Pietarin jälkeen

Työitsetunto ja uudet tavoitteet tuntuivat avainsanoilta istuessani tyhjässä ulkoilmateatterissa kaverini kanssa. Tehtyäni tapahtumajärjestämistä jo kolme vuotta, tunsin sen jo tulleen päätepisteeseen. 

Haluan nostaa koulutustarjonnan aivan uudelle tasolle tai kirjoittaa lopetuspäätöksen Facebookiin. En halua muuttua kehärääkiksi tai toistaa itseäni syksyllä. Huomasin tarjoavani samoja koulutuksia kaudesta toiseen, joten naputtelin uuden suunnitelman. Tarvitsen uuden syyn tehdä tapahtumajärjestämistä ja nostaa oman kiinnostukseni pohjamudista. 

Tämä oli kokemus.

Kevään aikana moni asia muuttui, ehkä eniten työitsetunto ja työhön sidottu identiteettini. Tajusin olevani vapaa muodostamaan uuden työidentiteetin treenaamisen kautta ja rakentamaan itsetunnon sen päälle. En halunnut myöntää itselleni kaivanneeni muutosta, joten sinnittelin hyvin pitkään sitä vastaan. Tuntui henkisesti hyvin raskaalta luopua aikaisemmasta työelämästä ja haaveista uran suhteen. 

Mikään ei toimi, mutta kaikki aina onnistuu. Haluan uskoa elämän kantavan, kun antaa itselleen luvan lentää tuulen mukana. Vaikeinta kevään aikana oli selittelystä pidättäytyminen, koska en halunnut lisäpainetta elämänmuutoksessani. Välillä jaksan kuunnella neuvoja ja miten elämääni pitäisi elää, mutta kukaan ei osaa samaistua toisen tilaan. Jos olen selvinnyt tähän saakka, ehkä selviän myös nyt ja tulevaisuudessa. Jos en olisi lähtenyt Venäjälle ensimmäisen lama-aallon takia, en olisi koskaan nähnyt elämää siitä näkökulmasta ja oppinut nauttimaan hetkestä. Venäjä tekee nöyräksi ja antaa mahdollisuuden olla rohkea. 

En olisi koskaan uskonut tekeväni uusia asioita, koska pelkäsin ennakkoon. Treenaaminen on muuttanut tapaani suhtautua itseeni vähemmän kriittisesti ja olemaan anteeksiantavaisempi. En aikaisemmin tajunnut henkisen vahvuuden olevan sidottu fyysiseen jaksamiseen. Ollessani paljon paremmassa henkisessä kunnossa, istun selkä suorassa klikaten Pinterestissä treenaamiseen liittyviä kuvia.

Hometeetä käymisitilassa. En maistanut.

Kevään vaihtuessa kesään, vietin ensimmäiset hellepäivät ladaten akkuja. Pietarissa vietetyn kahden viikon aikana huomasin puhuvani venäjää, oikeasti ymmärtäväni normaalia puhetta ja jaksavani aivojen höyryämistä. Olin todella mukavuusalueeni ulkopuolella kirjoittaessani ensimmäistä haastatteluani venäjäksi. Neljä tuntia väkerrettyäni edes jotenkin loogista tekstiä, sain hymynaaman ruutuvihkoon.

Kieli vasta todella avautuu arjessa, joten onnekseni asuin kaksi viikkoa pietarilaisessa perheessä ja sain mahdollisuuden olla osa heidän arkeaan. On erilaista olla tekemisissä omien sukulaisten tai kavereiden kanssa, koska käytän liikaa suomea heidän kanssaan. Olen vuosien saatossa muljahtanut opettajaksi ja suomalaiseksi, joka korjaa kielivirheitä. Kukaan ei ole antanut mulle mahdollisuutta sönköttää venäjää, koska en ole sitä uskaltanut vaatia.

Perheessä asumisen aikana ymmärsin sanapainon merkityksen, miten paljon sanat suihku ja sade muistuttavat toisiaan sekä käyttämään oikein liikeverbejä. Olen myös kiitollinen pietarilaisille kavereilleni, jotka sinnikkäästi jaksavat kuunnella alkeellista venäjääni sekoitettuna ruotsilla tai englannilla. Oli haastavaa vaihtaa kieli aikaisemmasta keskustelukielestä ja opetella uusi tapa puhua.

Pelastukseni myrskyssä.

Olen valinnut monimutkaisen ja syvällisen kielen. Yritän rapsutella kielen pintaa päästäkseni syvemmälle venäjän kielen ja kulttuurin ymmärryksessä. Nyt koen olevani henkisesti valmis ottamaan kielen vastaan ja omaksumaan uusia tapoja oppia venäjää. Jokaisen kielen suhteen matka on pitkä ja arvaamaton. Lähdin hieman vahingossa Petroskoihin tammikuussa 2012, mutta uskon juuri sen vahingon osoittautuneen parhaaksi mahdolliseksi valinnaksi.

En ole vieläkään oppinut pakkaamaan Venäjää varten, koska joka ikinen kerta unohdan olevani eri ihminen ollessani Venäjän syleilyssä. Rehellisyyden nimissä unohdan myös arkivaatteet, koska tällä kertaa pakkasin mukaan vain yhden normaalin paidan. En tiedä mitä ihmettä ajattelin pakatessani kesävaatteita, kun tiedän Pietarin sään olevan arvaamatonta ja sateista. Turvauduin viimeisenä vitsinä pakkaamaani villahuiviin ollessamme koleassa Viipurissa, niinä sateisina päivinä Pietarissa ja kaivatessani jotain lämpimää kotoa.

Ostin aivan uskomatonta höttöä, juuri sellaista räikeää ja rohkeaa, mitä en kirppiksiltä löytäisi. Olen melkein täysin luopunut tavallisissa vaatekaupoissa asioimisesta, koska kaipaan yksilöllisyyttä ja ihmiskontakteja. Olen antanut itselleni luvan olla kokeilunhaluinen pukeutumisen suhteen ja ehkä vaatteista tulee seuraava kutsumukseni.