Rikkinäinen puhelin

Se lähti tapahtumailmoittautumisen yhteydessä saamistani maileista, sitten huomasin entisen pomoni Facebook-kirjoituksen huonosta journalismin opiskelijan viestinnästä, jolloin mietin viestinnän vaikeutta. Milloin saa myöntää olevansa täysin aloittelija, joka ei tiedä mistään mitään tai käyttäytyy tökerösti ja piiloutuu opiskelijuuden taakse?

Kauhulla ajattelin omia mailejani ja tökeröitä lähestymisyrityksiä. Ollessani journalismin opiskelija, meitä työnnettiin ottamaan yhteyttä ja haastattelemaan oikeita ihmisiä (ei siis tuttuja tai omaa poikaystävää), mutta missään vaiheessa ei kerrottu, miten pitäisi lähestyä oikeaa toimittajaa tai asiantuntijaa. Itselleni tärkein oppi oli juristi. Se kulmahuoneessa orkideoiden varjossa vietetty tunti muokkasi tulevan (hyvin lyhyen) toimittajaurani. Hän, keski-ikäinen mediatalon juristi, väänsi rautalangasta taustatiedon merkityksen, miten jää murretaan ja miksi ei saa johdatella haastattelun aikana. Opin mediajuridiikasta enemmän sen yhden tunnin aikana, kuin mitä ikinä opin opiskeluaikanani.

Näitä samanlaisia kohtaamisia tuli vielä useita, jolloin opin jotain arvokasta ammattilaiselta. Opin tuottajalta käyttämään ääntäni ja keskittymään intonaatioon, toiselta tuottajalta kuvituskuvan merkityksestä ja kolmannelta tarinan merkityksen. Mulla oli kova halu oppia uutta.

Olen miettinyt tässä syksyn aikana kiitollisuutta ja saamaani palautetta, kun olen järjestämässä taloudellisesti suurinta tapahtumaani. Perustaessani Nuoret Ulkomaantoimittajat -tapahtumaryhmän, päätin sen toiminnan olevan ilmaista osallistujille. Lähi-idän uskontojournalismikoulutus maksaa hyvin paljon. Ei nyt ihan opintolainani verran, mutta silti, se maksaa. Olen nyt ollut koulutuksen tiimoilta yhteydessä noin sataan opiskelijaan, työelämässä olevaan journalistiin ja muihin Lähi-idän asiantuntijaan. Voisin karkeasti jakaa kohtaamani viestinnän olleen onnistunutta, kiitollista ja hämmennystä herättänyttä.

Yhden henkilön kohdalla mietin, että onko hän seonnut ollessaan niin kaverillisen tuttavallinen. Kun tämä naisopiskelija oli laittanut kolmannen viestin, katsoin jo hänen Fb-profiiliaan ja huomasin samanlaisen huutelun olevan hänelle tyypillistä kommunikointia. Teki mieli vastata, että älä kirjoita noin tökeröä mailia kyseenalaisten tiedottamistaitojani.

Nyt näin yllättäen yksi koulutus ei ole 24/7 mielessäni tai en avaa osallistujille tapahtumajärjestämistä, koska mielestäni neuvottelut tai raha-asiat eivät kuulu ulkopuolisille. Osaan tiedottaa, tiedotan tarvittaessa ja osaan vastata viesteihin. Kulisseissa tapahtuva työ on välillä arvaamatonta ja tilanteet elävät jatkuvasti. Uskoisin jatkuvan tilannepäivityksen vain hämmentävän päivityksiäni seuraavia, koska koulutuksen järjestämisessä voi niin moni seikka mennä pieleen tai muuttua viime hetkellä. Näin neuvona sanoisin, että kauniisti pyytämällä ja antamalla paljon, pääsee eteenpäin sosiaalisissa tilanteissa. Piirit ovat tässä maassa niin pienet, että pakostakin kohtaamisia tulee useampi. Olen opetellut hengittämään syvään, kirjoittamaan diplomaattisesti ja rakentavasti. Ne todelliset mielipiteeni ja ajatukset pidän itselläni. Kannattaa harrastaa nyrkkeilyä, se auttaa patoutumien purkamisessa.

Ehkä henkisen etäisyyden pitäminen on tärkeintä, ettei ota liian vakavasti vastaamista tai kysymistä. Ihan tapahtumajärjestämisen alkuaikoina törmäsin viestinnän muuriin yrittäessäni tavoittaa potentiaalisia puhujia mailitse. En tajunnut sen olevan tökeröä ja persoonatonta viestintää,  koska kuvittelin olevani kohtelias laittaessani puhujapyynnön mailitse. Etten vaan häiritsisi. Myöhemmin opin kantapään kautta menemään tapahtumiin ja hieman stalkkaamaan toimittajia saadakseni puhujia. Eräs toimittaja sanoi odottaneensa, koska tapaisimme ja hän saisi mailin lähettäneelle kasvot. Vasta sitten hän suostui puhujaksi.

Ehkä ympäristön paineet vaikuttavat kärsimättömyyteen ja viestinnän muuttumiseen, mutta itse yritän mahdollisuuksieni mukaan vastata ja jakaa omia kokemuksiani. En koe sen vievän energiaani tai aikaani, jos vastaan kymmenen Facebook-viestin verran tutulle kielivalintoja tekevälle tai jos juttelen kauppakeskuksessa tutun kanssa merkonomiopinnoista. Sillä lyhyellä kohtaamisella voi olla suuri vaikutus ja ehkä se saa liikkeelle muutoksen. Kannustavat sanat, epävarmuuteni jakaminen ja uskon valaminen tulevaisuuteen muokkasivat omaa tietäni.

Koko sydämellä

Juoppis oli huolissaan hiljaisuudestani. Hän kysyi kirjoitanko pöytälaatikkoon vai miksi olen niin hiljaa. Vastasin kirjoittavani niin apaattista paskaa, etten voi julkaista sitä. Tulisin vielä surullisemmaksi.

Sateen jälkeen.

Koska olin Ruotsissa kolme päivää, sain hienon idean opiskella ruotsia ja mennä opettamaan suomea Ruotsiin. Tämä epätoivoinen suunnitelma kesti pari viikkoa, sitten siirryin ajatuksissani takaisin Suomeen. Koen olevani hyvin juureton ja hakevani turvapaikkaa haaveistani, epämääräisestä googlailusta ja miettimisestä. Olen käynyt loputtomilta tuntuvia keskusteluita työelämästä, naiseudesta ja kuolemasta.

Itkin miettiessäni viimeisiä sanoja, istuin metron huminassa ja kiemurtelin kylmän kahvilapöydän pistäessä kyynärpäitä. Tupla-Nolla kehui meikkejäni, johon totesin itkeneeni ja elämän olevan paskaa. Koen menettäväni osan itsestäni ollessani niin jumissa. Hieman räkäinen Tupla-Nolla haukkui mut pystyyn ja sitten kaikki oli taas hyvin. Joskus vellon liikaa itsesäälissä näkemättä koko kuvaa. Tuntuu hyvin omituiselta viettää viimeisiä hetkiä hänen kanssaan, sillä hän palaa kotimaahansa.

Ehkä syksyssä on jotain muuttavaa voimaa, jolloin haluaa nähdä itsensä toisesta näkökulmasta. Päätin vuosien jahkailun jälkeen opiskella uuden kirjaimiston ja tehdä elämästä vähän vaikeamman. Kielet avaavat uuden maailman, mahdollistavat uuden puhetavan ja identiteetin.

Pitäisi olla sellainen deittipalvelu, josta voisi lainata natiivimiehen kielikurssin ajaksi ja löytää motivaatiota keskustelutaitojen parantamiseksi. Paras tapa oppia uusi kieli on riidellä, koska silloin ei mieti verbin taipumista tai lausumista. Tosin silloin ottaa riskin. Omien kokemuksieni mukaan sitä oppii lausumaan sanan eksä vaan hieman eri tavalla.

Avioeroavan Tupla-Nollan herttainen projekti on löytää mulle poikaystävä. "Jotta sulla olisi jotain tekemistä." Vietämme ilmeisesti aivan liikaa aikaa yhdessä. Röökiksen painostuksesta huolimatta, en suostu liittymään Tinderiin. Haluan uskoa tosielämän Tinderiin ja oikeasti keskustella ihmisten kanssa. Livenä. Ehkä viime lauantaina olimme paikan vanhimmasta päästä olevia neitejä, mutta yrityksen puutteesta ei meitä voinut moittia. En tiedä miten potentiaalisia poikaystäväehdokkaita olivat pari 25-vuotiasta kanadalaista, mutta ainakin tajusin kadottaneeni hyppäämisen taidon. He olivat lähteneet reissuun parin päivän varoitusajalla ja kaikki oli niin fantastic. Se oli aika herttaista, sellainen viaton usko tulevaisuuteen ja omiin kykyihin.

Se usko pitäisi saada takaisin. Vain usko valoisampaan tulevaisuuteen voi nostaa epätoivon suosta.

Palaa luokseni

Paloin loppuun.

Postin pikalinkit kännykästä, tuijotin kuusimetsää vihreän muovikaton läpättäessä tuulessa ja luin paskaa kirjaa. Joskus fyysinen etäisyys arkeen, etenkin kannettavaan, tulee tarpeeseen. En kestänyt muiden työelämässä vellovien kavereiden Facebook-päivityksiä lomariennoista tai bikinikuvia. En osannut olla aidosti iloinen tai likettää mitään, joten menin itse lomalle itsestäni.

Ehkä kesä muutenkin oli henkisesti rankkaa aikaa aivan liian monen läheisen kaverin avioerotessa. Olen nyt saanut kaksi kutsua erobileisiin. Taidan olla siinä iässä, kun on menossa ensimmäinen kierros. Elämme vaikeita aikoja. Yritin selittää läheiselle kaverilleni avioeron olevan kahden tango ja ettei ketään voi pakottaa rakastamaan. Taisin huutaa tuuleen selittäessäni tasapainon merkitystä, koska tärkeintä on uskaltaa elää arkea yksin. Käydä kerran viikossa kielikurssilla, tehdä itselle hyvää ruokaa ja vaan olla omassa seurassa. Sanon aina olevani sosiaalinen erakko, koska viidyn parhaiten itseni kanssa. En voi sietää kahvilasta toiseen pomppimista ja meikit naamassa olemista jossain julkisella paikalla.

Koska työnhaku käy työstä, olen löytänyt itsestäni aivan uusia puolia tämän kesän aikana. Jaksamiseni on ollut koetuksella ja olen kävellyt tuntikausia metsissä. Poiminut mustikoita, googlannut herkkutattia Nuuksiossa ja löytänyt elämäni ensimmäisen punkin. Olen käynyt haastatteluissa, ollut oma itseni ja jäänyt toiseksi tai varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Olen jännittänyt bussissa, nähnyt ympäristön uskomattoman kauniina ja kokenut olevani tutustumisen arvoinen. Aivan rehellisesti sanottuna olen miettinyt lähtemistä toiseen maahan, että saisin mahdollisuuden työskennellä ja maksaa veroja. Haluan opiskella ensimmäisen ylemmän tutkinnon, jotta pääsisin lähemmäs suurempaa tavoitettani. Toimittajakavereita on jo lähtenyt ulkomaille tai suunnittelee lähtöä tehdäkseen muuta työtä.

Koen olevani se säälittävä viimeinen intiaani, joka kieltäytyy näkemästä todellisuutta. En oikein osaa tehdä muuta, kuin vain keskittyä omaan tekemiseeni ja raapia kasaan jotain järkevää. Sain syksylle neljä puhujaa, yhden sponsoroidun koulutuksen ja hankittua apurahan yhdistykselle. Pakkolomaa ehdottanut kaverini kysyi miksi järjestän koko ajan jotain. Yritänkö paeta todellisuutta olemalla kiireinen? Se oli tosi outo kysymys ja muistaakseni vedin herneen nenään, koska hän on yksi lähimmistä kavereistani ja nähnyt työmääräni vuosien varrella. Taisin selittää jotain Venäjästä ja kuinka siellä on tekemisen meininki. Koen olevani sen velkaa muhun uskoneille, jotka antoivat mahdollisuuden järjestää tapahtumia ja toimittajille, jotka tulivat puhumaan seinille ja porkkanakakulle.

Mä haluan järjestää isoja koulutuksia nuorille toimittajille, perustaa säätiön tukemaan journalismia ja pitää tietotaidon tässä maassa. Mua pelottaa ajatus luovuttamisesta ja lähtemisestä, koska silloin hautaisin itseni. En osaa selittää tätä sen paremmin.

Syksyn on tuotava muutosta mukanaan, koska en rehellisesti sanottuna tiedä mihin suuntaan lähteä. Panostan tulevaisuuteen lukemalla mahdollisimman paljon, opiskelemalla kieliä ja treenaamalla. Vaikka yhdessä haastattelussa haastattelija tuhahti treenaamiselleni, en häpeä sanoessani nyrkkeilyn olevan hienointa urheilua. Loputtomat portaat vievät lopulta jonnekin.

Uratavoitteita

Elämä on pysähtynyt ja samalla kaikki ympärillä muuttuu. Kuin istuisin Venäjällä miettien arkeani ja silti paluu olisi täynnä sopeutumista uuteen. Kun lähimmät kaverini eivät ole media-alalla (kutsun heitä normaaleiksi), he eivät ymmärrä tai oikein halua kuunnella vuodatustani ties mistä muutoksesta. 

Kuoleman aina pysäyttäessä, sanoin normaaleille olevani äärimmäisen kiitollinen terveydestä ja elämisen mahdollisuudesta. Kuoharilasin ollessa piripintaan, tuijotin elämänsä muuttanutta Röökistä. Eroaalto pyyhkäisi ja vain harva onnistui aloittamaan alusta. Röökiksen kevät oli täynnä muutoksia, Juoppis kyseli työnhakuni loogisuudesta ja taisi hieman kyseenalaistaa passiivista otettani. Totesin haluavani jotain erityistä ja pysyväni uskollisena sille.

Sinänsä saamani kommentti tuntui omituiselta, koska he näkivät kuinka kierroksilla kävin viisi vuotta sitten menetettyäni työpaikkani yt-neuvotteluiden takia. Lähestyvä kesäloma Korfulla tuntui kuristavalta ja tajusin elämäni pakostakin muuttuvan. Muistan räkäisesti itkeneeni hissien edessä kahden asianajajan halatessa, he vakuuttelivat tämän olevan alku uusille mahdollisuuksille. Kyllä se lopulta sitä olikin, mutta sanahelinä tuntui todella turhalta.

Yli vuosi sitten ohjatun työnohjauksen jälkeen perustin yhden ryhmäläisen kanssa oman  jatkoryhmän, se koostuu neljästä (nais)toimittajasta. Emme rehellisesti sanottuna olisi edes tekemisissä ilman ryhmää, mutta ehkä siksi vertaistuki tuntuu vahvistavalta. Kesäkuun aiheenamme on uratavoitteiden jäsentäminen ja löytämäni Tiistai-klubin blogipostauksen hienot vinkit:

Onko sinulla hetki aikaa miettiä, missä haluat viettää seuraavat työvuodet? Muutama kysymys, jotka voivat auttaa uratavoitteen jäsentämisessä:

• Listaa urasi eri työtehtävät tähän asti. Kirjaa ylös, miten olet päätynyt työpaikkaan. Missä työssä menestyit hyvin ja miksi? Mistä työstä pidit eniten ja miksi?
• Vastaavasti, mitkä työt olet kokenut tylsinä, vastenmielisinä tai epämotivoivina? Yhdistääkö näitä paikkoja jokin yhteinen asia?
• Mikä on yleensä työssä ja elämässä sinulle tärkeää?
• Mikä motivoi sinua?
• Missä haluaisit olla parempi kuin tällä hetkellä olet?
• Mitkä asiat merkitsevät sinulle eniten työssä, esimerkiksi palkka, kansainvälisyys, työ ihmisten parissa, asema, johtotehtävät tai jokin muu?
• Mikä on unelmatyösi ja mitä osaamista sinulta puuttuu sen tekemiseen? Miten saisit sen osaamisen?

Sanotaan, että ne, jotka suunnittelevat uraansa ja mielellään myös kirjaavat sen jonnekin, saavuttavat tavoitteensa paremmin kuin ne, jotka eivät suunnittele yhtään. Suunnitellen tiedät minne matka vie; ajelehtien tupsahdat jonnekin sattumanvaraisesti. Matkan ei aina tarvitse olla viivasuora ja päämääräkin voi muuttua matkan aikana.

(Bongattu Tiistai-klubin blogista)

Hain kahteen työpaikkaan ja yhteen projektiin, ne veisivät mua eteenpäin kohti suurempaa päämäärääni. Kerrottuani opiskelutavoitteistani, eräs läheisimmistä kavereistani kommentoi, että on hyvä olla haaveita. Ei se ole haave, se on kolmen tai neljän vuoden kuluttua tapahtuva todellisuus. Haluan oppia monia asioita ennen opintoja, matkustella Venäjällä ja muualla, nähdä konfliktimaita tullakseni uskottavammaksi sekä saada muistiinpanot päähäni. Kahlatessani läpi terrorismin peruskirjoja, huomaan tekstin vielä lentävän kovaa ohi, sillä vankka perusosaaminen vielä puuttuu.

Viime vuonna tein valinnan lähteä Udmurtiaan jättäen projektikoulutuksen väliin, mutta en voi sanoa katuvani valintaani. En ole eläissäni nähnyt niin sumuista aurinkoa, tavannut niin sydämellisiä udmurtteja tai lihonnut Venäjällä. Haun tullessa uudestaan ajankohtaiseksi, mietin olinko oikeasti saavuttanut kevään aikana mitään sellaista, mikä olisi kompensoinut peruuntunutta mahdollisuutta olla kolme kuukautta reissussa. Kasvoin ammatillisesti ja uskalsin ottaa enemmän vastuuta yhdistystoiminnasta, pääsin uusiin paikkoihin ja parantelin hissipuhettani. Huolimatta kevään myrskyisyydestä ja työnhaun jatkumisesta, kevät oli mielestäni onnistunut.

Uskon palasten loksahtavan paikoilleen ja nauttivani matkasta kohti opintotavoitteitani.

 

Vuosi elämästäni

Kun tartuin self help –kirjaan, en kuvitellut löytäväni mitään elämääni mullistavaa vastausta viimeisiltä sivuilta. Kolmikymppisen uranaisen kriisiä käsittelevän kirjan viimeisessä kappaleessa todettiin, ettei hänellä ole vastauksia työkyllästymiseen. Olen tässä viimeisen vuoden ajan käynyt loputtomia työllistymiseen liittyviä keskusteluita kavereiden ja tuttujen kanssa. Alussa jaksoin vielä suhtautua innokkaasti tsemppauksiin ja kannustuksiin. Mediatyöntekijän työttömyydestä tulee kumminkin kiusallinen baari-illan tappaja, kun nimeltä mainitsematon elämäntilanne jatkuu. Kuin olisi Venäjällä kolmikymppisenä lapsettomana sinkkuna (mitä siis olen), kohtaamassa elinympäristön muut kolmikymppiset naiset.

Tehtyäni pientä kyselyä kaveripiirissä, huomasin saavani masentavia vastauksia. Itse koen hakemisen turhauttavaksi, kasvottomaksi ja kilpailevani pätevien kavereiden ja tuttujen kanssa samoista määräaikaisuuksista. Rekrytoinnissa on usein paljon vikaa, sillä harva edes kuittaa hakemusta tai kertoo rekrytointiprosessin etenemisestä. Tulostetut työilmoitukset päätyvät muistipaperiksi parin kuukauden hiljaisuuden jälkeen.

Kevään aikana menetin kyvyn kirjoittaa. Ehkä tavallaan koin muun kirjoittamisen vievän aikaa työhakemusten kirjoittamiselta ja keskittymiseni kärsivän. Tavallaan olin muuttunut kirjastossa istuvaksi pääsykoekirjoja hakkaavaksi, joka pelkää tarttua fiktioon.

Olisi ollut hienoa jo vuosi sitten tietää jaksamiseen liittyviä neuvoja. Liian koppavana keskityin varmaan työllistymiseen talveen mennessä, unohtaen täysin henkisen hyvinvoinnin ja kuinka määrittelen identiteettini. Kevään lähestyessä menin täysin paniikkiin. Olin muuttunut äärimmäisen epäsosiaaliseksi, en halunnut osallistua mihinkään tai kahvitella töiden jälkeen. Viiteen mennessä olin jo aivan puhki.

Kantapään kautta olen siis oppinut seuraavat työnhakuun liittyvät asiat:

Aikatauluta päiväsi ja etenkin viikonloppusi

On tärkeää työskennellä tehokkaasti koneella, tee erilaisia versioita työhistoriastasi (ammatillisen osaamisen pitää heijastua tiivistetysti), viikonloppuisin ei tapahdu ilmoitusmaailmassa mitään, joten älä googlaa avoimia työpaikkoja. 

Kuten Spice Girlsit sen sanoivat: Tell me what you want

Olen ravannut työllistymistapahtumissa kuuntelemassa ties minkä alan asiantuntijoita, punainen lanka on silti ollut kaikilla sama. ÄLÄ tingi työstä, sen pitää olla mielekästä. Olin työhaastattelussa mainostoimistossa ja tuttu haastattelija totesi, että ”sä olet tehnyt niin kauheasti noin nuoreksi”. Se merkitsi mulle todella paljon, mutta silti se ei ollut mun tuleva työmaailmani. Mä haluan vihdoin päästä unelmieni duuniin, jotta kaikki aikaisempi raataminen toisi tulosta.

Hanki henkinen lapsi

Tämä neuvo oli lukemassani Kolkyt ja risana –kirjassa (kirjoittajana Kasey Edwards), jossa viitattiin pitkäaikaisen projektin aloittamiseen. Itselläni on ollut tapahtumajärjestäminen jo kaksi ja puoli vuotta, joten pystyn jo näkemään pitkäaikaisen hankkeen kasvun ja kehityksen. Se ei todellakaan tuo rahaa, mutta on opettanut mulle tapahtumajärjestämisestä paljon ja uskallusta laajentaa toimintaa verkoston avulla. 

Tunti liikuntaa päivässä

Tämä saattaa kuulostaa älyttömältä ajantuhlaukselta, mutta itselleni liikunnasta on tullut talven aikana henkireikä. Kävelen luonnossa, rapsuttelen koiria ja Instagram on täynnä lintukuvia. Elämäni koostuu joutsenista. Olen huomannut olevani hyvä nyrkkeilyssä, lukevani Hesarin urheilu-uutisia (hämmentävä kokemus) ja löytänyt uuden keskustelunaiheen treenaavan kaverini kanssa.

Ole diplomaattinen

Vihaan verkostautumista. Silloin pitää olla sanavalmis, viehättävä ja muistaa oudoimpia yksityiskohtia. Pitää olla diplomaattinen ja ilmestyä kutsuttuihin tapahtumiin. Kutsuja tulee hyvin hitaasti, teen paljon jalkatyötä ja olen aidosti ystävällinen. Itselleni se on ollut toimiva keino, koska tavoitteenani on verkostautua tietyissä piireissä. Aluksi koin kiusallisena työhön liittyvät keskustelut, etenkin esittelyn yhteydessä, sillä en voi sanoa edustavani jotain tiettyä työnantajaa. Leima puuttuu otsasta, joten käytän henkistä lastani osoittaakseni aktiivisuuteni ja totean etsiväni uutta paikkaa.

Sain kipinän kirjoittaa tänään kello 15.54, kun kääntäjäkaverini kysyi puhelun päätteeksi, että miksei kukaan kirjoita kuinka pahalta työnhaku tuntuu.

Verkko vesille

Tapahtumajärjestäminen on loputonta neuvottelemista. Tärkeintä on itse ensin uskoa ideaan, saada muut vakuuttumaan idean toimivuudesta ja sitten itkeä monta kertaa.

Eilen tajusin nousseeni aivan uudella tasolle, kun mulle ehdotettiin yhteistyötä. On hämmentävää kokea jotain sellaista, koska olen kahden vuoden aikana lähinnä myymällä myynyt tapahtumia ja yrittänyt saada NU:ta toimimaan. Toivon hyvin syvästi saavani kymmenen osallistujaa heprean alkeisiin, jotta neuvottelun takana ollut tila tulisi käytettyä.

Viime vuosi tuntui epätodellisen pitkältä ja vaikealta, toivon tämän vuoden olevan paljon valoisampi. Tosin 2010 oli myös kammottavan vaikea vuosi, kun koko elämäni meni uusiksi. Kaikki lopulta onnistui ja sain mahtavan uuden alun. Oli rankkaa työskennellä kahdessa työssä ja opiskella avoimessa journalismia, mutta halusin niin valtavasti saada opiskelupaikan ja käyttää kaikki mahdollisuudet. Silloin jouduin selittelemään valintojani opiskelupaikan suhteen (sain paskaa päälleni ollessani ainut avoimen kautta opiskelupaikan saanut), kuten nyt halutessani englanninkielisen tutkinnon. Mun on pakko uskoa itseeni ja tietäväni mikä on parasta juuri mulle.

Työllistymisen kannalta on todella turhauttavaa jäädä kakkoseksi tai hakemalla hakea mielenkiintoisia paikkoja kuulematta mitään. Kun tein rekrytointia osana matkailuopintoja, opin paljon rekrytointiprosessista. Ehkä omat kokemukseni rekrytoijana ja vuoden 2010 epätoivoinen hakeminen saivat mut heräämään, koska nyt keskityn NU:n toiminnan laajentamisen ohella palkkatyön löytämiseen. Kääntäjäkaverilleni oli Työkkärissä sanottu, että luo LinkedIn-tili ja verkostaudu. Nauroin varmaan vartin. Kuvauspuolen kouluttajana olevalta kaveriltani olen kuullut myös yhtä idearikkaita Työkkärin kommentteja.

Ei mulla ole aavistustakaan mikä toimii työllistymisen suhteen, mutta itseäni auttavat kontaktit ja oma aktiivisuus. En  koe LinkedIn-tilin luomisen olevan todellista verkostautumista, koska se ei ole henkilökohtaista tuntemista. Mä olen kokenut kantapään kautta tämän henkilökohtaisen tuntemisen puutteen. Otin opikseni ja epävarma anteeksipyytelevä minä on joutunut hankkimaan selkärangan. Pitää rohkeasti verkostautua ja olla käydä tapahtumissa tapaamassa toimittajia, tiedottajia, kuvaajia ja kääntäjiä. Mulla on lista tulkeista, puhujista, hyvistä tyypeistä ja vakiokommentoijista. Tässä maassa joku on aina jonkun kummin kaiman tutun tuttu, joten sellaiset kontaktit kannattaa hyödyntää.

Mielestäni olen aika hyvin löytänyt oman roolini mediakentällä ja aidosti nauttivani tiedottamisesta. Mulle on sanottu jo 27-vuotiaana, että alan kumminkin tekemään vauvoja, ettei naispuolista toimittajaopiskelijaa kannata palkata. (Kyseessä oli alipalkattu harjoittelupaikka.) No kas kummaa, Venäjä veti puoleensa usean reissun verran.

Haluan uskoa jokaisen kokemuksen vievän tarkoituksella eteenpäin ja kasvattavan mua ihmisenä. Olen realistisempi, tajuan missä tein virheitä hakiessani (turhaan siis) kesätoimittajan paikkoja ja miksen ole lehtitoimittaja. Petroskoilainen Karjalan Sanomat oli hieno harjoittelupaikka ja olen hyvin kiitollinen siitä lehtikirjoittamiskokemuksesta. Mutta miksi haluaisin toistaa itseäni ja tehdä samaa Suomessa?

Uskon käyntikorttini olevan Nuorten Ulkomaantoimittajien toiminta, koska vaikeana työllistymisaikana pitää miettiä erottautumista muista tekijöistä.

Sata tuntia

Eilen illalla tajusin olevani kauhean onnellinen. Olen talven aikana löytänyt uusia jaksamisen tasoja, saavuttanut asioita ja päättänyt olla luovuttamatta.

Toisaalta rehellisyyden nimessä pitää todeta, etten itkisi jos heprean kurssille ei ilmoittautuisi kymmentä osallistujaa. Laskin käyttäneeni heprean kurssin toteuttamiseen kaikki kontaktieni rippeet, itkeneeni aina välillä ja hokeneeni 'harmaa kivi'. Kun otin kahdeksan kilon kahvakuulan käteeni, ilman säälittäviä tekosyitä, tajusin voimaantuneeni henkisesti. En lannistu enää niin herkästi vastoinkäymisten edessä tai ota itseeni muiden kommentteja. En häpeä epäonnistumista tai vähäistä kävijämäärää tapahtumissa, sellaiset kuprut tekevät valitsemastani tiestä mun tien.

Heprean kurssi on erinomainen esimerkki selittämisen taidoistani, lähinnä miten voisin välttää asian X:n tekemisen. Kävelen paljon voidakseni ajatella ilman häiritsevää teknologiaa, joten pitkien kävelyideni aikana kehittelin erilaisia tekosyitä olla opiskelematta uutta kieltä, tai auta armias, että järjestäisin sellaisen. Tätä säälittävää monologiani sitten jatkui kolmen viikon ajan, kunnes aloin itkeä mutaisella metsäpolulla. Sitten menin koneelle googlaamaan. Sata tuntia myöhemmin mainostin kielikurssia.

Myöhemmin hakkasin Wordpressiä luodakseni nettisivut NU:lle, kuuntelin Marian kommentointia Instagramista (sanoin ettei tapahtumassa istuva voi tajuta, miten paljon tapahtumajärjestämistä tapahtumaan menee) ja nauroin markkinoinnin laajentamiselle. Mulla menee jo nyt railakkaat 20 tuntia viikossa Ulkomaantoimittajien yhdistyksen tiedottamiseen ja Nuorten Ulkomaantoimittajien tapahtumajärjestämiseen. Rakastan nähdä työni jäljen jäsenmaksujen määrässä, saamassani palautteessa ja kun yhdistykseen kuuluminen merkitsee mulle niin paljon.

En tiedä mikä hetkellinen sekoaminen johti kielikurssitoimintaan, mutta en enää voisi kuvitella NU:ta ilman kielitoimintaa. Se tuntuu luonnolliselta osalta mua ja NU:ta, koska saan toteuttaa itseäni ryhmäni kautta. Ehkä tämä kolmas vuosi toisi mukanaan osallistujia, enemmän koulutuspainotteisimpia tapahtumia ja Instagram-tilin. Aina on tilaa kasvaa ja kehittyä.

Tässä vielä ikuisuusprojektini hedelmä: Nuoret Ulkomaantoimittajat - NU