Paloin loppuun.
Postin pikalinkit kännykästä, tuijotin kuusimetsää vihreän muovikaton läpättäessä tuulessa ja luin paskaa kirjaa. Joskus fyysinen etäisyys arkeen, etenkin kannettavaan, tulee tarpeeseen. En kestänyt muiden työelämässä vellovien kavereiden Facebook-päivityksiä lomariennoista tai bikinikuvia. En osannut olla aidosti iloinen tai likettää mitään, joten menin itse lomalle itsestäni.
Ehkä kesä muutenkin oli henkisesti rankkaa aikaa aivan liian monen läheisen kaverin avioerotessa. Olen nyt saanut kaksi kutsua erobileisiin. Taidan olla siinä iässä, kun on menossa ensimmäinen kierros. Elämme vaikeita aikoja. Yritin selittää läheiselle kaverilleni avioeron olevan kahden tango ja ettei ketään voi pakottaa rakastamaan. Taisin huutaa tuuleen selittäessäni tasapainon merkitystä, koska tärkeintä on uskaltaa elää arkea yksin. Käydä kerran viikossa kielikurssilla, tehdä itselle hyvää ruokaa ja vaan olla omassa seurassa. Sanon aina olevani sosiaalinen erakko, koska viidyn parhaiten itseni kanssa. En voi sietää kahvilasta toiseen pomppimista ja meikit naamassa olemista jossain julkisella paikalla.
Koska työnhaku käy työstä, olen löytänyt itsestäni aivan uusia puolia tämän kesän aikana. Jaksamiseni on ollut koetuksella ja olen kävellyt tuntikausia metsissä. Poiminut mustikoita, googlannut herkkutattia Nuuksiossa ja löytänyt elämäni ensimmäisen punkin. Olen käynyt haastatteluissa, ollut oma itseni ja jäänyt toiseksi tai varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Olen jännittänyt bussissa, nähnyt ympäristön uskomattoman kauniina ja kokenut olevani tutustumisen arvoinen. Aivan rehellisesti sanottuna olen miettinyt lähtemistä toiseen maahan, että saisin mahdollisuuden työskennellä ja maksaa veroja. Haluan opiskella ensimmäisen ylemmän tutkinnon, jotta pääsisin lähemmäs suurempaa tavoitettani. Toimittajakavereita on jo lähtenyt ulkomaille tai suunnittelee lähtöä tehdäkseen muuta työtä.
Koen olevani se säälittävä viimeinen intiaani, joka kieltäytyy näkemästä todellisuutta. En oikein osaa tehdä muuta, kuin vain keskittyä omaan tekemiseeni ja raapia kasaan jotain järkevää. Sain syksylle neljä puhujaa, yhden sponsoroidun koulutuksen ja hankittua apurahan yhdistykselle. Pakkolomaa ehdottanut kaverini kysyi miksi järjestän koko ajan jotain. Yritänkö paeta todellisuutta olemalla kiireinen? Se oli tosi outo kysymys ja muistaakseni vedin herneen nenään, koska hän on yksi lähimmistä kavereistani ja nähnyt työmääräni vuosien varrella. Taisin selittää jotain Venäjästä ja kuinka siellä on tekemisen meininki. Koen olevani sen velkaa muhun uskoneille, jotka antoivat mahdollisuuden järjestää tapahtumia ja toimittajille, jotka tulivat puhumaan seinille ja porkkanakakulle.
Mä haluan järjestää isoja koulutuksia nuorille toimittajille, perustaa säätiön tukemaan journalismia ja pitää tietotaidon tässä maassa. Mua pelottaa ajatus luovuttamisesta ja lähtemisestä, koska silloin hautaisin itseni. En osaa selittää tätä sen paremmin.
Syksyn on tuotava muutosta mukanaan, koska en rehellisesti sanottuna tiedä mihin suuntaan lähteä. Panostan tulevaisuuteen lukemalla mahdollisimman paljon, opiskelemalla kieliä ja treenaamalla. Vaikka yhdessä haastattelussa haastattelija tuhahti treenaamiselleni, en häpeä sanoessani nyrkkeilyn olevan hienointa urheilua. Loputtomat portaat vievät lopulta jonnekin.
