

Mikään ei toimi, mutta kaikki aina onnistuu. Haluan uskoa elämän kantavan, kun antaa itselleen luvan lentää tuulen mukana. Vaikeinta kevään aikana oli selittelystä pidättäytyminen, koska en halunnut lisäpainetta elämänmuutoksessani. Välillä jaksan kuunnella neuvoja ja miten elämääni pitäisi elää, mutta kukaan ei osaa samaistua toisen tilaan. Jos olen selvinnyt tähän saakka, ehkä selviän myös nyt ja tulevaisuudessa. Jos en olisi lähtenyt Venäjälle ensimmäisen lama-aallon takia, en olisi koskaan nähnyt elämää siitä näkökulmasta ja oppinut nauttimaan hetkestä. Venäjä tekee nöyräksi ja antaa mahdollisuuden olla rohkea. 

En olisi koskaan uskonut tekeväni uusia asioita, koska pelkäsin ennakkoon. Treenaaminen on muuttanut tapaani suhtautua itseeni vähemmän kriittisesti ja olemaan anteeksiantavaisempi. En aikaisemmin tajunnut henkisen vahvuuden olevan sidottu fyysiseen jaksamiseen. Ollessani paljon paremmassa henkisessä kunnossa, istun selkä suorassa klikaten Pinterestissä treenaamiseen liittyviä kuvia.

Hometeetä käymisitilassa. En maistanut.

Kevään vaihtuessa kesään, vietin ensimmäiset hellepäivät ladaten akkuja. Pietarissa vietetyn kahden viikon aikana huomasin puhuvani venäjää, oikeasti ymmärtäväni normaalia puhetta ja jaksavani aivojen höyryämistä. Olin todella mukavuusalueeni ulkopuolella kirjoittaessani ensimmäistä haastatteluani venäjäksi. Neljä tuntia väkerrettyäni edes jotenkin loogista tekstiä, sain hymynaaman ruutuvihkoon.

Kieli vasta todella avautuu arjessa, joten onnekseni asuin kaksi viikkoa pietarilaisessa perheessä ja sain mahdollisuuden olla osa heidän arkeaan. On erilaista olla tekemisissä omien sukulaisten tai kavereiden kanssa, koska käytän liikaa suomea heidän kanssaan. Olen vuosien saatossa muljahtanut opettajaksi ja suomalaiseksi, joka korjaa kielivirheitä. Kukaan ei ole antanut mulle mahdollisuutta sönköttää venäjää, koska en ole sitä uskaltanut vaatia.

Perheessä asumisen aikana ymmärsin sanapainon merkityksen, miten paljon sanat suihku ja sade muistuttavat toisiaan sekä käyttämään oikein liikeverbejä. Olen myös kiitollinen pietarilaisille kavereilleni, jotka sinnikkäästi jaksavat kuunnella alkeellista venäjääni sekoitettuna ruotsilla tai englannilla. Oli haastavaa vaihtaa kieli aikaisemmasta keskustelukielestä ja opetella uusi tapa puhua.

Pelastukseni myrskyssä.

Olen valinnut monimutkaisen ja syvällisen kielen. Yritän rapsutella kielen pintaa päästäkseni syvemmälle venäjän kielen ja kulttuurin ymmärryksessä. Nyt koen olevani henkisesti valmis ottamaan kielen vastaan ja omaksumaan uusia tapoja oppia venäjää. Jokaisen kielen suhteen matka on pitkä ja arvaamaton. Lähdin hieman vahingossa Petroskoihin tammikuussa 2012, mutta uskon juuri sen vahingon osoittautuneen parhaaksi mahdolliseksi valinnaksi.

En ole vieläkään oppinut pakkaamaan Venäjää varten, koska joka ikinen kerta unohdan olevani eri ihminen ollessani Venäjän syleilyssä. Rehellisyyden nimissä unohdan myös arkivaatteet, koska tällä kertaa pakkasin mukaan vain yhden normaalin paidan. En tiedä mitä ihmettä ajattelin pakatessani kesävaatteita, kun tiedän Pietarin sään olevan arvaamatonta ja sateista. Turvauduin viimeisenä vitsinä pakkaamaani villahuiviin ollessamme koleassa Viipurissa, niinä sateisina päivinä Pietarissa ja kaivatessani jotain lämpimää kotoa.

Ostin aivan uskomatonta höttöä, juuri sellaista räikeää ja rohkeaa, mitä en kirppiksiltä löytäisi. Olen melkein täysin luopunut tavallisissa vaatekaupoissa asioimisesta, koska kaipaan yksilöllisyyttä ja ihmiskontakteja. Olen antanut itselleni luvan olla kokeilunhaluinen pukeutumisen suhteen ja ehkä vaatteista tulee seuraava kutsumukseni.

Öiset laivat

Jokaisella käyntikerralla Pietari näyttää erilaiset kasvot. Tai ehkä sitä näkee, mitä haluaa nähdä ja on huomaamatta kaiken muun. Kuvittelin jo tuntevani Pietarin oikukkaan luonteen, mutta tänään näin jotain aivan uutta. Näin ihoni kirkkaassa aamuauringon valossa ja mietin onnellisuutta. Se varmasti kiteytyi siihen aamuviideltä koettuun väsymykseen. Kuuntelin läpi yön Nevaa pitkin lipuneiden laivojen kolinaa ja hoin itselleni rakastavani Pietarin keskustan itäistä puoliskoa.

Venäjä koskettaa hyvin epätodellisella tavalla. Kuin pelkkä Viipurin näkeminen herättäisi henkiin. Sillalla, nähdessäni aukenevan kaupungin, herkistyn. Sieluni kuuluu tänne, se saa levättyä ja vihattua kestääkseen normaalin elämäni.

Olen kevään aikana miettinyt omaa identiteettiäni ja millaisena muut näkevät kuoreni. Korvaani särähtää kuullessani olevani prinsessa tai ylimielinen, koska en näe itseäni sellaisena. Olen vain kauhean väsynyt ja se heijastuu käytökseeni. Koen olevani pakotettu elämään epävarmaa elämää, jossa ainoastaan muutos on pysyvää. On hyvin henkisesti hankalaa ylläpitää normaaleja sosiaalisia suhteita, kun en jaksa kuunnella tai selittää.

Kevään aikana olen tehnyt suuria elämäntapamuutoksia ja haen uutta suuntaa elämälleni. Ehkä pysyin muuttumattomana liian kauan, sillä hyppäykseni treenaamisen maailmaan tuntui monesta kaveristani suurelta teolta. Tuntui pahalta nähdä hyvän ystävän silmissä hämmästystä kertoessani kahvakuulatunneista. Sanoin tarttuneeni mahdollisuuteen ja katsovani sen kantovoiman. En pelkää epäonnistumista ohjaamisen suhteen, koska alku on alku. Se ei koskaan muutu helpoksi tai vaivattomaksi. Aikaan pitää osata mukautua ja uskaltaa kokeilla toista alaa.

Koska syömisestä on tullut iso asia, se pyörittää päivää. Ensimmäistä kertaa elämässäni ruuasta on tullut polttoainetta. Viimeksi tänään selitin oikeasti syöväni ja siinä samalla ymmärsin tehneeni lounastauon lyhyydestä liian suuren metelin. Menin hieman itseeni ja lampsin myöhemmin Prismaan. Henkisesti halailin soijamaitoa ja näkkileipää. Ostin huomiselle eväät, kunnon eväät, en enää usko hedelmien ja välipalapatukan riittävän neljäksi tunniksi.

Rehellisesti sanottuna olin jo unohtanut opiskelun fyysisen rankkuuden ja kuvittelin sen olevan ihan opettamiseen verrattavaa. Aikani Venäjällä tulee muuttamaan aiemmin opitun kielitaitoni, koska nyt todella haastan itseni puhumaan. Uuden kielen oppiminen antaa uuden äänen. En kuulosta itseltäni puhuessani huonoa venäjää, koska en tunnista itseäni äänestä. Minkälainen olen puhuessani venäjää? Kuulostanko suomalaiselta?

Sidon vahvasti venäjän parantamisen uuteen identiteettiini, sellaiseen pelkäämättömään asenteeseen ja valmiuteen kohdata uusia haasteita. Aina voi palata vanhaan tapaan tehdä asioita, jos aika antaa siihen mahdollisuuden. Rehellisesti sanottuna en usko enää haluavani paluuta. Asiat jäävät syystä, aivan kuten toimimaton suhde päättyy hiljaisuuteen. Joskus päättyminen pelottaa aloittamista enemmän.

Pikapuuroa

Venäjälle matkustamisessa on useita harmaan sävyjä. Tajusin kirjoittaneeni jo pariin otteeseen pakkaamisesta Venäjälle lähtijöille, mutta en näin aikuismaisesta näkökulmasta. Lähden ensimmäiselle kielikurssilleni ja olen paikoillani kaksi viikkoa.

Pakkaaminen junamatkustamista varten on aivan eri lukunsa, koska silloin ottaisin mahdollisimman vähän mukaan ja olisin valmis kantamaan kaiken selässä. Pietariin matkustamisessa olen oppinut välttämään metrolla liikkumista matkalaukkujen kanssa, koska hissittömyys ja nopea kävelytempo tekevät raahautumisesta epätoivoista. Toki Moskovan kaltaisessa suurkaupungissa matkatavarat voisi jättää maksulliseen säilytykseen, mutta oletusarvona mulla on aina ollut laukkujen pitäminen itsellä.

Tällä kertaa voin pakata lakanat, kunnon eväät ja tarpeeksi vaatetta ajattelematta pakkaustilan vähyyttä. Otan mukaani ison matkalaukun ja tavoitteena on selvitä pesemättä vaatteita. Kaikesta pakkaamistani asioista vaatteet vievät murto-osan, koska kannan hajusteettomia tuotteita ja erityisesti hygieniatuotteita (kuten nenäliinoja ja siteitä). Venäjällä valitettavasti kaikkeen laitetaan hajusteita ja etenkin kuukautissiteet ovat hyvin muovipainotteisia. Toki kaikkialla on kauppoja, joissa voi maksaa kortilla ja saa kaikkea mahdollista. Haluan siitä huolimatta, tai kaupoista oppineena, kantaa pikakahvin ja välipalat matkalaukussa. Pietarissa käyn aina Gallerian Okeissa kaupassa, koska pääsen kätevästi metrolla liikkumaan ja saan tuotteet halvemmalla, kuin pienemmästä kulmaruokakaupasta.

Koska olen reissuillani asunut perheissä, tiedän jo olettaa ruokatottumuksien olevan erilaiset Venäjällä ja Serbiassa. Se on lihaa lihan kera lihakastikkeella. Kannan menomatkalla käsimatkatavaroissani kahta hedelmäpussia (tavallisesti omenaa ja klementtiiniä/mandariinia), Elovenan pikapuuroa ja pientä keittokirjavihkoa, johon olen raapustanut ruokaohjeita. Tavallisesti olen keskellä metsää ilman nettiä, joten on hyvä olla paperinen versio jostain tutusta ruokalajista tai kakusta. Tavallaan käsinkirjoitetut ruokaohjeet madaltavat kokkauskynnystä, koska usein perheissä on hyvin rutiininomaista syömistä. Hyvin harvoin olen tehnyt lämmintä ruokaa perheen keittiössä, koska ruokaloista olen saanut ostettua halvalla kaalipiirakoita tai muuta lämmitettävää pientä suolaista. Kahviloissa syöminen on suhteellisen edullista ja olen Venäjällä ehkä sosiaalisempi syömisen suhteen, kun käyn enemmän ulkona syömässä. Vihreää oikeaa salaattia on haasteellista löytää ja rehellisesti sanottuna käyn tietyissä ravintoloissa syömässä vain saadakseni salaattia.

Puuro on toinen kohtaamani haaste. Olen monesti ostanut pikapuuropusseja venäläisistä ruokakaupoista ja kokeillut erilaisia merkkejä. Valitettavasti naurettavan halvat pikapuuropussit ovat ihan höttöä. En suosittele syömään venäläisten merkkien tuotteita. Ehkä liisterimäinen laatu on parantunut sitten viimeisen testikertani jälkeen,  mutten pidättäisi hengitystä. Kannan Elovenan pusseja saadakseni ensimmäisten päivien ajaksi kunnon aamiaisen ja rauhoittaakseni vatsan, koska ylittäessäni rajan maha reagoi todella rajusti.

Ruoka itsessään ei ole mulle ongelma (okei, se kananmaksa aamiaisella on poikkeus), haluan kokeilla erilaisia ruokia ja olla avoin paikalliselle näkemykselle. Kun juo paljon teetä ja verta puhdistavaa sitruunaa, kaikki tuntuu paremmalta. Olen lapsesta lähtien syönyt venäläistyylistä ruokaa ja ruokakulttuuri on samanlaista rajan tuntumassa, jos ajattelee itäsuomalaista ja karjalaista ruokaa. Omien kokemuksieni mukaan on todella töykeää sanoa, ettei syö jotain ruokaa tai halua edes maistaa. Välillä olen kieltämättä säpsähtänyt, kun mätipateeleipiä pidetään tuntitolkulla pöydällä tai majoneesihakkelusta (tämä on sitä salaattia) tarjotaan lämpimänä. Ehkä sianlihan syönnistä kertoo jotain se, etten Petroskoissa oleskeluni jälkeen koskenut sianlihaan lähes kahteen vuoteen.

Onneksi Venäjällä, etenkin Pietarissa, on halpoja sushipaikkoja ja odotan kuin kuuta nousevaa lounashetkiä. Ollessani Pietarissa söin kämppisten ja heidän työkavereiden kanssa sunnuntaisushit. Ostimme alakertamme sushipaikasta mukaan valtavan kasan sushirullia, ja aina ähkysyömisen jälkeen rullia jäi yli. Pieniä asioita jää kaipaamaan.

Tuntuu todella hienolta mennä Pietariin näin pitkän ajan jälkeen, koska kaupungin kauneus aina salpaa hengen ja löydän uusia tapoja elää Pietarin sykkeessä.

Elon laine

Ei sitä voi selittää. Huomasin hokevani olevani niin väsynyt selittämään kadonneen työidentiteetin metsästystä, että päätin vaan olla hiljaa. Sisäisesti en voinut olla hiljaa, sillä kärsin lukuisista hylkäyksistä ja kasvottomista rekrytoinneista. Kolmen alan osaajana tunsin huutavani tuuleen.

Yksi asia johtaa seuraavaan ja jossain vaiheessa näin yhteyden. Olin pari kuukautta takaperin työhaastattelussa vain kuulemassa ihmettelyä elämästäni. Mitä ihmettä teet kaiket päivät, jos et ole päivätyössä? Se oli todella omituinen kysymys viisikymppiseltä talouspäälliköltä, joka ei varmasti pystynyt enää kuvittelemaan kolmikymppisen työnhaun arkea. Vastasin eläväni tasapainoista arkea. Rakennan itseäni henkisesti treenaamalla ja lukemalla venäjän kielioppia, sekä luottavani elämän kantavaan voimaan. Myöhemmin istuessani bussissa olin saanut kiitos mielenkiinnosta -mailin.

Oikeiden ihmisten tapaaminen oli omalta osaltani se ratkaisevin tekijä, koska ilman syvällistä itsetutkiskelua ja hajoamista, en olisi uusien haasteiden äärellä. En olisi koskaan uskonut, ettenkö olisi tiedottajana jossain yrityksessä tai tekisi markkinointia, mutta todellisuus oli niin karua.

Päästäessäni vanhasta identiteetistä irti, sain voimia etsiä uutta suuntaa elämälle ja työlle. Olen löytänyt itselleni sopivan lajin ja siihen oikeat treenikaverit, jotka ovat läsnä erilaisessa todellisuudessa. Heille olen punainen vyö, jolla on pehmeät ranteet. On tärkeää olla kehässä vinkuleluna, oppia kuperkeikka takaperin ja nöyrtyä egon painaessa kyynelkanavia.

Ehkä tässä tapauksessa uusi työ löysi tekijänsä, kun annoin itselleni mahdollisuuden tehdä jotain aivan muuta. Rehellisesti sanottuna jäin odottamaan jotain mystistä lupaa elää erilaista työarkea. Pidin niin pakkomielteisen tiukasti kiinni päivätyöstä, sellaisesta johon matkustetaan ruuhkabussissa ja ollaan neljään. Koulutus pitäisi nähdä enemmänkin suuntaviivana, ei kiveen hakattuna ehdottomana totuutena ja ainoana työmahdollisuutena. Olen aivan eri ihminen nyt, kuin aloittaessani journalismin opinnot kuusi vuotta sitten. Samat asiat ja kiinnostuksen kohteet pyörivät päässä, mutta en juuri nyt näe niiden olevan se kantava voima.

Journalismi tulee aina olemaan osa elämääni ja kohtaloani, mutta ehkä hieman epämuodostuneessa roolissa. Idealistina haluan tukea nuorten jaksamista ja etenkin naisten ammattitaidon kehittämistä tarjoamalla koulutusta ja tapahtumia. Eihän tapahtumissani käy juuri ketään, mutta silti periaatteesta järjestän tapahtumia. Ehkä syksyllä ajattelen idealismin olevan turhaa ja keskityn johonkin muuhun. Asiat muuttuvat hitaasti ja uskon kadottua on hankalaa keskittyä oleelliseen. 

Raapustin muistiinpanovihkooni seuraavat ohjeet itselleni:

• käytä koulutusta työkaluna, älä suuntaviivana.
• harrasta intohimoisesti --> tee siitä sivutyö.
• opiskele kieliä, opiskele vaikkei kukaan tajuaisi syytä.
• näe potentiaalia kaikessa.
• kokeile.usko.menesty.

Ja koska olin nähnyt unta ratsastavani elefantin selässä,

anna elefantin kuolla - päästä irti menneestä!

Ollessani todella syvällä itsesäälissä ja kiitos mielenkiinnosta -mailien pimeässä syleilyssä, luen tämän kohdan Eino Leinoa:

Ma humista tahdon

kuin vuorihonka

yksin alla aution taivaan.

Ma taistella tahdon

kuin metsäkoski

yksin halki tiettömän tienoon.

Ma sammua tahdon

kuin tähdenlento

tien viitaten erämaan lampeen.

Ah, en voi, en saata!

Ma elämään tulin,

nyt täytyy mun elon laine olla.