Matkasuunnitelmia

Olen todella innoissani tulevasta matkastani Venäjälle, koska ensimmäistä kertaa kirjoitan matka-aiheisia juttuja. Kaksi vuotta sitten etsiessäni matkavinkkejä junamatkustamisesta Venäjällä, en oikein löytänyt mitään keskustelupalstamainintaa enempää ja jouduin enemmänkin luottamaan omaan rohkeuteeni.

Olisin kaivannut käytännön tietoa junamatkustamisesta, pakkaamisesta ja mihin kannattaisi varautua. Ehkä kielitaidottomana en oikein osannut jännittää muiden junamatkustajien kohtaamista tai liikkumista Pietarissa aamuyöllä. Ensimmäistä kertaa olin venäläisessä junassa venäläisten ympäröimänä matkatessani Petroskoista Pietariin yöjunalla. Tosin se lähti Petroskoista pysähtyen vain suurimmilla asemilla, joten meno oli rauhallisempaa. Olen kuullut pidemmillä matkoilla olevan railakkaampaa, kun junassa ei ole oikein muuta tekemistä juomisen lisäksi.

Jaksan vieläkin haaveilla matkasta Pietarista Arkangeliin, mutta se kestää 25 tuntia ja on jo ajatuksena todella puuduttava matka. (Tietysti voisi lentää Pietarista Arkangeliin, jos lompakko antaa myöten.) Aion ehdottomasti kirjoittaa pari blogipostausta pakkaamisesta junapainotteista matkaa varten. Venäläisissä junissa on mielestäni ongelmana tila, koska ainoastaan kahden alimman sängyn alle saa pieniä matkalaukkuja ja ylimmissä pedeissä on verkkomainen hylly.

Pietarin juna-asemat ovat erilaisia, keskustan ulkopuolella oleva Laatokan asema on mielestäni hieman hankala ylämäkineen. Kolmen matkalaukun ja kahden kassin kanssa liikkuessa oli todella kammottavaa päästä eteenpäin kohti metroa. Jaksan vieläkin suuresti ihmetellä, että pääsin metroon niin monen matkalaukun kanssa. Ehkä vaikutin liian hikiseltä ja ulkomaalaiselta, etteivät miliisit jaksaneet tutkia laukkujani. Suomen asemahan on todella moderni odotustiloineen ja turvallisuustasoa nostettiin kahdessa vuodessa asteittain. Tosin läpivalaisulaite on vitsi, koska se vaikuttaa olevan enemmänkin koristeena ja hidasteena.

Pakkaamisesta olen ehdottomasti oppinut raahatessani ties mitä "tärkeää" mukanani junissa, metroissa, takseissa ja kapeilla kaduilla. Kiinnostuin todella paljon löytämästäni light travel -ajatuksesta, jossa yhdeksän tai kymmenen vaatekappaleen avulla luodaan toimiva vaatevarasto kahden viikon matkalle. Toisaalta yövyn seminaarin jälkeen hostelleissa ja olen etukäteen varmistanut pesukonemahdollisuuden. Less on pakko olla more. En rehellisesti sanottuna pidä itseäni rinkkaihmisenä ja sen fiaskomaisen rinkkakokeiluni myin talvella kirppiksellä. Tiedän jo nyt ostavani kengät Pietarista eräästä hyvästä kaupasta ja mitä luultavammin sorrun Petroskoissa ollessani käymään nahkakenkiä myyvässä kenkäkaupassa ja Bershkaa myyvässä outletissä. (Korostin nahkakenkä-sanaa Petroskoin kenkävalikoiman olevan hyvin laidasta laitaan, keskustassa on etenkin halpakauppoja ja en halua tukea kertakäyttökenkien valmistamista.)

Röökis oli aivan innoissaan kertoessani matkasuunnitelmista ja yritän yhä sinnikkäästi saada häntä lähtemään rajan toiselle puolen. Hän tosin myönsi ajattelevansa Venäjää hankalana, kalliina ja kielellisesti haastavana turistipaikkana. Uskoisin viisumiprosessin olevan kynnyksenä liian korkea, jos ei ole koskaan joutunut pyytämään vakuutustodistusta, otattamaan passikuvia vain viisumihakemusta varten tai tekemään  matkaselvitystä. Kutsun saa kumminkin ilmaiseksi tai edullisesti majoituspaikasta ja ainakin Helsingissä viisumikeskuksen henkilökunta on ystävällistä ja tehokasta. Olen käynyt siellä nyt kuusi kertaa ja aina kaikki on sujunut viikossa. Onhan se viisumitarra aika käheä muisto passissa, oppii ainakin oman nimen kyrillisillä aakkosilla.

Sanoin Röökikselle matkustamisen riippuvan matkaajasta ja etenkin virallisia takseja käyttämällä saa kaikki lomarahat kulumaan. Olen käyttänyt yhdeksän kertaa taksia Samarassa, Pietarissa ja Petroskoissa. Näin yleistäen kokemukseni ovat positiivisia, ainoastaan Pietarissa virallinen taksikuski kusetti hinnassa. Tosin olimme kaikki ulkomaalaisia ja tilasimme taksin hotellin kautta, jolloin kuski veti itselleen sata ruplaa (noin 2,50 euroa) välistä sanoen respalle alemman hinnan. Venäjällä ajetaan lukituissa autoissa, joten tilanne oli ravintolan edessä kiusallinen ja antoi huonon kuvan australialaisille turisteille ja tietysti mulle. Olin aivan järkyttynyt miehen röyhkeydestä. Hän myöhemmin vielä tuli ravintolaan oma-aloitteisesti hakemaan meitä takaisin hotellille. Totesimme hinnan noston olleen niin epärehellinen veto, ettemme halunneet enää mennä sen taksin kyytiin.

Muut taksiajoni olivat epävirallisen taksin kyydissä, mutta olen ainakin itse kokenut sen turvalliseksi vaihtoehdoksi. Tosin en ole itse varannut tai napannut taksia kadulta, olen aina ollut jonkun venäjää puhuvan kanssa tai pyytänyt jonkun apua.

Ehkä parhaat neuvoni olisivat, että pitää kunniottaa paikallista tapakulttuuria (känninen rääkyminen kadulla tai kuvaaminen kauppakeskuksessa voi jättää Suomeen), hymyileminen auttaa paljon ja ihmisten kohtaaminen sielu edellä toimivat aina.

Matkalaukku

Hyvin tapahtumarikkaan viikon jälkeen huomasin etten a) jaksa välittää, b) vieläkään ymmärrä venäläistä ajattelutapaa ja c) ole enää henkisesti läsnä. Olen jännittämässä Moskovassa kulkemista ja vaikka olen viettänyt lukuisia tunteja selaten Pinterestin pakkausmaailmaa, en vieläkään tiedä mitä pakkaisin mukaan.

Tuleva reissuni Venäjällä kutistui yhden kaupungin verran (kohta b), päätin olla majoittumatta kenenkään luokse välttääkseni liiallisen viihdyttämisen ja vain ottaa rennosti. Vietän kumminkin 14 päivästä noin kuusi matkaten junassa tai minibussissa, joten en jaksa kertoa loputtomia tarinoita sieluni tilasta majoittajilleni. Menen pitkästä aikaa Pietariin ja myös Petroskoihin, joten tarvitsen omaa aikaa saadakseni kaiken sen ympärillä tapahtuvan mahtumaan päähäni. On vaikeaa palata taaksepäin elämässä, koska en halua toistaa kokemuksiani. Ollessani Petroskoissa koin niin valtavasti ja se aika helvetin kylmässä pienessä kaupungissa vaikutti muhun hyvin syvästi. Olen myöhemmin kuvaillut sen olleen asumista Tapiolassa (ilman Stockaa huom.) ja se tuuli, se on jotain sanoinkuvaamattoman purevaa.

Aivan rehellisesti sanottuna jännittää matkustaa Moskovaan, koska en ole aikaisemmin ollut miljoonakaupungissa (Pietari ei tunnu miljoonakaupungilta) tai joutunut ajattelemaan venäjäksi. Seminaarissa on 35 osallistujaa, joista yksi ei puhu toisena kielenään tai sujuvasti venäjää. Sillä yhdellä tarkoitan itseäni. On toisaalta mielenkiintoista mennä äärimmäisestä hyvinvoinnista todelliseen Venäjään, kun jatkamme Moskovan epätodellisesta näyttävyydestä viereisen tasavallan maaseudulle. En usko sen olevan Karjalan tasavallan köyhyyttä pahempaa, joten uskon matkan menevän ihan hyvin ilman pahempaa kulttuurishokkia. (Tosin itseni tuntien alan jo itkemään Moskovassa, kun näen ensimmäisen kerjäävän mummon.)

Näin kerran Pinterestissä kuvan ja tekstinä oli jotain "olisitko uskonut olevasi tässä vuosi sitten" ja jäin todella miettimään sitä torstaina. Istuin hienossa ravintolassa kallis lounas edessäni ja olin valitsemassa uusia jäseniä. Kaksi vuotta sitten mun hakemus oli yksi tulostetuista maileista, vuosi sitten hain tukea NU:n perustamiselle ja nyt mä olen hallituksessa turvaamassa NU:n toimintaa. Kaikki tuntui sillä hetkellä sen arvoiselta. Välillä mietin todella pitkään saamiani maileja ja kommentteja, koska yritän suodattaa sitä (halusin kirjoittaa paskaa) negatiivista energiaa elämästäni.

Toisaalta mulla on hyviä esikuvia elämässäni ja työelämässäni, koska olen kasvanut valtavasti vuoden aikana. Kirjoitin työhakemukseen, että mulla on isot korvat ja pieni suu. Mutta hei, lempilauseeni alkaa sanoilla: En olisi koskaan uskonut...

Vaaleanpunainen ruusu

Googlasin mitä tehdä elämällä. En valaistunut tai saanut uusia ideoita, mutta jäin miettimään lukemiani kommentteja oman elämän toteuttamisen esteistä. Syitä oli laidasta laitaan, eniten yhteiskunnan odotukset, vanhempien säännöt tai huono aviomies pidättelivät kommentoijia. Joskus kommentit antavat enemmän ajateltavaa, kuin itse elämänhallintaa käsittelevä artikkeli.

Tapaan viikoittain täysin erilaisessa elämäntilanteessa olevia naisia opettaessani heikossa asemassa olevia maahanmuuttajanaisia. Heitä pidättelevät aivan erilaiset syyt, jos itsetunto on olematonta tai kielitaito muutaman sanan suuruista. Aivan rehellisesti sanottuna maahanmuuttajanaisten opettaminen sai mut miettimään omaa maahanmuuttajuutta, koska haluaisin olla lähitulevaisuudessa maahanmuuttaja jossain maassa. Ollessani viikonloppulomalla Tallinnassa, tunsin oloni todella mukavaksi puhuessani venäjää. Todella imin kielitaitoa itseeni ja osasin selviytyä yllättävän hyvin tilanteissa. Toisaalta nuoret virolaiset eivät puhu suomea tai venäjää, joten valitettavan usein keskustelu meni englanniksi.

Olisi helppoa olla viisuttomasti Tallinnassa, jos voisi vaan puhua venäjää ja oppia kieltä ilman kirjaa. Lähden Venäjälle toukokuun lopulla ja viisumimaailman olevan jotain aivan arvaamatonta, kokeilen hyvissä ajoin minkä viisumityypin saan. Olen todella kyllästynyt tekemään tehtäviä ja opiskelemaan, haluaisin vain puhua. Ehkä valaistun ollessani luennoilla kuuntelemassa vähemmistökielten tilanteesta Venäjällä, kun yhteisenä kielenämme on venäjä. Tavallaan haaveeni opiskelusta Venäjällä toteutuu viikon annoksena, koska en voi suorittaa Venäjän muuttuneiden opiskelusäännösten takia jatkotutkintoa Pietarissa.

Olen lähinnä suunnitellut kahta matkaa roikkumalla Pinterestin loputtomassa maailmassa ja löytänyt erilaisia pakkausvideoita YouTubesta. Eurooppaan suuntaavat amerikkalaiset naiset pakkaavat hieman eri tavalla, joten joudun päässäni vielä lisäämään Venäjällä tarvittavat asiat. Vietämme kaksi yötä junassa/suunta, joten tiedän tarvitsevani kuumaa vettä kestävän mukin (ostin upean kuumaa vettä kestävän juomapullon) ja ylimääräistä vettä pestäkseni itseni. (Junissa on käytävällä tankki kuumaa vettä teetä varten ja vessoissa ei ole vettä.)

Ajatus kesäisestä päivästä Moskovan saasteessa ei kauheasti houkuttele, mutta yritän suhtautua hikeen ja epämääräiseen töhnäkerrokseen ihollani positiivisesti. Pääsen ainakin näkemään metroasemia ja pääkaupungin sykkeen. Kuuluisa Moskova joko häikäisee tai pysyn Pietarin kannattajana. Tämä on siis thö kysymys Venäjällä: Moskova vai Pietari? Molempia ei voi rakastaa. Onneksi olen voinut kiertää kiusallisen tilanteen vastaamalla diplomaattisesti, etten ole käynyt Moskovassa ja Pietari on kaikessa boheemiudessaan hieno kaupunki.

Tosin Pietari ei ole Venäjä tai anna oikeanlaista kuvaa muista tasavalloista, joten Saranskin näkeminen ja (Venäjän mittakaavassa) pienten kaupunkien näkeminen avartavat käsitystäni Venäjästä. Viereinen miljoonakaupunki Samara on upein näkemäni kaupunki, futuristinen sininen juna-asema vaikuttaa saaneen innoitusta Uzbekistanista ja kaupungin yhteistyö Islannin ja Saksan kanssa on hämmentävää. Tapasin elämäni ensimmäisen islantilaisen juuri Samaran uimarannalla. Samaisella uimarannalla tapasimme amerikkalaisia leirinvetäjiä ja venäjän kuuleminen amerikkalaisittain on todella huvittavaa.

Odotan oikeasti mielenkiinnolla tätä ensimmäistä seminaaria ja sen tuomia kokemuksia. Ehkä pystyn peilaamaan omia kokemuksiani Karjalan tasavallassa seminaarin aikana ja ymmärtämään enemmän vähemmistökieliä puhuvien ahdinkoa. Mielestäni kieli on maailman mahtavin ase ja etenkin yllättäessään, se antaa jotain niin paljon enemmän. Kuten vaaleanpunaisen ruusun.