Vodkaa suonissa

Oltuani vielä viisumivapaasti Venäjällä, jäin miettimään kaulassani roikkuneen tuohikorun merkitystä. Udmurtia teki syvän vaikutuksen ja en tiedä mitä siitä kertoisin.

En aikaisemmin tiennyt mitään kaupunkien ulkopuolisesta elämästä, koska keskityin niin intensiivisesti todellisen elämän löytämiseen Pietarista ja Samarasta. Nyt se tuntuu naurettavalta ajatukselta, sillä alan hahmottamaan venäläistä sielua ja sen ympärille rakennettua keinotekoista maailmaa. Ollessani Venäjällä en tiedosta mitään ulkopuolista asiaa, kuten uutisointia Venäjän kauppojen valikoimista tai Ukrainasta, siellä elää täydellisessä kuplassa.

Olen käynyt kolmessa vuodessa viidessä tasavallassa, mielipiteeni Venäjästä muokkautuu tapaamieni ihmisten ja kokemieni asioiden kautta. Udmurtiassa ollessani sain kuulla olevani kaukana suomalaisesta, luulisin sen olleen siinä tilanteessa kohteliaisuus.

Ilman passia Venäjällä.

En rehellisesti sanottuna jaksa enää kauhistella suomalaisen median työtilannetta, koska sain rauhassa ajatella tulevaisuuttani pitkien junamatkojen aikana. Istuessamme Aeroflotin muovisella penkillä, kotikutoista voileipää tuijottaessa, juttelin seminaarikaverini kanssa työtilanteesta. Tällä hetkellä mulle on tärkeintä saada jutella työtilanteesta ja ajatuksistani samassa elämäntilanteessa olevien kavereiden kanssa.

Mä olen todella turhautunut ja samalla hyvin päättäväisesti menossa kohti thö unelmaani. Haluan tehdä kaikkea mahdollista Venäjään liittyvää ja hengittää kitkerää tupakansavuista Venäjää keuhkoihini. Ehkä pitäisi maalata keltainen neliö maahan ja vain seistä siinä.

Saatuani etäisyyttä kaikkeen mahdolliseen, lähinnä stressaavaan minääni, päätin panostaa lukemiseen, erikoistumiseen ja edetä järjestelmällisesti. Mitä mä oikeasti haluan? Missä mä aion olla viiden vuoden kuluttua ja miten pääsen sinne?

Kun sanoin pelottavimmat haaveet ääneen, huomasin asioiden alkavan elää omaa elämäänsä. Venäjässä on tällä hetkellä tulevaisuus ja siihen täytyy panostaa.