Darth Vader

Vuoden vihdoin tullessa päätökseen hieman iloisimmissa tunnelmissa, olen onnellinen tämän vuoden viimeisistä päivistä. Saan pitää kiinni vielä hetken kuluneen vuoden tapahtumista ja todella miettiä niiden vaikutuksia. Kävin läpi päiväkirjani väliin kertyneitä muistoja ja vuoteni kohokodat olivat korttien muodossa.

Hienointa oli nähdä Venäjän suurlähetystön samettiverhot ja suihkulähde, asua Punavuoressa ja Nuorten Ulkomaantoimittajien perustaminen. Sain mahdollisuuden saada nimeni kirjan kanteen, saada ja menettää kavereita sekä täytin 30.

Haluan ajatella harjoitelleeni elämistä parikymppisenä ja vasta kolmikymppisenä alkaneeni elämään. Tiedän hieman paremmin kuka oikeasti olen ja mitä todella haluan. En määrittele itseäni yhdenkään työnantajan tai miehen kautta, uskallan vaatia parempaa ja tehdä itseni onnelliseksi. Elämä on hyvin haurasta ja en halua negatiivisuutta ympärilleni.

Haluan tehdä jotain aivan älytöntä ensi vuonna ja katsoa miten pitkälle pääsen matkoillani. Ensi vuodesta on pakko tulla positiivisempi vuosi. Ehkä Venäjä ei tuntuisi niin kielellisesti pelottavalta paikalta tai menetykset niin loputtomilta. Toisaalta onko vuoden kuluttua niillä enää merkitystä? Luultavasti ei. Vain parhailla muistoilla ja vaikutuksilla on merkitystä.

Kiitos tästä vuodesta ja olkoon Voima kanssamme!

Palkka

En vieläkään tiedä mitä kirjoittaisin kuluneesta vuodesta, mutta olen tyytyväinen sen päättymiseen. Päätin tehdä ensi vuodesta elämäni yhden hienoimmista vuosista. Haluan nähdä monia paikkoja, tehdä rakastamaani työtä ja tavata hienoja ihmisiä. Kulunut vuosi on opettanut paljon itsestäni ja etenkin kestämisestä, koska monia epätodellisia asioita tapahtui.

Vuodatin Röökikselle haluavani nähdä Berliinin muurin, Aushwichin hiushuoneen ja uida Kroatian rannikolla. Ennen tätä hienoa ideaa matkustamisesta, olin heittänyt toisen pääsykoekirjoista seinään (pääsin sivulle 40 ja tajusin sen olevan paskaa). En kykene lukemaan suomen kielioppia vain lukeakseni hepreaa, se ei jotenkin mahdu kallooni. Röökis kommentoi mun matkustelleen ja jo nähneen paljon, mutta en ole todella nähnyt asioita. En pidä Venäjän provinssikaupungissa työskentelyä näkemisenä, koska en lähtenyt minnekään. Kuljin ainoastaan kodin ja työpaikan väliä, ehkä menin joogaan kitumaan tai kauppakeskukseen syömään pinaattipiirasta.

Olin syksyllä väsynyt ja se meni jotenkin todella yli, en osannut lopettaa väsymystä. Huomasin kumminkin rakentaneeni vuosien varrella hienon kaveriverkoston ja päässeen väsymyksessä jo itkemisen yli. Pitää olla sellaiset kaverit elämässä, jotka pitävät jalat maassa ja uskaltavat olla eri mieltä.

Täysin tuntemattomat kysyivät minne menen seuraavaksi ja tutut kysyivät menenkö takaisin Venäjälle. Ehkä vaikutan levottomalta ja Venäjä tuntuu kiehtovan monia, mutta en vaan jaksanut kuunnella mitä mun pitäisi tehdä. Virran on jo pakko viedä, koska en jaksa enää rakentamalla rakentaa suhteita, ihmisiä tai tunteita. Robin kysyi eräässä tapahtumassa miksen ole juttelemassa ja verkostautumassa, kun nyhväsin hänen vieressään tökkien yksinäistä perunaa. Sillä hetkellä tajusin olevani aivan eri paikassa, koska saan työstäni palkkaa ja olen saavuttanut jotain oman pääni sisällä.

Mulla ei ole tarvetta miellyttää ketään tai pitää elämässäni negatiivisuutta. Ollessani ihmiskauppakoulutuksessa huomasin puhuvani entisestä kaveristani ja yhä tuntevani suurta surua hänen tilanteestaan. Uskon väkivaltaisessa suhteessa elämisen olevan hänelle kuin riippuvuus ja en pystynyt katsomaan sitä enää vierestä. Haudatut kaverit näkyvät silmissäni ja surusta on pakko päästä yli, koska kenenkään puolesta ei voi elää.

Opettamisessa vaikeinta on epätietoisuus ja kadotetut naiset, koska haluaisin tietää kuinka moni on elossa tai edes Suomessa. Jokaisen hetken täytyy silti olla merkityksellistä itselle ja toiselle, koska muuten en pystyisi suhtautumaan selväjärkisesti omaan elämääni tai muihin.

En halua katua asioita ja jättää tekemättä jotain epäilijöiden tai rahattomuuden takia, koska aina asiat onnistuvat. Jos mä olisin kuunnellut mun lukion äidinkielen opettajaa, joka sanoi etten mä osaa kirjoittaa ja olevani mustavalkoinen, en olisi tässä. Tein kahta työtä ja opiskelin avoimessa päästäkseni eteenpäin elämässä kohti parempaa työtä ja palkkaa. Osaan arvostaa journalismia ja saamiani mahdollisuuksia, koska se on ollut niin kauhean vaikea tie. Vasta nyt se tuntuu helpolta ja sen matkan arvoiselta. En suostunut luovuttamaan ja teen paljon duunia.

Kannattaa usko älyttömiin ideoihin ja näyttää olevansa luottamuksen arvoinen.

Kynä

Monen vanhan asian päättyessä ja uusien ajatusten syntyessä, huomasin todella inspiroituneeni uusista ihmisistä. Aivan tarkalleen ottaen se lähti kynästä ja keskustelusta metron liukuportaissa.

Eräs luku- ja kirjoitustaidoton mua nuorempi nainen sanoi häpeävänsä lukutaidottomuuttaan. Hän sanoi mun olevan kärsivällinen tavuttamaan sanoja ja pyysi voisinko opettaa hänet kirjoittamaan sanoja. Sillä hetkellä tajusin miltä tuntuu pidellä kynää ja kuinka suuri vaikutus kynän kosketuksella voikaan olla. Päätin perustaa ensi vuonna oman tunnin aakkosia varten.

Ehkä kaikkein voimaannuttavinta on kuulla toiselta nuorelta naistoimittajalta, kuinka jokin asia on mahdotonta tai sellaista ei voi tehdä Suomessa. Tehtyäni tavoitekartan pään sisällä (aikaisemmin askartelemani aikataulun pienet lappuset lensivät roskikseen), ymmärsin kielten olevan se avain. Uusi vuosi tuo tullessaan uuden itselleni hyödyllisen kielen ja uskon sen olevan se nouseva kieli Suomessa. Noustessani yhä ylöspäin liukuportaissa, tunsin tämän hetken olleen se määrittelevä hetki. Vähemmistöön kuuluvat ovat ihmisiä ja heillä on merkitystä, koska tämä maa ei ole vain valkoinen.

Jos olisin tyytynyt moneen asiaan ja työpaikkaan parikymppisenä, en olisi koskaan uskaltanut kuunnella itseäni ja miettiä mikä on itselleni se paras paikka olla. Uskon löytäneeni sen hyvän työpaikan, koska en laske tunteja tai halua vältellä Fb-sivujen päivittämistä. Saan olla fanaattinen kielten ja maiden suhteen, mutta tärkeintä on olla arvostettu ja kuunneltu työntekijä. Laskin itkeneeni työnohjauksessa kolmesti ja viimeksi itkin pelkästä ilosta, koska olen stressitön työn suhteen. Tajusin työn olevan mulle muutakin kuin vain rahaa, koska sen tehdyn työn täytyy kuvastaa mua ihmisenä ja toimittajana.

Opin valtavasti työnohjauksessa omasta tavastani käsitellä pettymyksiä ja saavutuksia, opin vaatimaan enemmän sekä olemaan anteeksiantavaisempi itseäni kohtaan. Sängyllä istuminen on ihan hyväksyttävää, koska aina ei tarvitse lukea tai opiskella jotain. Opin myös hienon psykologisen niksin miten muuttaa ajatusten paikkaa. Päätän tietyn kellonajan ja päivän milloin saan ajatella jotain epämiellyttävää tai hankalaa aihetta. Se kuulosti todella typerältä neuvolta, mutta jännästi se tuntuu toimivan ja opin jämäkämmäksi hokiessani etten ajattele asiaa juuri nyt.

Asiat menivät tämän vuoden aikana uuteen uskoon ja en olisi koskaan uskonut olevani näin kestävää tekoa. Jännästi sitä vaan kestää mitä tahansa, koska menestyminen ja hyvinvointi ovat parhaat keinot näyttää epäilijöille.

Mä olen siellä

Se oli hyvin halveksiva katse. Hetkeä ennen olin sanonut ettemme kouluta vain naistoimittajia. Halveksivasti katsonut nainen kysyi, olenko edes toimittaja ja mistä olen valmistunut.

Hänelle on varmasti joku sanonut monta vuosikymmentä sitten samat sanat. Sen epätodellisen hetken verran tunsin eläväni hänen nuoruuttaan aloittelevana (nais)toimittajana, joka yrittää saada tytöttelyn loppumaan. Ei se hänen pahoinvointinsa mua haitannut, lähinnä se oli noloa käytöstä.

Olen kolmen vuoden aikana käynyt alan tapahtumissa ja tunnun törmääväni aina samaan ilmiöön. Puhujina ovat keski-ikäiset (keskenään hyvää pataa) olevat miehet, kuuntelijoina samaiset keski-ikäiset miehet ja naiset sekä puolueella ja uskonnolla tuntuu olevan väliä. Mietin sitten meitä, neljää nuorta, kuinka erilaisessa mediakentässä työskentelemme ja pidämme normaalina? Jokainen sukupolvi haluaa muuttaa maailmaa ja me varmasti vaikutamme avaruusolioilta keski-ikäisten toimittajien silmissä. Enbuskemaisesti sanoisin heille, etten mä mene nettiin, mä olen siellä.

Olen pariin otteeseen käynyt keskustelun koulutuspaikan vaikutteista toimittajuuteen ja työminuuteen. Mulla oli hyvin selkeä työminuus jo haastatteluvaiheessa (tämä kuuluisa musta tulee sotatoimittaja ja en kirjoita huulipunasta -puhe) ja en ottanut kauhean vakavasti suorittamiani talouskursseja, koska tiesin etten koskaan tule kirjoittamaan talousalasta.

Kylmä tosiasia tässä maassa on, että on pakko olla korkeakoulututkinto ja sellaiseen oppilaitokseen pääseminen vei multa monta vuotta. Vaikka tiesin olevani väärässä korkeakoulussa, en halunnut luovuttaa (osaksi ikäni takia) ja päätin suorittaa kurssit mahdollisimman nopeasti päästäkseni eteenpäin elämässäni. En halunnut opiskella alempaa korkeakoulututkintoa enää kolmekymppisenä, joten yritin parhaani saada jotain irti kursseista.

Ehkä se työminä pitää erottaa todellisesta minästä, jotta opetuksen sisältöön ja tasoon voi ottaa tarvittavaa etäisyyttä. Pitää käyttää omaa järkeä ja uskaltaa kyseenalaistaa jonkun toisen toimittajan kirjoitukset tai sanomiset. Mutta pitää jäädä hyvässä mielessä mieleen, koska tämä on pieni maa. On hyvä oppia jo opiskeluvaiheessa pitämään kierroksia hallinnassa ja tajuta oman klikin olevan vain murto-osa pääkaupunkiseudun toimittajista.

Itselleni työminuus syntyi todellisen minuuden kautta, koska halusin tehdä jotain aidosti itselleni tärkeää ja pysyä rehellisenä itselleni. En kopioi tai mene kenenkään saappaisiin, haluan itse rakentaa paikkani ja työni. Viihdyn kakkosena ja jonain päivänä mulla on kakkonen ottamassa oppia. Imen itseeni röyhkeyttä, itsevarmuutta ja tietoa.

Olen oikealla tiellä, mutkaisella ja kuoppaisella sellaisella, matkalla kohti jotain todella hienoa.