Paperilta luettuna

Kun kaveri saa haastattelukutsun ja itse ei saa, se ensireaktio kertoo paljon. Se lyhyt epäröivä hetki ennen onnittelemista koitui kohtalokseni. Tajusin olleeni rekrytoinnissa se, joka saa kiitos mielenkiinnosta -mailin tai jää täysin varjoon rekrytointiprosessista.

En halua sanoa tottuneeni hylkäyksiin, mutta sanon kumminkin. Vuosia sitten tein rekrytointia halpalentoyhtiölle ja huomasin sen olevan todellinen koitos jokaiselle rekryprosessissa mukana olevalle. On eri asia tulla hylätyksi jo paperilla, kuin istua haastattelussa ja tulla arvioiduksi ihmisenä paperin takaata. Yritän olla rehellisesti oma itseni paperilla ja luonnossa, koska muuten huijaisin itseäni. Osaan ehdottomasti myydä itseäni nyt paremmin, kun tiedän enemmän rekrytoinnista ja olen nähnyt työpaikkoja ja työpaikkoja.

Tärkeimpänä ominaisuutena pidän innokkuutta, mutta myös sellaista tervettä itsetuntoa lähestyä ja kykyä olla rehellinen (en tarkoita tällä suoruutta, tarkoitan rehellisyyttä aitona välittämisenä). En pidä välinpitämättömyydestä, sellaisesta ettei vastata maileihin tai ei vaan huomioida. Se hankaloittaa työntekoa ja suunnittelua.

Etenkin järjestömaailmassa piirit tuntuvat valtavan pieniltä ja uskoisin myös uutiskenttään olevan hankala tunkeutua ilman suhteita. Niitä saa yksi kontakti kerrallaan ja sopeutuminen tiiviiseen työyhteisöön lähtee rehellisestä itsekuvasta, ettei koko persoona muutu parin kuukauden kuluttua.

Kun en tuntunut sopeutuvani venäläiseen toimituskulttuuriin, eräs Suomessa asuva venäläinen kaverini sanoi mun olevan liian mehiläiskuningattaren oloinen. Mulla on kova tarve muuttaa asioita ja edistää journalismia. Markkinoinnista ja vuorovaikutuksesta lukijoiden kanssa tulivat ne mun jutut, koska valitettavasti ne kaksi tärkeintä kohtaa tuntuivat silloin uupuvan siitä työkulttuurista.

Omasta työkulttuurista uupuu kohta itse työ, mutta haluan uskoa valintojeni vievän oikeaan suuntaan. Osaan arvostaa enemmän saavutuksiani ja saamiani mahdollisuuksia, kun joudun näkemään vaivaa. Joskus tietysti voisin nähdä vähemmän vaivaa, mutta saan kiksejä kuullessani jotain negatiivista. Haluan uskoa sen johtuvan tekemästäni muutoksesta ja jokaisen portaan arvostamisesta kohti suurinta määränpäätäni. Toisaalta se suurin määränpää tuntuu muuttuvan viikoittain. Tärkeintä on istua villasukat tai punaiset Tomsit jalassa ja olla oikeasti mukana siinä hetkessä.

Näin vaaleanpunaisten tulppaanien vieressä istuessani ja suunnitellessani hienoa kevättä, uskoisin asioiden menneen omalla painollaan kohti tätä rauhallisuuden tunnetta. Argentiinalaista lainatakseni: Aurinkoa!

(Heheheh)

Joie de vivre

Sinne menee yksi juna viikossa. Venäjä on niin valtava maa, monikasvoinen ja täynnä erilaisia kieliä ja kansoja. Juuri vähemmistökielten ja kansojen takia menenkin keskelle ei mitään.

Tykkään aina hakea kaikkea ja kaikkeen, joten välillä unohdan minne olen hakenut mukaan. Tähän Venäjän vähemmistökielten projektiin osallistuu neljä suomalaista ja yhteensä 10 kansaa on edustettuina. Vuoden aikana tutustumme eri vähemmistökansojen elämään eri puolilla Venäjää ja varmaan keskustelemme kielitilanteesta. En osaa vielä odottaa mitään, mutta pomoni Dinosaurus odottaa blogipostauksia. (Tämä on hyvä lähtökohta, ainakin kaukaisessa tasavallassa oleminen kiinnostaa yhtä henkilöä.)

Työrintamalla ei ole tapahtunut mitään merkittävää, mutta olen kieltämättä erittäin tyytyväinen saadessani jotain tekemistä kesäkuulle. Hysteerinen etsiminen ja stressaaminen työn suhteen ei ole ainakaan mulle toimiva yhdistelmä, koska menen paniikkiin tajutessani olevani ilman (palkallista) työtä.

Joskus asiat tapahtuvat hitaasti ja kehittymiseen tarvitaan ainakin vuosi. Olemalla aktiivisesti mukana journalismin hieman erilaisessa tekemisessä, tunnen voivani vaikuttaa asioihin. Ehkä tapani tehdä journalismia on varjoissa seisoskelua ja pitää sisällään enemmänkin tilaamista ja editoimista, kuin itse kirjoittamista tai kuvaamista. Olen vain tyytyväinen voidakseni olla edes varjoissa mukana ja pysyä valitsemallani alalla. Ehkä olen sisäistänyt odottelun ja hyväksynyt ehtiväni moneen maahan ja tapaamaan vielä monia ihmisiä.

Voisin nähdä tämän ajanjakson oppimisen ja kuuntelemisen vaiheena, koska pääsen työn kautta kuulemaan upeita puhujia ja verkostautumaan aivan eri tavalla. Ja ajatella että mulle vielä maksetaan siitä. On se aika käheetä.

Kuvien kertomana

Facebook merkitsee mulle työkalua ja mahdollisuutta pitää puhelinlasku minimaalisena. Ilmeisesti en tajua sosiaalisen median todellista tarkoitusta, treffiseuran etsintää. Teksasilainen(!) mies laittoi viestiä, että profiilikuvani ovat rauhaa ja älykkyyttä huokuvia. Teki mieli kirjoittaa takaisin olleeni enemmän tai vähemmän kännissä suurimmassa osassa.

Kuvien läpikäyminen oli ihanaa, olin unohtanut valtavasti hienoja hetkiä baareissa ja baarien ulkopuolella. Näytin niin kauhean onnelliselta ja ehkä hieman nälkiintyneeltä Petroskoissa ollessani, mutta silti onnelliselta katukissa sylissäni. Petroskoissa ollut koneeni päätti tuhota itse itsensä vieden neljän vuoden kuvat mukanaan, joten siltä ajalta ei ole kauheasti kuvia. Vain muutama Facebookiin lataamani kuva on säilynyt ja tuntuu oudolta muistella sitä stressitöntä elämää. En enää muistanut miltä tuntui olla Milanossa, istua Ruttopuistossa Marian kanssa ja olla jatkojen jatkojen jatkoilla brunssilla.

Rakkaimmat kuvat ovat Venäjältä, kavereistani ja kodeistani. Hieman haikeana katsoin pienen Kruununhaan asuntoni keittiöremontin edistymistä, siitä tuli niin täydellinen pieni kulmaus. Ehkä jonain päivänä löydän yhtä valoisan asunnon, sellaisen rakkauden pesän thaimaalaisen chilin kasvaessa ikkunalaudalla. Ja mitä tulee siihen hyvin satoa tehneeseen chiliin, se sai uuden kodin porvoolaisessa kasvihuoneessa.

Kuinka kammottavat farkut ja Converset. Mä en kestä.

Moni asia tuntuu nyt etäiseltä, en usko enää samoihin asioihin tai ole yhtä itsekeskeinen. En olisi ikinä uskonut seisoessani Suomenlinnaan johtavalla puusillalla, että vuotta myöhemmin olisin Venäjällä, seuraisin Israelin tilannetta ja eläisin ilman suunnitelmaa. Ilman viereistä kuvaa en suostuisi myöntämään omistaneeni Converset tai värjänneeni (ja leikanneeni!) tukkaani.

Mietin pitkään lempikuvaani ja mitä kuvia laittaisin osaksi tätä merkintää, mutta se lempikuvani on Röökiksellä. Ehkä jonain taianomaisena päivänä saan siinä kuvassa olevan katseeni takaisin. Joskus lempikuvat on paras pitää mielessä, muistan unohtumattomasti sen hetken.

Huomaan viettäväni aikani kuvia selaten, lähinnä Pinterestin maailmassa, koska pystyn taas keskittymään epäolennaiseen. Olen kieltämättä kadottanut kipinän moneen asiaan ja on aika korjata monia sammuneita intohimoja kesän aikana.

Unohtumaton haastattelukokemus oli kulman takana. Syys 2011.

Ensimmäinen oikea työpaikka. Huhti 2012.

Ympärilläni oli 50 kissaa, pelkäsin kuollakseni. Maalis 2012.

Elämäni kallein kahvi Pietarin Starbucksissa. Joulu 2012.

Ah, Napolin epämääräiset kujat. Heinä 2013.

Loputon matka

Unessani siirryin avaruusaluksen ja kerrostalon väliä, se oli tulkittavissa luovuuden käyttämisenä. Olen ehdottomasti oppinut paljon itsestäni epävirallisen työnohjauksen, mentorin ja uuden työn kautta. Puhun yhä uudesta työstä, vaikka olen tänään jo puolessa välissä määräaikaisuuttani. Olen  oppinut jättämään täydellisyyteen tavoittelevan työminäni jonnekin menneisyyteen ja tiedän olevani tarpeeksi hyvä tekemään työni ilman 24/7-läsnäoloa.

Kanavoin aikaani ja energiaani aivan muualle eli itseeni. Rehellisesti sanottuna olin hieman pettynyt somalin alkeisiin, mutta sain hyvän pohjatiedon ja perusmateriaalin. Onneksi menin viideksi tunniksi istumaan Kallioon, koska tulin muuttuneena venäjän opiskelijana takaisin. Aivoissa tapahtui jotain ja ymmärrän somalin olevan paljon (!) haastavampi kieli venäjään verrattuna. Jännästi venäjä tuntuu vain soljuvan suustani. Se sentään on looginen kieli.

Opin sanomaan somaliksi karkki ja pyyhekumi. Alkuinnostukseni sai hieman kolhun testatessani tätä hienoa kielitaitoa somalinaiseen, joka tuijotti pitkään ja totesi ettei karkkia lausuta noin. Vetoan diasporaan ja maan kolmeen lausumistapaan. Opiskellessani italiaa kuulin paljon vittuilua lausumisesta ja päätin vain oppia jonkun aksentin kuulostaakseni aidommalta. Valitettavasti opin puhumaan napolilaisittain. Ollessani viime kesänä Napolissa, totesin tajuavani liian hyvin murteellista puhetta ja meneväni napolilaisesta. Olisi hienompaa puhua fiinisti ja nenämäisesti, kuin Milanossa tai muualla pohjoisessa.

Olen kieltämättä hieman laiskasti perehtynyt työilmoituksiin, koska en oikein tiedä mihin suuntaan haluan lähteä. Hain kahta houkuttelevaa paikkaa ja molemmat ovat ulkomailla, joten kumpikin osaltaan muuttaisi elämäni suuntaa. Se olisi todella jännää. Yksi hörhöistäni innostui hakemaan samaa kulttuurirahaa ja olisi todella upeaa, jos hän päätyisi Saksaan vuodeksi. Saisin hienon syyn reissata Eurooppaan ja näkisin kuvitteellisen Berliinin muurin. (Pari Berliinissä käynyttä kaveriani vinoilivat postaukselleni Berliinin muurin näkemisestä, koska sitä ei enää ole. Kai siitä nyt on palanen jossain museossa tai osa jossain kohdin.)

Elämä on hyvin erilaista (käytän nyt ällösanaa) ruuhkavuosien aikana, kuin mitä se oli kymmenen vuotta sitten. Kaikki tuntui niin paljon helpommalta työn ollessa vaan rahanlähde ja todellinen elämä oli bilettämistä. Kaveripiiri on tavallaan muuttunut ajan kuluessa, moni on vakavoitunut ja elää aikuismaisempaa elämää asuntolainoineen ja todellisine työpaikkoineen. Pysyvimmät kaverit ovat lapsuusajan kaverit, jotka ovat tunteneet mut Kivenlahdesta lähtien tai viimeistään lukiosta. Röökis kerran kuvaili mun kaverisuhteiden muistuttavan lentokenttää, ihmisiä tulee ja menee. Siinä samalla hän oppii englantia ja hieman italiaa.

Toisaalta oli lohdullista kuunnella nelikymppisen naisen ratikkavuodatusta perheellisistä kavereistaan, jotka ovat "niin tylsiä ja kiinni pienissä lapsissaan". Niin kai se menee lapsettomilla ja elämää eri tavalla elävillä, että vuosiin ei saa yhteyttä perheellisiin kavereihin. Mutta ne todelliset kaverit ovat läsnä, oli lapsia tai ei, kun jotain tapahtuu. Valitettavasti tuli viime vuonna kahdesti testattua tätä teoriaa.

Vuodessa elämäni muuttui niin valtavasti, en välillä edes pysty käsittämään miten paljon jouduin kokemaan. Jätin paljon pois pakosta ja NU:n vetäminen oli yksi suurimmista asioista, koska en olisi henkisesti jaksanut järjestämistä. Laitoin itseni henkisesti turvaan turvakotiin, keskityn asiaan kerrallaan ja otan aikaa itselleni. Olisi kieltämättä aika houkuttelevaa ottaa matkalaukku neitsytmatkalleen ja käydä näkemisen arvoisissa paikoissa.

Tarina elämästäni

En usko elämän olevan suoraviivaista. Työnohjauksessa oleva toimittajakaverini löi käteeni feministikirjan, lainaan siitä kohdan. Voidaksesi ottaa tilaa omassa elämässäsi sinun täytyy selvittää, mitä oikeasti, oikeasti, oikeasti haluat. Sinä saat viedä tilaa. Ensimmäinen askel on antaa itsellesi lupa ja päästää unelmasi esiin.*

Näin mentorini tänään kolmannen kerran ja kolmessa kuukaudessa asiat ovat edenneet. Huomaan kumminkin eläväni hyvin tässä ja nyt, koska säpsähdin hänen kysyessään mitä teen toukokuun jälkeen. En tiedä, ehkä menen Venäjälle ja kuljen rantakatua pitkin. Tiedän pakkaavani hienon nelipyöräisen matkalaukun, mutta en tiedä minne suuntaan se kolisten vierelläni. Olisi kammottavan tylsää tietää etukäteen tulevia käänteitä. (Spoilers)

Olen tällä viikolla tajunnut haluavani osata venäjää niin hyvin, että voin esittää kysymyksiä ja osata somalin kieltä opettaakseni sitä somalinaisille. Uskon oman kielen kirjoitustaidon voimaannuttavan aivan eri tasolla ja tavalla, kuin suomen osaaminen tai oman nimen kirjoittamisen. Mä olen vähän sellainen, etten tee asioita täydellä antaumuksella ilman intohimoa. Italia oli mulle suuri intohimo ja pikkutarkka kieliopillisesti oikea kielitaito huokuu intohimoa. Vasta nyt huomaan rakastavani venäjää samalla tasolla, kun opin opettelematta pieniä poikkeuksen poikkeuksia. Venäjän opettajani kysyi miten osaan lausua maukasta lihaa niin hyvin. En kehdannut sanoa oppineeni lausumisen Ville Haapasalon radiomainoksesta.

En tiedä auttaako kirjojen lukeminen ja niistä puhuminen tässä elämäntilanteessani. Kirjat avaavat maailmoja, ajatuksia ja itseäni eli niiden on pakko auttaa. Ne säväyttävät elokuvaa enemmän. Ainakaan kultapaikkojen näkeminen tynnyrissä jenkkinäyttelijän vääntäessä rautalangasta mitä piteli kädessään, ei aiheuttanut voimakasta itkureaktiota. Luin Treblinkasta selvinneen omakohtaista tarinaa bussissa, koska ajattelin etten itkisi hysteerisesti julkisella paikalla. Schama Israelin kohdalla hajosin.

Sen uskon, oli se jumalaan tai itseensä tai mihin tahansa, täytyy olla niin vahvaa, että se ei lopu. Asiat tukevat toisiaan ja vahvistavat tietä kohti jotain suurempaa, mutta se ei tarkoita mun muuttuvan mentorini kaltaiseksi tai matkivan hänen uraansa. Haluan ottaa parhaat palat jokaisesta tapaamastani vaikuttavasta, hyvästä tai pahasta, ihmisestä. Ajattelen lähinnä ihmisten hyvyyttä ja pahuutta Luke Skywalker ja Darth Vader -tasolla.

Yhä ja varmasti aina tulee olemaan huonoja päiviä. Sellaisia henkisesti harmaita ja sumuisia päiviä, jolloin soitan toimittajakaverini läpi puhuakseni miten kaikki on paskaa. Jos joku ei arvosta mun työtä, valittaa NU:n tilaisuuden kellonajasta tai ei ymmärrä miksi mut on palkattu. Vaikka on oikeus mielipiteeseen, eriävään sellaiseen, voisi joskus hieman sensuroida tai edes ajatella kannattaako kaikkea sanoa ääneen? Monia asioita voi sanoa ostamalla ruusuja ja jakamalla niitä. Kokeilin puhdistaa kahta yhteisöä ruusuterapialla ja jännästi ruokakaupan ruusut olivat niin odottaman veto, että loin puhdistavaa energiaa.

Voi kuinka tulen säälimään lapsiani, kun puhun energian vaikutuksesta ja voimasta. En ole vielä löytänyt sitä maagista kaiken ikävän poistavaa energiaa, mutta ainakin tiedostan olevani tunteellinen. Sinä päivänä, kun en ota enää asioita henkilökohtaisesti, voin vaihtaa alaa. En silloin suhtaudu enää intohimoisesti tekemääni.

*Kyseessä on siis Liza Marklundin ja Lotta Snickaren Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan