Koko sydämellä

Juoppis oli huolissaan hiljaisuudestani. Hän kysyi kirjoitanko pöytälaatikkoon vai miksi olen niin hiljaa. Vastasin kirjoittavani niin apaattista paskaa, etten voi julkaista sitä. Tulisin vielä surullisemmaksi.

Sateen jälkeen.

Koska olin Ruotsissa kolme päivää, sain hienon idean opiskella ruotsia ja mennä opettamaan suomea Ruotsiin. Tämä epätoivoinen suunnitelma kesti pari viikkoa, sitten siirryin ajatuksissani takaisin Suomeen. Koen olevani hyvin juureton ja hakevani turvapaikkaa haaveistani, epämääräisestä googlailusta ja miettimisestä. Olen käynyt loputtomilta tuntuvia keskusteluita työelämästä, naiseudesta ja kuolemasta.

Itkin miettiessäni viimeisiä sanoja, istuin metron huminassa ja kiemurtelin kylmän kahvilapöydän pistäessä kyynärpäitä. Tupla-Nolla kehui meikkejäni, johon totesin itkeneeni ja elämän olevan paskaa. Koen menettäväni osan itsestäni ollessani niin jumissa. Hieman räkäinen Tupla-Nolla haukkui mut pystyyn ja sitten kaikki oli taas hyvin. Joskus vellon liikaa itsesäälissä näkemättä koko kuvaa. Tuntuu hyvin omituiselta viettää viimeisiä hetkiä hänen kanssaan, sillä hän palaa kotimaahansa.

Ehkä syksyssä on jotain muuttavaa voimaa, jolloin haluaa nähdä itsensä toisesta näkökulmasta. Päätin vuosien jahkailun jälkeen opiskella uuden kirjaimiston ja tehdä elämästä vähän vaikeamman. Kielet avaavat uuden maailman, mahdollistavat uuden puhetavan ja identiteetin.

Pitäisi olla sellainen deittipalvelu, josta voisi lainata natiivimiehen kielikurssin ajaksi ja löytää motivaatiota keskustelutaitojen parantamiseksi. Paras tapa oppia uusi kieli on riidellä, koska silloin ei mieti verbin taipumista tai lausumista. Tosin silloin ottaa riskin. Omien kokemuksieni mukaan sitä oppii lausumaan sanan eksä vaan hieman eri tavalla.

Avioeroavan Tupla-Nollan herttainen projekti on löytää mulle poikaystävä. "Jotta sulla olisi jotain tekemistä." Vietämme ilmeisesti aivan liikaa aikaa yhdessä. Röökiksen painostuksesta huolimatta, en suostu liittymään Tinderiin. Haluan uskoa tosielämän Tinderiin ja oikeasti keskustella ihmisten kanssa. Livenä. Ehkä viime lauantaina olimme paikan vanhimmasta päästä olevia neitejä, mutta yrityksen puutteesta ei meitä voinut moittia. En tiedä miten potentiaalisia poikaystäväehdokkaita olivat pari 25-vuotiasta kanadalaista, mutta ainakin tajusin kadottaneeni hyppäämisen taidon. He olivat lähteneet reissuun parin päivän varoitusajalla ja kaikki oli niin fantastic. Se oli aika herttaista, sellainen viaton usko tulevaisuuteen ja omiin kykyihin.

Se usko pitäisi saada takaisin. Vain usko valoisampaan tulevaisuuteen voi nostaa epätoivon suosta.