Väärät ihmiset

Otin todellisen loppukirin tämän vuoden suhteen. Olen vakuuttunut saavani heprean kurssin toimimaan, kupruista huolimatta. Kaiken täytyy mennä mahdollisimman pieleen ja hankalasti, jotta saan voimaa jatkaa saavuttaakseni jotain.

En saanut hakemaani isompaa apurahaa kieliopintoja varten, mutta toisaalta en kestäisi enää ajatusta Venäjästä. Haluan ottaa parhaat palat, olla lomalla ja imeä kieltä itseeni. En enää halua asua yhdessäkään venäläisessä perheessä, opiskella homeisessa luokkahuoneessa tai olla miljoonakaupungin sykkeessä. Olin ohikiitävän hetken ajan pettynyt, sitten totesin olevani pulu pullapalan kimpussa ja saavuttani kielitaidon ihan omin avuin.

Uskon ensi vuodesta tulevan elämäni tapahtumarikkain ja tärkein vuosi. Teen siitä upean ja hyvällä tavalla erilaisen vuoden. Uskon löytäväni unelmieni työpaikan, ostavani äärimmäisen pienen luukun ja olevani lähempänä opiskeluita. Tilasin kolme kirjaa jouluksi, sain ensimmäisen maanantaina ja olen hypistellyt vanhaa kirjastokirjaa epäuskossa. On epätodellista lukea jotain niin äärimmäisen mielenkiintoista, koska en ole italian lukemisen jälkeen löytänyt yhtä suurta intoa. Uskon kaiken nyt tapahtuvan valmistavan tulevaa varten, sillä muuten en jaksaisi katsoa venäläisiä elokuvia (ymmärtäen sanan sieltä täältä).

Kielet ovat mulle se kantava voima, koska osaamalla kieltä avaan uusia mahdollisuuksia. En koe olevani kielellisesti lahjakas, mä vaan hakkaan sanoja päähäni ja laitan itseni epämukaviin tilanteisiin puhuakseni kammottavaa venäjää. Ehkä en ole enää niin herkkä arvostelulle, kuin mitä olin kymmenen vuotta sitten. Mua ei kiinnosta tai satuta kuulla puhuvani huonosti jotain kieltä. En ota sitä enää niin henkilökohtaisesti.

 En jätä ostamatta venäläisten journalistien fanittamaa mediakirjaa, koska jonkun (okei aika monen) mielestä en osaa edes lukea. Jonain päivänä mä osaan lukea venäjää ja sinä päivänä haluan sen ensimmäisen lukemani kirjan merkitsevän mulle jotain. Muistan kirjan ostohetken, kaverini punaisen tukan ja juomani vadelmadrinkin.

Kyllä, olen juuri sellainen sekopää, joka kirppiksellä kirjoja myydessään alkaa analysoida taustoitusta ja orjuuden vaikutusta venäläiseen yhteiskuntaan.

Kun mä kirjoitan ensimmäisen kirjani, otan saamani palautteen vastaan ilolla ja en ala vittuilemaan. Olen siis oppinut monia asioita tämän vuoden aikana.

Rauhallista joulua ja tehkäämme ensi vuodesta upea vuosi!

Sata

Olen kauhean kriittinen. Pettynyt. Vihainen. Välillä taas optimistinen tekijä.

Sain päähäni perustaa heprean alkeet journalisteille -kurssin, koska haluan opiskella hepreaa ja en löytänyt sopivaa (tai siis yhtään) alkeiskurssia kirjoitustaidottomalle. En ole kielissä oikein välittänyt kirjoittamisesta tai oikeasta kieliopista, ainoastaan puhumisesta ja ajatuksesta kommunikoinnista jonkun toisen kielellä. On uskomattoman voimauttavaa selittää jotain vieraalla kielellä. Ehkä siksi pidän opettamisesta, kun olen se ensimmäinen kuulija. Lauseiden synnyssä on jotain niin uskomattoman kaunista.

En rehellisesti sanottuna tiedä tuleeko kurssi koskaan toteutumaan, koska haluan maksaa opettajalle oikean taksan mukaisesti. Kaikissa ideoissani, lähtien opiskeluaikani dokumentista, olen saanut tehdä kaiken yksin. Toimittajakaverit taputtelevat selkään ja pyytävät ilmoittamaan, kun olen saanut homman hoidettua. Olen lopettanut useamman kuin kymmenen kertaa Nuorten Ulkomaantoimittajien toiminnan, huutanut tuuleen ja kävellyt loputtomia matkoja rauhoittuakseni. Tuntuu ettei kukaan usko mun tekemiseen, kun tapahtumaan vaivautuu tulemaan neljä osallistujaa. Toisaalta se on huima määrä verrattuna kevään 2013 osallistujamäärään, kun paikalla oli puhujan lisäksi järjestäjä ja järjestäjän kaveri (hieman pakotettuna ja lahjottuna porkkanakakulla).

Multa oikeasti kysyttiin, odottaessani viimeisen tapahtuman puhujaa, olenko mä väsymätön vai vaan jotenkin jotain, kun jaksan järjestää tyhjälle tilalle tapahtumia. Mä tiedän vaikuttavani ylpeältä ja vaativalta, mutta vertaan itseäni ja tekemistäni venäläisiin toimittajakollegoihin. Sitä draivia voi vaan ihailla ja koen NU:n pyörittämisen aivan säälittäväksi tapaamieni venäläistoimittajien projektien rinnalla.

Udmurtiassa ollessamme, Venäjän yleisradion toimittaja kameramiehineen tuli seminaaripaikkaan haastattelemaan paikallisia nuoria toimittajia heidän hankkeistaan. Vaikka ei ole rahaa, ideat varastetaan ja rahoitusta on helpompi saada Suomesta, nuoret silti tekevät. Mä olen miettinyt tässä viimeiset kaksi kuukautta, että mitä mä teen väärin ja missä se mun tekemisen palo oikein on?

Tosin Venäjällä liikutaan aivan eri sarjassa jo ihmismäärän suhteen ja sosiaalinen media on kova sana. Opin seminaarin aikana paljon markkinoinnista sosiaalisessa mediassa, etenkin venäläisessä Facebookissa VKontaktessa, mutta Udmurtian kaltaisessa ympäristössä klikkausten määrät ovat vielä alhaiset. Vähemmistökielellä bloggaavan toimittajan blogia klikataan muutama sata kertaa viikossa. Tämän kuultuaan eräät vanhemmat toimittajat kommentoivat, venäläiseen tapaan hyvin suorasukaisesti, että se on säälittävän vähän. Tunteeni sillä hetkellä menivät vihasta sääliin, kun blogiaan ylpeänä esitellyt nuori nainen alkoi itkeä. Oletusarvona tekemisessä on, että pitää olla tuhansia klikkaajia ja seuraajia ties missä sosiaalisen median alustassa. Mun blogilla on seitsemän lukijaa ja se on mielestäni oikein hyvä luku. (heheheh)

Tapaamieni nuorten perusteella yrittäjyyttä ei pelätä ja työntekijöille räätälöidään mieluisat työtehtävät, ettei hän lähde yrityksestä. Endokrinologian lääkärinä työskentelevä kaverini on huvikseen ruotsin opettaja ja myös opettaa tanssia lapsille. Hän saa mahdollisuuden elää kaikkia haaveitaan kerralla ja saada palkkaa. Venäjällä olematon työtilanteeni on absurdi käsitys. Miten ihmeessä toimittaja voi olla ilman työtä? Haluan olla liian paljon Suomessa ja rakentaa elämääni täällä.

Mutta rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, etten tiedä miten pitkään jaksan yrittää. Sitä lopullista napsahtamista odotellessa suunnittelen Nuorten Ulkomaantoimittajien kevättä. Ehkä ensi vuosi tuo suuria muutoksia mukanaan!

Tiikerin silmä

Mietin kolme viikkoa, kävelin loputtomasti ympyrää ja lopulta kolmen purkan voimalla näpyttelin maileja. Osuuskunta, kielikurssi ja nyt tästä tulee ammattimaista.

Tosin vastaukset toimittajakavereiltani eivät oikein vastanneet odotuksiani, mutta rehellisesti sanottuna olen jo oppinut tekemään asioita yksin. Lopulta tarvitsin vain kaksi päivää, naurettavan määrän maileja ja paljon kyllää. Sain yhden ein ja innostuin sen kuultuani hankkimaan sponsoroinnin itsestäni. Päätin liittyä osuuskuntaan maksaakseni elämäni ensimmäisen palkkion. Näen jo tulevat kielikurssit journalisteille ja maahanmuuttajataustaiset opettajanaiset. (Kyllä, sukupuolella on merkitystä.) Maaliskuun kielikurssiin pyysin suomalaista opettajaa, koska en halua uskonnon määrittelevän sanastoa tai opiskelijoiden kirjoitustaidottomuuden olevan esteenä.

Syksy on mennyt hyvin hitaasti työkuvioiden suhteen ja lopulta en kuullut mitään hakemastani unelmapaikasta, mutta löysin parempia ilmoituksia. Kävin tiedottajan haastattelussa jääden toiseksi, mutta rehellisesti sanottuna en olisi ottanut paikkaa vastaan. Mun on pakko saada hästägätä ja olla oma itseni, sellainen vanhanaikainen koska olemme olemassa, se riittää -ajattelu ei ole se mun juttuni. Ehkä musta tulee yrittäjä ja kaikki muu jää taustalle, koska tuntuu turhauttavalta hakea satojen muiden tavoin samoja media-alan työpaikkoja.

Olen aina vihannut sanaa yrittäjä, kuin se olisi vaan yrittämistä tekemisen sijaan. En todellakaan tiedä teenkö tapahtumajärjestämistä tai tiedottamista oikein, mä vaan kokeilen ja opin erehdyksen kautta. Pitäessäni syksyn viimeistä Nuorten Ulkomaantoimittajien tapahtumaa, kuulin olevani se joka järjestää. Se tuntui todella hyvältä, mutta erityisen paljon se merkitsi kaataessani kahvikannullista viemäristä alas ja antaessani vähäisillä rahoillani ostetut tarjoilut toiseen jääkaappiin. En todellakaan tiedä kuinka monta tilaisuutta mun pitää järjestää saadakseni ilmoittautuneet paikalle. Ehkä ilmaista on hankala arvostaa.

Mä vaan olen sellainen, joka kävelee räntäsateessa paikasta A paikkaan B, koska on luvannut olla jossain tiettyyn aikaan, täyden ratikan mennessä nenän ohi. Mä en luovuta, vedä itkuraivareita Facebookissa ja mene takaisin kotiin. Ehkä kaikki on vaan suhteellista ja teot paljastavat koetut asiat.

Tämä oharit tehnyt kaverini oli samainen, joka kommentoi jatko-opiskelusuunnitelmaani epärealistiseksi. Kun opiskelin matkailuvirkailijaksi, pääopettaja nauroi mun korkeakouluhaaveelleni. Sinne pääseminen vei vielä monta vuotta ja välissä oli merkonomitutkinto avoimen opintojen lisäksi, mutta 27-vuotiaana aloitin korkeakouluopinnot. Pääsin avoimen väylän kautta opiskelijaksi ja haastattelussa sanoin valmistuvani ennen kesäkuuta 2013.

Valmistuin maaliskuussa kolmea kuukautta ennen 30-vuotispäivääni. Pointtini on että elämässä kestää, mikään ei mystisesti tipu taivaalta tai kielitaito uppoa päähän yön aikana.

Tiedän opiskelevani lähitulevaisuudessa Lontoossa, toteuttavani pitkäaikaisen alahaaveen ja tekemällä jotain todella vaikeaa. Mulle on tärkeintä elää elämää pelkäämättä muiden kommentteja, koska muuten halvaantuisin epäilyksistä.

Vaikka tekisin välillä jotain muuta, loittonisin journalismista ja kaikesta mediaan liittyvästä, se ei silti pyyhi opiskeluitani tai kokemuksiani. Aina voi palata vanhaan tuttuun tekemiseen, jos siltä tuntuu.

Musta pala

Unohdan aina pimeyden. Vasta viime viikolla tunsin sen tukahduttavan voiman ja päätin taistella kauppakeskusten joulumusiikkia vastaan.

Lauantaina, istuessani baarikierroksemme toisessa kohteessa, kuuntelin Röökiksen uusimpien ostosten vaikutusta hänen joulukuumeeseensa. Toivoin joululahjaksi yhteistä aikaa, tosin yritämme edes teeskennellä kulttuurin nauttimisen eroavan kosteasta illasta. Taisin hieman vinoilla Röökikselle hänen ostettuaan netistä laatikollisen joulukoristeita, koska en tajua koristeita. Olen traumatisoitunut Venäjällä nähtyäni krääsän täyttämiä koteja ja kahviloita.

Italiasta hullaantunut Tupla-Nolla kysyi miksen lähde muualle töihin, matalapalkkaisen pimeän työn perässä. Sanoin etten jaksa aloittaa alusta ja ettei muuttaminen toiseen maahan ratkaise elämääni. En halua toistaa virheitäni tai teeskennellä päämäärätöntä. Tavoitteiden koko idea on älyttömyydessä ja vaikeudessa, koska mikään ei synny yhdessä yössä. Selvittäessäni opiskelukuvioita, tajusin monta rahaan liittyvää seikkaa. Mua ei häiritse epäilykset ja kavereiden kommentit epätodellisista tavoitteista, koska mulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Voin vain elää parhaaksi näkemälläni tavalla ja tavoitella suuria asioita.

Sokerikammoinen Tupla-Nolla oli teensä ääressä kauhuissaan tavastani innostua ja tutkia asioita, koska hänen mielestään yritän epätoivoisesti rakentaa palapeliä tietämättä miltä kokonaiskuva näyttää. Haluan elää eläen elämää, en peläten seurauksia tai jättäen kysymättä, koska kuvittelen ennakoivani vastauksen. Ryystin kermaisinta kermavaahtoa piparkakkuhötöllä ja mietin missä olen ensi vuonna.

Huvittavinta oli huomata rohkaistuneeni tämän vuoden aikana, kun kävin läpi Lähi-idän tutkimuksen pääsykoekysymyksiä. Vuosi sitten ostin pääsykoekirjat kumminkaan hakematta opiskelijaksi, koska jähmetyin jo selatessani edellisvuosien pääsykokeita. Haluaisin opiskella niin monessa yliopistossa ja niin erilaisia aiheita, etten tiedä minkä suunnan tulen lopulta valitsemaan. Ehkä eniten jännitän lukemista, koska en ole koskaan lukenut kirjoja tenttejä varten, ainoastaan itseäni varten. Suhteeni kirjoihin tulisi pakostakin muuttumaan.

Ehkä kulunut vuosi on ollut monelle rankka tai vähintään elämää muuttava vuosi. Olen käynyt mitä ihmeellisimpiä keskusteluita, myöntänyt itselleni olleeni väärässä työhaastattelussa ja oppinut näkemään elämän hetkessä. Tällä viikolla palaan taas lämpimän punaisen maan syleilyyn, sivistän itseäni miten pähkinöitä särjetään ja istun täydellisessä ravintolassa lumihiutaleiden alla.

Parasta ennen

Löydettyäni äärimmäisen väsymyksen pisteen itsestäni, tajusin kaiken olevan väärin. Liian moni asia tuntuu olevan niin kovan työn takana, että välillä mietin onko tässä mitään järkeä.

Toisaalta sain elämäni ensimmäisen apurahan, innostuin hakemaan myös toista (huomattavasti suurempaa) apurahaa ja hain täydellistä työpaikkaa. Tämä on taas aiheessamme en koskaan tule kuulemaan mitään paikasta, mutta ainakin hain sydänverellä kirjoitettuna. Haluan tehdä jotain uutta, mennä muualle ja löytää uusia puolia itsestäni. Tapahtumajärjestäminen on niin kuluttavaa ja en henkisesti jaksa käydä yhtäkään keskustelua taloudellisen voiton saamisesta. Jos tekeminen pohjautuu uskoon ja usko tekemiseen hiipuu, mitä jää jäljelle? Henkisesti stressaantunut tapahtumajärjestäjä.

Ehkä turhauduin, siis lopullisesti napsahdin, Udmurtian reissun jälkeen, sillä näin todellista tekemistä. Media-alan kilpailu on aivan eri luokkaa Venäjällä, etenkin parikymppiset toimittajat tekevät niin paljon saadakseen huomiota ja toteuttaakseen projekteja omarahoitteisesti. Tajusin olevani anteeksipyytelevä, mediaa vihaava ja sosiaalisia kontakteja välttelevä. Sitten aloin puhumaan venäjää, kammottavaa venäjää. Mä ymmärsin olevani ilman suuntaa ja täynnä tekosyitä.

Lauantaina tajusin olevani itsekeskeinen paska, kun en ota apua vastaan tapahtumajärjestämisen suhteen ja pitävän liian mustasukkaisesti kiinni alkuperäisestä ajatuksestani. On nöyrää mennä itseensä ja miettiä mikä mättää? Samaisena lauantaina tajusin välittäväni alkuperäisestä ideastani ulkomaantoimittajien yhdistämisen suhteen, kun Tupla-Nolla kommentoi olevani idiootti tehdessäni ilmaista työtä muiden eteen. Veri hieman kiehahti, kun vastasin toteuttavani itseäni ja haluavani näyttää ettei tutkinnolla ole merkitystä. Hän oli onnistunut lämmittämään vertani vetämällä lapsi-kortin esiin, koska hän ei ymmärrä miksen käytä lama-aikaa vauva-arkeen. (Tämä oli sinänsä koominen kysymys, koska ensin pitäisi olla mies elämässä.)

Lähimmät kaverini ovat muilta aloilta ja välillä on hankalaa selittää vapaavalintaista köyhyyttä ja sekopäisyyttä, mutta välillä kommentointi tuntuu pahalta. Mä kyllä epäröin elämääni tietyin väliajoin ja koen hetkellistä syyllisyyttä journalismin valitsemisesta, mutta mä olen raivannut tieni nollasta tähän, etten osaa oikein lopettaa. Opettaminen kantaa ne kaikkein vaikeimmat ajat, mutta kaikella täytyy olla parasta ennen -päiväys.

Vodkaa suonissa

Oltuani vielä viisumivapaasti Venäjällä, jäin miettimään kaulassani roikkuneen tuohikorun merkitystä. Udmurtia teki syvän vaikutuksen ja en tiedä mitä siitä kertoisin.

En aikaisemmin tiennyt mitään kaupunkien ulkopuolisesta elämästä, koska keskityin niin intensiivisesti todellisen elämän löytämiseen Pietarista ja Samarasta. Nyt se tuntuu naurettavalta ajatukselta, sillä alan hahmottamaan venäläistä sielua ja sen ympärille rakennettua keinotekoista maailmaa. Ollessani Venäjällä en tiedosta mitään ulkopuolista asiaa, kuten uutisointia Venäjän kauppojen valikoimista tai Ukrainasta, siellä elää täydellisessä kuplassa.

Olen käynyt kolmessa vuodessa viidessä tasavallassa, mielipiteeni Venäjästä muokkautuu tapaamieni ihmisten ja kokemieni asioiden kautta. Udmurtiassa ollessani sain kuulla olevani kaukana suomalaisesta, luulisin sen olleen siinä tilanteessa kohteliaisuus.

Ilman passia Venäjällä.

En rehellisesti sanottuna jaksa enää kauhistella suomalaisen median työtilannetta, koska sain rauhassa ajatella tulevaisuuttani pitkien junamatkojen aikana. Istuessamme Aeroflotin muovisella penkillä, kotikutoista voileipää tuijottaessa, juttelin seminaarikaverini kanssa työtilanteesta. Tällä hetkellä mulle on tärkeintä saada jutella työtilanteesta ja ajatuksistani samassa elämäntilanteessa olevien kavereiden kanssa.

Mä olen todella turhautunut ja samalla hyvin päättäväisesti menossa kohti thö unelmaani. Haluan tehdä kaikkea mahdollista Venäjään liittyvää ja hengittää kitkerää tupakansavuista Venäjää keuhkoihini. Ehkä pitäisi maalata keltainen neliö maahan ja vain seistä siinä.

Saatuani etäisyyttä kaikkeen mahdolliseen, lähinnä stressaavaan minääni, päätin panostaa lukemiseen, erikoistumiseen ja edetä järjestelmällisesti. Mitä mä oikeasti haluan? Missä mä aion olla viiden vuoden kuluttua ja miten pääsen sinne?

Kun sanoin pelottavimmat haaveet ääneen, huomasin asioiden alkavan elää omaa elämäänsä. Venäjässä on tällä hetkellä tulevaisuus ja siihen täytyy panostaa.

Kun mummo vihelsi

Udmurtia on tehnyt kahdessa päivässä lähtemättömän vaikutuksen. Olen liikuttunut kyyneliin udmurttimummojen lauluesityksessä, kokeillut leipomista valkoisen uunin lämmössä ja nähnyt loputonta keltaista lehtimetsää. 

Taustalla Glasov.

Kaupungit tuntuvat etäisiltä, kaikki tuntuu erilaiselta pienessä maaseutukylässä ollessa, jopa ankat ovat mustavalkoisia. Kettingeissä huutavat pihakoirat saattelivat meitä kävellessämme kuoppaista hiekkatietä pitkin ja ainut ajatukseni keskittyi aurinkoon. En ole koskaan nähnyt niin utuista valoa. Ottaessani ensimmäistä kuvaa Udmurtiasta, maisema näytti epätodelliselta.

En rehellisesti sanottuna odottanut mitään tältä matkalta, koska olin niin väsynyt omaan arkeeni ja sen toimimattomuuteen. Olen parin päivän aikana saanut valtavasti etäisyyttä kaikkeen mahdolliseen ja kädessäni ollut ihmeellinen ihottuma on lähes parantunut. Ehkä Venäjä on balsamia haavoilleni ja iholleni. Asioiden täytyy muuttua ja joskus matkustaminen, pienen venäläisen kaupungin hoitolaitokseen, auttaa keskittymään olennaiseen eli muutoksen aloittamiseen.

Kun menin ensimmäistä kertaa Venäjälle, Röökis kommentoi mun heittäytyvän silmät kiinni tuntemattomaan. Nyt tein sen kielen suhteen, yritän ilmaista itseäni venäjäksi ja vain sönköttää jotain. Etenkin nuorilla venäläisillä on todella kannustava asenne kielen suhteen, he haluavat ymmärtää verbejäni ja todella vääriä persoonapronominejani. 

Olen esiintynyt nyt kahdesti venäjäksi yleisön edessä, tosin molemmilla kerroilla luin tekstin paperilta. Mutta silti! Se on suuri askel oppimisen suhteen, kun uskallan tehdä virheitä puolituntemattomien ja tuntemattomien venäläisten edessä.

Olin jotenkin kasannut kauheat paineet puhumisen suhteen, koska ajattelin näyttävän säälittävältä aikuiselta puhuessani lyhyitä lauseita.

Olen törmännyt enemmänkin sellaiseen no et sä osaa –asenteeseen suomenvenäläisten kanssa, muiden venäläisten kanssa uskallan yrittää enemmän. Olin hieman lannistunut venäjän oppimisen suhteen kesällä, kun tein venäjän A1-tasotestin. Tajuan kieltä ja etenkin kielioppia vasta eläessäni kieltä arjessa. 

Muutin asennettani kielen suhteen ja keskityin itseäni kiinnostaviin sanoihin. Tein saman tasotestin ennen Udmurtiaan lähtöä ja sain paremmat pisteet, mutta kielioppiosuus yhä kusahti. Opettelen sitä sitten haudassa, puheesta voi kuulua ulkomaalaisuus, se ei mua haittaa.

Odotan suurella mielenkiinnolla seminaarissa kehiteltäviä hankkeita, niiden tuomia mahdollisuuksia ja uusia tuttavuuksia. Jotenkin mulla on sellainen tunne, että Venäjän vähemmistökielet ovat tulleet elämääni jäädäkseen ja olevani hyvä hankesuunnittelussa. Omien taitojen muistaminen ja käyttäminen tuntuvat välillä unohtuvan saadessani kiitos mielenkiinnosta –maileja. 

Yritän ehkä liian epätoivoisesti saada elämäni toimimaan Suomessa, etten pysty irtautumaan siitä tunteesta ja tekemään jotain muuta. Alkaa olla sellainen olo, ettei oma maa pysty tarjoamaan työmahdollisuuksia. Kuin yrittäisi puhaltaa hiipuneeseen suhteeseen kipinää.

Ensimmäinen kuva bussista, paljon ei-mitään ja lehtipuita. Alla: Vierailimme pienen kylän kulttuurikeskuksessa ja mursimme leipää. En ole eläissäni maistanut niin puhdasta voita.

Light my fire

Ostin sinisen lusikan, sporkin, sellaisen retkeilyä huokuvan mutantin. En rehellisesti sanottuna tiedä osaanko pakata yhtään järkevämmin, kuin viime kerralla. Näin syksyllä, kylmien öiden aikaan, on aina jännittävää nukkua Venäjällä. Ehkä patterit ovat jäiset tai sitten hohkavat tulikuumina. Pakkaaminen tuntuu siksi vitsiltä. Otan mukaan pinkin kesäpaidan, pieninappisen villapaidan (voin siis nukkua se päällä) ja kevytuntuvatakin.

Viime kerrasta viisastuneena raahaan kasan syötävää, koska mahani ei kestä kanan maksaa aamiaisella tai kermaa kahvissa. Välillä ihan hävetti jättää syömättä, venäläisten syödessä hyvällä ruokahalulla, koska en halunnut vaikuttaa ylimieliseltä. Hoitolaitoksessa ruoka tuodaan nenän eteen, joten en voi annostella tai valita jotain toista ateriaa. Tosin Venäjällä laihtuu ja iho paranee, joten erikoisesta ruokakulttuurista on jotain hyötyä.

Odotan seminaarimatkaa todella innolla ja hieman kauhunsekaisin tuntein, koska en ole koskaan ollut junassa 15 tuntia. Kerroin tästä tulevasta junamatkasta blondeilleni Tupla-Nollan kolmekymppisillä, he reagoivat kiljuen. Haluaisin uskoa sen olleen innostusta, mutta veikkaisin heidän ajatelleen inhonsekaisin tuntein sitä likaisuutta ja suihkuttomuutta. Tupla-Nollan ensimmäinen kysymys oli suihkua koskeva ja nauroin pitkään. He ovat lentäviä matkustajia, ehkä risteily vielä menee.

Mieluiten matkustan aivan hornan tuuttiin nähdäkseni todellista Venäjää ja suurkaupunkien ulkopuolista elämää. Pietari ei ole Venäjä, se on kiva boheemi paikka. Udmurtian näkeminen on mielestäni jo yleissivistävää vähemmistökielten kannalta ja nopean googlailun jälkeen myös läheinen paikka monelle suomalaiselle.

On mielenkiintoista taas työskennellä venäläisten nuorten kanssa, tällä kertaa tiedän työskentelyn olevan intensiivistä ja äärimmäisen pikkutarkkaa. En tiedä pystyisinkö työskentelemään Venäjällä, se vaikuttaa olevan niin henkeen ja vereen tehtyä työtä. Ehkä sellaiseen intoon pitäisi pyrkiä ja ottaa parhaat palat venäläisyydestä.

Kauhomalla

Juoppis sanoi tarjoilijalle haluavansa panna miestä keittiössä. Tosin hän sanoi sen hollanniksi ja se kuulosti hauskalta sanaleikiltä. Tarjoilijalla oli ainakin hauskaa, myöhemmin Juoppis ja Röökis tekivät lähtemättömän vaikutuksen koko henkilökuntaan avaamalla lusikalla (toim.huom. se oli kauha) vessan lukot.

Tämä säälittävä yritykseni muuttua sosiaaliseksi ja käydä kavereideni kanssa ulkona on pitkällinen prosessi. Kahden ulvovan blondin paimentaminen on muuttunut kolmen paimentamiseksi. Toisaalta on huvittavaa olla alkoholipitoisten juomien vaikutuksen alaisena siinä seurassa, koska työminät tulevat esiin. Työkseen neuvotteleva Röökis kysyi, ollessamme viimeisessä baarissa, voisiko pullo kuoharia maksaa lasillisen verran. Baarimies ei taipunut.

Velloessani omassa identiteettikriisissä, en välillä kykene ajattelemaan järkevästi tai kuuntelemaan napsahtamatta. Nyt näin neljännen kaverini erotessa, huomaan olevani niin täynnä draamaa. Lähestymistapani on muuttunut suoremmaksi ja empaattinen minäni on vaan kyllästynyt. Ulkopuolisena on tietysti helppoa analysoida ja ehdottaa muuttamista uuteen asuntoon, mutta eihän se oikeasti niin mene.

Se kuulostaa yhtä idioottimaiselta neuvolta, kuin kuulemani 'no hanki uusi duuni'. Kun siirtyy jo päättyneestä työpaikasta uuteen työhön, siis sitten kun sellainen tulee elämääni, se on ainakin mulle iso muutos. Peilaan itseäni tekemäni työn kautta, koska se heijastaa arvojani ja kertoo paljon musta. Perustaessani NU:ta mulle oli tärkeintä saada puhua omista mielenkiinnon kohteistani ilman selittelyitä. Moni asia muuttui kesän aikana saadessani todella miettiä asioita ja rehellisesti sanottuna Serbia muutti paljon. Se teki syvän vaikutuksen ja palaset alkoivat loksahtaa paikoilleen matkan jälkeen.

Venäjä-kuumeeni alkaa kohta!

Vuosi on ollut hyvin pitkä ja raskas, osaan suhtautua asioihin rauhallisemmin ja ottaa etäisyyttä. Asiat eivät tapahdu yhdessä yössä tai edes viikossa, miettimisessä ei ole mitään moittimisen arvoista. Tekemisen pitää olla rauhallista ja positiivista, koska muuten tuhlaan aikaani.

Aina välillä kannattaa vetää kunnon raivarit ja kuulla kuinka on idiootti. Hyvät kaverit sanovat aasimaisesta käytöksestä ja jaksavat inistä. En nähnyt syytä jatkaa NUn toimintaa saavutettuani tavoitepisteeni, mutta syvällisten keskusteluiden ja sättimisen jälkeen, päätin jatkaa uusien tavoitteiden tavoittelemista.

Diktatuuri jatkuu kunnes keksin paremman keinon järjestää tapahtumia.

Ehkä jonain päivänä jaan apurahoja ja järjestän turvakoulutuksia nuorille toimittajille. Se olisi aika käheää, nostaa suomalaisia toimittajia maailman huipputoimittajien joukkoon.

Badass bitch

Olin todellisessa aikuisten työhaastattelussa, ainakin näin mulle sanottiin. Myöhemmin, näpyttäessäni entiselle pomolleni haastattelun sisällöstä, totesin kokemuksen vahvistaneen mun polkuani. Tajusin puhuvani niin eri kieltä ja pitäväni somea normaalina työkaluna.

En hakenut sitä työpaikkaa, mut pyydettiin haastatteluun. Ostaessani epämääräisen näköistä suklaa-appelsiini-patukkaa, myyjä totesi etten menettänyt mitään. Työnsin kolme kolikkoa häntä kohden ja tajusin sen olevan täysin totta. Teen valintoja ollakseni rehellinen itselleni ja tavoitteilleni. Olin silti hirveän innoissani haastattelusta, koska tunsin oloni edes sen hetken verran tärkeäksi.

Ja mitä tulee siihen kesäkuussa hakemaani paikkaan, tajusin haluavani sitä vain muistojeni takia. En rehellisesti sanottuna nähnyt vaivaa tätä nykyistä minääni varten, vaan sitä vuosi sitten pettynyttä. Mulle riitti pelkkä tieto hyvästä hakijasta. Tajusin nimittäin Serbiassa ollessani olevani todella väsynyt matkustamiseen ja sopeutumiseen, puhumattakaan konfliktioloihin sopeutumisesta.

Ilman sotaa en olisi joutunut miettimään omaa puoltani, sen valitsemisesta tuli vastaukseni. Uskon hyvin vahvasti paremmin sopivampien asioiden tulevan elämääni. Jokainen päätös vie eteenpäin ja asioita täytyy aidosti sataprosenttisesti haluta.

Yritän keskittyä henkiseen kasvuun ja omaan hyvinvointiin asettamalla selkeitä rajoja. Vietän aikaa luonnossa, tiedostan syömisen ja ahmimisen eron sekä päätän ajastani. Olen tavallaan eristäytynyt lähipiirissäni olevista erodraamoista, en jaksa hokea ajan olevan kallisarvoista ja valittamisen tyhjentävän vähäisiä energiamääriäni. Ehkä kulissit on pakko pitää pystyssä ja leikkiä onnellista.

Jotenkin kuvittelin kolmekymppisten olevan fiksumpia ja tekevän parempia ratkaisuja, kuin mitä teimme parikymppisinä. Ilmeisesti olemme yhtä idiootteja. Turvakodissa opettaminen avasi silmäni monen asian suhteen ja vasta nyt ymmärrän muutoksen olevan sisäistä.

En voi haluta voimaantumista kenenkään puolesta tai lyödä takaisin kaverini puolesta. Hienoin Tupla-Nollalta saamani tekstari rikkoi neljän vuoden pimeyden, hänen kirjoittaessa ettei ole uhri (huutomerkkejä). Nauroin ja sillä hetkellä tiesin hänen lähtevän eteenpäin.

Keväällä tavoitteenani oli opettaa edes yksi nainen lukemaan ja kirjoittamaan. Ehkä voisin edes hetkeksi luopua opettamisesta oppiakseni itse lukemaan ja kirjoittamaan. Venäjän suhteen kahlasin tusinan verran opettajia ja opetuspaikkoja läpi kymmenen vuoden ajan, en kertaakaan oppinut aakkosia enempää tai edes halunnut pysähtyä kielen kohdalle. Arabian opinnot ovat tavallisesti kestäneet sen yhden oppitunnin verran, koska siitä puuttuu intohimo. (En ole aivan varma mun vai tapaamieni opettajien.) Tiedän aikuisille opettamisen olevan haasteellista ja etenkin uuden kirjaimiston opettamisen pikavauhtia latistavan tunnelmaa.

Tämä syksy voisi olla erilainen syksy, uuden oppimisen syksy täynnä uusia haasteita.

Kun näin alastomuutta

Venäjällä junamatkustaminen jaksaa aina yllättää. Aloitin plaskartnan ahtaista tiloista siirtyen aina hienompaan. Opin arvostamaan vesivessaa, juoksevaa vettä ja tupakoimattomuutta. Junamatkustaminen kannattaa laihtumisen takia, sillä kiskojen yli pomppiminen, ahtaassa tilassa tavaroiden nostelu ja jatkuva hikoileminen tekevät kenestä tahansa laihemman. Yksityisyyden menettäminen ei enää tunnu missään, kun on saanut ihailla kalsareissa kulkevan venäläisen miehen kauneutta.

Toisaalta olen oppinut junamatkustamisen alkeet babushkalta ensimmäisen junamatkani aikana. Kielitaidottomana en oikein ymmärtänyt miksi passia ja junalippua pitää näyttää uudestaan. En rehellisesti sanottuna tiedä vieläkään, mutta tietämättömyys on osa Venäjällä matkustamisen taikaa. Voi olla vapaasti tietämätön säännöistä. Puhumattomuus ja omiin oloihin vetäytyminen eivät toimi venäläisessä junassa matkustaessa, koska junassa pitää olla sosiaalinen ja small talk on itseisarvo.

Selitin huonolla venäjälläni kuinka suomalaisissa junissa on lemmikkieläimille oma vaunu. Kissaa kantokopassa kuljettanut nuori venäläinen nainen kommentoi Suomen olevan sivistynyt maa. Itse pidän venäläistä junamatkustamista hyvänä tapana, koska se pysyy muuttumattomana ja on onnistunut brändäämään itsensä Neuvostoliiton aikaisena muistona. En voisi kuvitellakaan lemmikkivaunua tai lasten leikkipaikkaa venäläiseen junaan. Kaiken ei tarvitse aina olla niin länsimaalaista.

Venäläisessä junassa alastomuus ei ole vain ulkoista, se on sisäistä avautumista ja rehellisyyttä sielun tilasta. Jos sieluni saisi valita paikkansa, se olisi ikuisella matkalla Venäjän kiskoilla.

Kolumni ilmestyi matkajutun yhteydessä Karjalan Sanomissa 06.08.2014 nro 30.