Palkka

En vieläkään tiedä mitä kirjoittaisin kuluneesta vuodesta, mutta olen tyytyväinen sen päättymiseen. Päätin tehdä ensi vuodesta elämäni yhden hienoimmista vuosista. Haluan nähdä monia paikkoja, tehdä rakastamaani työtä ja tavata hienoja ihmisiä. Kulunut vuosi on opettanut paljon itsestäni ja etenkin kestämisestä, koska monia epätodellisia asioita tapahtui.

Vuodatin Röökikselle haluavani nähdä Berliinin muurin, Aushwichin hiushuoneen ja uida Kroatian rannikolla. Ennen tätä hienoa ideaa matkustamisesta, olin heittänyt toisen pääsykoekirjoista seinään (pääsin sivulle 40 ja tajusin sen olevan paskaa). En kykene lukemaan suomen kielioppia vain lukeakseni hepreaa, se ei jotenkin mahdu kallooni. Röökis kommentoi mun matkustelleen ja jo nähneen paljon, mutta en ole todella nähnyt asioita. En pidä Venäjän provinssikaupungissa työskentelyä näkemisenä, koska en lähtenyt minnekään. Kuljin ainoastaan kodin ja työpaikan väliä, ehkä menin joogaan kitumaan tai kauppakeskukseen syömään pinaattipiirasta.

Olin syksyllä väsynyt ja se meni jotenkin todella yli, en osannut lopettaa väsymystä. Huomasin kumminkin rakentaneeni vuosien varrella hienon kaveriverkoston ja päässeen väsymyksessä jo itkemisen yli. Pitää olla sellaiset kaverit elämässä, jotka pitävät jalat maassa ja uskaltavat olla eri mieltä.

Täysin tuntemattomat kysyivät minne menen seuraavaksi ja tutut kysyivät menenkö takaisin Venäjälle. Ehkä vaikutan levottomalta ja Venäjä tuntuu kiehtovan monia, mutta en vaan jaksanut kuunnella mitä mun pitäisi tehdä. Virran on jo pakko viedä, koska en jaksa enää rakentamalla rakentaa suhteita, ihmisiä tai tunteita. Robin kysyi eräässä tapahtumassa miksen ole juttelemassa ja verkostautumassa, kun nyhväsin hänen vieressään tökkien yksinäistä perunaa. Sillä hetkellä tajusin olevani aivan eri paikassa, koska saan työstäni palkkaa ja olen saavuttanut jotain oman pääni sisällä.

Mulla ei ole tarvetta miellyttää ketään tai pitää elämässäni negatiivisuutta. Ollessani ihmiskauppakoulutuksessa huomasin puhuvani entisestä kaveristani ja yhä tuntevani suurta surua hänen tilanteestaan. Uskon väkivaltaisessa suhteessa elämisen olevan hänelle kuin riippuvuus ja en pystynyt katsomaan sitä enää vierestä. Haudatut kaverit näkyvät silmissäni ja surusta on pakko päästä yli, koska kenenkään puolesta ei voi elää.

Opettamisessa vaikeinta on epätietoisuus ja kadotetut naiset, koska haluaisin tietää kuinka moni on elossa tai edes Suomessa. Jokaisen hetken täytyy silti olla merkityksellistä itselle ja toiselle, koska muuten en pystyisi suhtautumaan selväjärkisesti omaan elämääni tai muihin.

En halua katua asioita ja jättää tekemättä jotain epäilijöiden tai rahattomuuden takia, koska aina asiat onnistuvat. Jos mä olisin kuunnellut mun lukion äidinkielen opettajaa, joka sanoi etten mä osaa kirjoittaa ja olevani mustavalkoinen, en olisi tässä. Tein kahta työtä ja opiskelin avoimessa päästäkseni eteenpäin elämässä kohti parempaa työtä ja palkkaa. Osaan arvostaa journalismia ja saamiani mahdollisuuksia, koska se on ollut niin kauhean vaikea tie. Vasta nyt se tuntuu helpolta ja sen matkan arvoiselta. En suostunut luovuttamaan ja teen paljon duunia.

Kannattaa usko älyttömiin ideoihin ja näyttää olevansa luottamuksen arvoinen.