Insomnia

Paul (Pavel) the Toad ja Dan (Daniil) the Turtle.

Unessa oksensin verta.

Viikko unen näkemisen jälkeen, ymmärsin sen viestivän syvää henkistä pahoinvointia. Pidin liian tiukasti kiinni jostain niin rakkaasta ja tiesin sen loppuvan omiin sanoihini. Yritän ahtaa mahdollisimman paljon elämää tähän syksyyn, koska tiedän lähteväni uuden nelipyöräisen matkalaukun kera todella kauas.

En pysty pitämään kahta järjestöä elämässäni opettamisen ja oman oppimisen lisäksi. Opiskelen kolmea kieltä, yhtä tulevaa matkaa varten ja kahta vain mielenkiinnosta. Huomasin kesällä kaipaavani kreikkaa todella paljon ja puheen menneen todella säälittävälle tasolle, joten palaan vanhan opettajani tunneille. Päädyin opettamaan suomea maahanmuuttajille kahteen paikkaan ja voisin kuvitella tekeväni sitä enemmänkin.

Opettaminen piti mut järjissäni viime keväänä ja toi arkeen rytmiä. Jos olisin tiennyt silloin työllistymisen ja oman paikan löytymisen olevan vielä kaukana, en olisi jaksanut ilman opettamiani naisia. Haluan vielä viettää muutaman kuukauden heidän kanssaan oppiakseni enemmän heistä ja kanssakäymisestä niin erilaisten ihmisten kanssa. Opin heidän avullaan sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin, olemaan kärsivällinen ja aito.

Opettaminen on vahvistanut selkärankaa, koska mun pitää ensin itse uskoa itseeni ja puheisiini ollakseni vakuuttava. Luin pari viikkoa sitten mahtavan lainauksen ja muistan siitä ainoastaan puolet, mutta se oli suusta tulevan sanojen hallitsemisesta. Tämän viikon ollessa täynnä hallitsemattomia satuttavia sanoja, osasin nostaa pääni tarpeaksi korkealle ja vastata puhtaammin.

Toukokuussa ollesssani työhaastattelussa (se oli ensimmäinen ja viimeinen tämän vuoden haastatteluni) multa kysyttiin minkälaisia rooleja vedän. Se tuntui niin oudolta kysymykseltä, koska olen mielestäni aina samanlainen. Työ on mulle henki ja elämä, joten olen vahvemmin ammattimainen ja neuvotteleva minä. Ehkä henk.koht.elämässäni olen rennompi ja sanon herkemmin asioita ikävällä äänensävyllä.

En rehellisesti sanottuna aina tiedä milloin muhun suhtaudutaan alentuvasti ja tytötellään sanomatta sitä ääneen, mutta yritän ottaa tuulettimeen osuvan paskan kohteliaisuutena. Tosin Robinin (oikean käteni) mielestä en osaa suodattaa yhtään mitään. Hän tavallisesti kirjoittaa mailit ja ajattelen ääneen epäloogisia lauseita hänen muokatessaan diplomaattista kokonaisuutta.

Sulkiessani yhden oven urallani, tai ainakin jättäessäni sen hieman raolleen, päätin ottaa koko ydintiimini mukanani. En usko sen olevan huono ratkaisu, koska näen meissä neljässä tulevaisuuden ja uskon pitkään valkoiseen pöytään. Sen unelman päässä on hedelmäkori ja voimme tehdä siitä täsmälleen meidän näköisen putiikin.

Kun kielellä on merkitystä

Rakkautta on, kun hyväksyy toisen sellaisenaan.

Katsoin Newsroomin toista tuotantokautta ja vedin intialaista ruokaa. Mietin Röökiksen ja Juoppiksen kanssa käymääni keskustelua maahanmuuttajista. Jossain vaiheessa tätä poliittisesti värittynyttä keskustelua, tajusin keskustelun alkaneen suomalaisesta äitiyttä kuvaavasta sarjasta.

Lapsettomana lapsettomassa kaveripiirissä on vaikeata ymmärtää äitiyttä ja huomasin ulkomaalaisuuden olevan hankala asia selittää. Emme enää olleet samalla viivalla, koska sanoisin ymmärtäväni maahanmuuttajuutta heitä paremmin.

En siis selittänyt miltä tuntuu kohdata ympärileikattu luku-ja kirjoitustaidoton nainen, joka ajattelee miehen pettämisen olevan miehen oikeus tässä maassa. Olen tavannut hyvin erilaisia maahanmuuttajia Suomessa ja suomea puhuvia venäläisiä Venäjällä, mutta en voi keksiä muuta yhdistävää tekijää suomen kielen lisäksi. Moni käyttäytyy uhrin tavoin, sellaisen suurta vääryyttä kärsivän huomatessaan sateen olevan vain vettä. Raha ei sada taivaalta tai keskipalkka ole useita tuhansia (en tiedä mistä tämä sitkeä luulo on hiipinyt monen opettamani venäläisen päähän) ja etteivät suomalaiset keskustele tuntemattoman kanssa bussissa.

En ole koskaan lähtenyt puolustelemaan suomalaisuutta tai tapoja, koska ei ole olemassa yhtä suomalaista. Tosin suomalaisia naisia olen puolustanut sanomalla suomalaisen olevan hyvin tasa-arvoinen, koulutettu ja arvonsa tunteva. (Tosin liian moni italialainen tuttuni on todennut venäläisen naisen olevan helpompi valinta, koska he eivät valita ja tekevät ruokaa.)

Olen tavannut ties mitä tutkintoja opiskelleita ja omassa maassaan menestyneitä suomen kielen opiskelijoita, jotka eivät ole ymmärtäneet aloittavansa aivan alusta Suomessa. Ehkä valitessani hetken mielijohteesta Venäjän, valitsin hyvin rasistisen maan ja opin tuntemaan nahoissani alakastisuuden. En kadu Venäjällä viettämääni aikaa, rakastan sitä maata ja palaan aina uudelleen sen syleilyyn.

Valkoihoisuudestani huolimatta jouduin aloittamaan aivan pohjalta elämän rakentamisen ja keksimään itselleni paikan yhteiskunnassa. Ei kukaan voinut elää puolestani sitä surua nähdessäni Karjalan köyhyyden ja kurjuuden tai itkeä puolestani, kun ruokakaupan vartija lähti seuraamaan farkkujeni takia. Vaihdettuani yliampuvaan glitteriin sain olla rauhassa hyllyjen välissä ja lumen sulaessa tajusin viettäneeni jo monta kuukautta uudessa maassani.

Ehken voi koskaan todella ymmärtää maahanmuuttajia, koska voin aina palata Suomeen ja en ole kokenut kotini tuhoamista tai paperittomuutta. Toisaalta uskoisin käyväni uudemman kerran jaksamiskeskustelun Röökiksen kanssa, joka oli huolissaan liiasta antamisestani. Mulle on tärkeätä opettaa maahanmuuttajanaisia, koska haluan heidän tietävän miltä kohtu ilman vauvaa näyttää, miksi heillä on oikeus elää ilman pelkoa ja oppimisen olevan tie helpompaan kommunikointiin suomalaisen kanssa.

Kuva olis kiva

Ollessani ansioluetteloiden toisella puolella, olen kokenut hetkellistä alemmuuden tunnetta. En ole koskaan aikaisemmin pohtinut ansioluetteloiden kirjavuutta tai kuvan voimaa. Ilmeisesti olen oman ansioluettelon kokoamisessa aivan hakuteillä, koska en sisällytä henkilökohtaista elämääni saatekirjeeseen tai kuvaile värikkäästi työtehtäviäni. Jäin todella miettimään, miten paljon haluan tietää hakijoista?

Kun venäläinen lääkärikaverini kirjoitti työhakemusta suomalaiseen työpaikkaan, hän korosti olevansa yhden lapsen isä. Lukiessani hakemusta hänen puolestaan, suorastaan suutuin hänen kertoessa vapaaehtoisesti perhe-elämästään. Sanoin hänelle, ettei mitään kuvaa, perhesuhteista mitään tai osoitetta. Ilmeisesti en siis tiennyt mistä puhuin, koska kolmikymppiset media-alalla työskentelevät haluat enemmän kuin mielellään kertoa jo hakuvaiheessa omasta perhe-elämästään. Tunsin oloni hieman kiusaantuneeksi ja mietin onko sillä vauvalla tai jokaisen pienen työpaikan maininnalla merkitystä työantajalle.

Jotenkin jännästi nämä samanikäiset toimittajat ovat saavuttaneet työuransa aikana huomattavasti enemmän, kuin allekirjoittanut. Ei saisi verrata omaa työhistoriaa toisen (täysin tuntemattoman) historiaan, mutta mielessäni vertasin. En ole käynyt hienoja kursseja, opiskellut Tampereella viestintää tai koskaan käynyt Afrikassa. Ehkä ongelma on juuri siinä, että vertailemme ja kilpailemme keskenämme. Kirjoittaako todellinen toimittaja politiikasta, sodista vai asiakkaan sanelemasta aiheesta? Mulle journalismi on sekoitus markkinointia, viestintää ja journalismia.

Tiedän pääseväni Afrikkaan asti, koskemaan pyhää seinää ja sotahelikopterin kyytiin. Jotta journalismi voisi pysyä elämässäni pidempään kuin pari vuotta, sen on mukauduttava elämääni ja tarpeisiini. Juuri nyt se on kokouksissa istumista, markkinointisuunnittelua ja uuden rakentamista. Aika kaukana kahden vuoden aikaisista suunnitelmistani, mutta tämä nykyinen minä ei elä ansioluettelon rakentamista varten.

Laajentaessani omaa verkostoani ja avartaessani mieltäni, aloitin työnohjauksessa käymisen. Jo ensimmäisellä keskustelukerralla tajusin olevani jonkun täysin tuntemattoman silmissä free. En mielestäni ole kaunistellut työllistymistilannetta tai sen olleen mitenkään helppoa, mutta rehellisesti sanottuna näin oman yrittämisen ainoaksi vaihtoehdoksi. Toinen vaihtoehto oli sitten tehdä jotain muuta ja heittää hukkaan opinnot.

Onhan siinä jotain muistamisen arvoista, kun vuosien kuluttua mietin tätä hetkeä. Pieni likainen työtila, TIRin sananvapauskartta seinällä ja työpöytänä vanha ovi nostettuna metallisille jaloille. Tässä tapauksessa kuva jää sieluuni ja Toimittajat ilman rajoja Suomi jää ansioluettelooni henkilökohtaisena saavutuksena.

Nähdä Napoli ja elää

Ah niin ihana Napoli.

En rehellisesti sanottuna odottanut mitään Italialta, koska kuvittelin nähneeni sen jo niin monta kertaa. Vietettyäni viikon tulikuumassa, kaoottisessa ja muuttuneessa Italiassa, ymmärsin keskeisen sijainnin merkityksen. Suomesta on pitkä matka moneen paikkaan.

Pisimmän matkan tein kumminkin itseeni ja sain ajatukset pois nykyisistä työkuvioista. Keskityin syömiseen, napolin murteeseen ja hiuksiini. Monella tapaa Napoli on Venäjän kaltainen ja en kykene olemaan Rooman järjestelmällisessä ja rahan ilmapiirissä. Rooma tuntui ahdistavalta 42 asteen helteessä ja romanikerjäläiset olivat todella iholla. Tunsin nuoruuteni Rooman kadonneen ja muuttuneen liian Milanoksi.

Paluu arkeen tuli jo seuraavana päivänä istuessani TIRin kokouksissa ja myöhemmin toisen projektin kokouksessa. Puhuimme puolikkaan verkkotiimini kanssa, hauen varjossa istuessamme, toimittajan työstä. Miten sitä voisi edes määritellä tai sanoa mikä on todellista työtä? Herkästi ilmaista työtä halveksutaan ja olen monelta saanut sellaisen kuvan, ettei se olisi sitä todellista työtä.

Kova halu elää ja menestyä.

Toisaalta ilman vapaaehtoistyötä, aloittamiani projekteja (ilman palkkaa) tai lähtemistä maksulliseen vapaaehtoistyöhön Venäjälle, en olisi palkallisessa projektissa tai enää journalismin parissa. Kun sitä mainetta ei voi rahalla ostaa ja tiedän omani olevan täysin sekopäiseen yrittämiseen perustuva. Tiedän olevani suoraviivainen, rakentavani asioita ja keskityn vain olennaiseen osaamiseen. Olen aidosti kiinnostunut markkinoinnista, neljästä maastani ja tapahtumajärjestämisestä.

En ajattele olevani epäuskottava ja liian kokematon, koska ilman yrittämistä ja verkostautumista en voi kasvaa ihmisenä tai toimittajana. Ei kukaan usko osaamiseen ilman näyttöä ja paras saamani ei kasvatti mua toimittajana. Muistaakseni se vastaus meni saavuta ensin jotain ja tule sitten kysymään uudestaan.

Siitä on nyt kaksi vuotta ja muistan suuttuneeni siitä niin paljon, että päätin rakentaa niin upean uran ulkomaantoimittajana ja asiantuntijana, jotta tämä kyseinen päätoimittaja soittaisi itse mulle.

En ehkä ole maailman kärsivällisin ihminen ja olen monesti joutunut miettimään askeleita uudemman kerran. Seuraavaan passiin tulee kauan odottamani leima ja odotan kuin kuuta nousevaa sitä rajaa. Haluan valtavasti erilaisia asioita ja joskus toivoisin voivani elää ensin yhden elämän alle. Kaikki on aina onnistunut ja pelkästään luottamalla elämään asiat loksahtavat paikoilleen.