Elämä jatkuu

Haluan uskoa asioiden tukevan toisiaan, voimaannuttavan ja itseni tajuavan, ettei menneeseen ole enää paluuta. Välillä tapaan äärimmäisen vahvoja ja vaikuttavia naisia, he saavat mut uskomaan itseeni ja tässä tapauksessa Afganistaniin.

Olin kaksipäiväisessä World NGO Day 2014 -konferenssissa ja olin todella vaikuttunut afgaaninaisen puheenvuorosta. Menin kiittämään häntä vaikuttavasta puheesta afgaanilasten koulutuksesta ja naisten voimaannuttamisesta, muistan jokaisen yksityiskohdan hänen puheestaan. Se oli niin vaikuttavaa tekstiä. Keskustelu hänen kanssaan oli todella jännä hetki, koska jotain merkittävää tapahtui. Kuin se tapaaminen olisi ollut ennalta määrätty hetki ja vuosien saatossa kaivaisin häneltä saamani käyntikortin esille. Sen pienen hetken ajan halusin olla hän, sellainen voimaa huokuva kaunis nainen.

Sitten otin toisen korvapuustin ja lähdin kotiin.

En rehellisesti sanottuna ole seminaareissa viihtyvää tyyppiä, en malttaisi vain istua paikoillani tuntitolkulla. Oli hienoa kuulla kehitysministerin puhe Somalia-yhteyksineen ja positiivinen kuva hänestä vain vahvistui entisestään. En tiedä tuleeko roolini järjestömaailmassa pysymään vai muuttuuko se kesän jälkeen.

Haluan matkustaa ja opetella uuden kielen tai vahvistaa venäjää. Varmasti osaisin arvostaa enemmän uusia kuvioita ja elää hieman rauhallisemmin, ilman stressiä kaikesta mahdollisesta. Vieraassa paikassa aika ja energia usein menevät jo pelkän arjen pyörittämiseen, jolloin kielelliset tavoitteet laahaavat jossain kaukana perässä. Ei se kieli mitenkään mystisesti tipu yön aikana päähän.

En tiedä mitä osaisin sanoa kuluneesta viikosta, se oli hektinen viikko ja huomasin olleeni mukavuusalueeni ulkopuolella. Työsopimukseni ollessa toukokuuhun saakka, huomaan puhuvani ensi kesästä ja lähtöni jälkeisestä ajasta. En osaa tai halua jäädä roikkumaan, joten haluan hoitaa siirron sujuvasti ajan kanssa.

Ehkä ne omat tavoitteet ja itsensä haastaminen ovat vahvistuneet tässä parin kuukauden aikana, koska tiedostan enemmän omaa osaamistani ja en ole niin anteeksipyytelevä. Monia asioita hehkutan itsekseni ja totean sivulauseessa saavuttaneeni jotain itselleni tärkeätä. Olen nyt uuden hallituksen jäsen ja varmasti tuleva puheenjohtaja, mutta ollakseni vakuuttava roolissani pitäisi matkustaa enemmän. Olisin sangen kehno ulkomaantoimittaja ilman kokemusta ulkomaista tai toimittajuudesta.

En enää koe tarvetta pysyä paikoillani tai odota elämän tasoittumista. Elämässä ei voi olla odotushetkeä tai sitä "kun joku jotain", koska helposti yhdestä vuodesta tulee viisi vuotta. Lähteminen muuttuu aina vaikeammaksi ja sitten sitä löytää itsensä kielitaidottomana lumettomasta Petroskoista.

En ole enää sama ihminen ja se on todella hieno juttu.

Energian rakentaminen

Kun alat koota elämääsi, voit odottaa sen hajoavan. 
Iyanla Vanzant (Judith Orloffin kirjassa Myönteinen energia)

Kolmen vuoden odottelun jälkeen kirja tuli vastaan. Uskon kirjojen parannuttavaan ja voimaannuttavaan voimaan, ne tukevat matkaani ja auttavat käsittelemään tunteita. Kirjan tarina on hieman epätavallinen, koska se tuli valtavan vaatekasan päällä. Saan kahdesti vuodessa Richmondin siskon vaatebileiden jämät ja tällä kertaa viiden banaanilaatikon ja kolmen jätesäkin joukossa oli vain yksi kirja. Myönteinen energia. Ensimmäiset päivät se oli pöydällä koneen paikalla ja lopulta se alkoi kutsumaan. Viikkoa myöhemmin olin tajunnut monta asiaa ja en löytänyt yhtäkään kirjoitusvirhettä. Se oli hämmästyttävää.

Haluaisin sanoa kirjan olleen jenkkipaskaa, mutta se ei ollut sitä. Sitten sain räkätaudin. Taisin antaa itselleni luvan olla heikko ja järjestellä elämää pääni sisällä. Pienessä kuumeessa on hyvä analysoida elämää ja laittaa työhakemus menemään. Aivan upeaa tekstiä, todella rehellistä. Se olisi unelmaduuni.

Mietin kirjaa lukiessani omia intohimon kohteitani ja tämän blogin kirjoittaminen on yksi niistä. Olen epätodellisen sitoutunut kirjoittamaan ja aloitan uuden kirjoittamisen saatuani yhden tekstin päätökseen. Kirjoitan blogini seitsemälle lukijalle, satunnaisille kävijöille ja kavereilleni, jotka eivät voi tajuta kuinka voin jättää kertomatta niin paljon. Röökis ärsyyntyi käyttämiini lempinimiin, koska hän ei tajunnut kenestä puhuin. Blogini pitkäaikaisimmat henkilöt ovat Röökiämmä (Röökis) ja Juopponainen (Juoppis), he itse keksivät eräänä baari-iltana hienot nimet itselleen. Anne ja Ellu ovat ehkä oikeat roolihahmot kuvailemaan heitä. Kerron tämän siksi, koska Robin oli aivan kauhuissaan kutsuessani kahta lähintä kaveriani niin halventavilla nimillä.

Ehkä se suurin intohimoni on kumminkin eläminen, jos se voidaan laskea intohimoksi. Peilaan itseäni tekemäni työn kautta, mutta en tiedä onko se intohimoni. En näe nykyhetkeäni journalismissa tai ainakaan perinteisessä suomalaisessa journalismissa.

Googlailin journalismin tulevaisuutta ja luin 22-vuotiaan journalismin opiskelijan blogia, hän pohdiskeli kannattaako toimittajaksi valmistuminen ja onko hänellä tulevaisuutta palkallisessa työssä. Huomaan kohta sanovani toimittamisen olevan kiva pikku harrastus, koska on niin masentavaa edes avata Facebookia. Ilkeä Hesari, työttömät toimittajat Helsingissä, "kyllä hyville on aina duunia" ja muuta todella piristävää sisältöä. Halusin kommentoida 22-vuotiaalle, että elä ensin ja sitten kirjoita. Helposti toimittajuus jää kapea-alaiseksi ja sisältö ilman mitään kritiikkiä ilman elettyä elämää.

Bloggaajasta tuli vaan mieleen eräs entinen 22-vuotias opiskelukaverini, joka ei kyennyt kuuntelemaan eriävää mielipidettä ja oli ryssävihaisena vieraanani Pietarissa. Hän oli kuullut eräältä Venäjällä työharjoittelun tehneeltä Venäjän olevan ihan rasistinen paska paikka. (Tämä oli mahtava lähtökohta.) En tiedä muuttuiko se hänen näkemyksensä Venäjästä kolmessa päivässä, ainakaan seurani ei kelvannut tai neuvoni miten tulisi käyttäytyä. Nykyisin hän on naistenlehdessä toimittajana.

Olen miettinyt omaa tulevaisuuttani ja myös rooliani mediakentällä, mutta en ole muuttunut yhtään viisaammaksi. En oikein kerro hakemistani työpaikoista tai muista mahdollisuuksista kavereilleni, koska silloin myöntäisin avoimesti etsiväni jotain muuta. Toimittajuuden täytyy olla hauskaa, innostaa mua ja tuoda esille mua kiinnostavia aiheita. Se ei ole sitä Suomessa ja se pakottaa mut laajentamaan etsintäverkkoani. En jaksa enää kituuttaa taloudellisesti vain jonkun epämääräisen haaveen vuoksi ja huomata olevani liian vanha moneen henkilökohtaiseen asiaan.

Siinä olivat kaksi suurinta pelkoani. Aika vapauttava olo.

Huijari

Työnohjauksen ensimmäinen kerta jätti paljon kysymyksiä. Jäin miettimään olenko oikeasti niin anteeksipyytelevä ja pelkäänkö eläväni vain huijarin elämää? En aikaisemmin ole kuullut nuorten naisten huijarimaisesta työasenteesta. Kuin kaikki saavutukset olisivat vain silmänlumetta ja hetkenä minä hyvänsä ne riistettäisiin, sitten selviäisi miten asema olisi saavutettu huijaamalla.

Seuratessani jenkkien laihdutusohjelmaa, siinä keskityttiin henkiseen tilaan rajun painonlaskun lisäksi. Pää ei tuntunut pysyvän mukana vartalon muuttuessa mielikuvaa vastaavaksi. Ollessani aikuisten oikeassa työelämässä ja miettiessäni mihin suuntaan haluan lähteä, tunnen sen epävarmuuden olevan läsnä jokaisessa ajatuksessani. Onneksi perustimme epävirallisen työnohjauksen luodaksemme tukiverkoston etenkin yksin työskenteleville free-toimittajille ja yövuoroja tekevälle.

En tiedä onko se yhtään sen seurallisempaa ja yhteisöllisempää työskennellä työyhteisössä, jos ei voi sanoa pelkojaan ääneen. Olen nuori tai nuorimmasta päästä oleva tulokas, joka kuulee median olevan murroksessa. Sen vaan pitää muuttua, mun ja median, koska muuten emme selviä tästä muutoksesta yhdessä. Olen hyvin onnellinen voidessani puhua ajatuksistani ja mietteistäni mentorin lisäksi työnohjauksen porukalle. Emme löytäisi toisiamme ilman tätä ryhmää, koska en koe vetoa puhua matkatoimittajalle tai lööppilehden toimittajalle. Ehkä se oma asenne pitäisi ensin muuttaa, koska verkostautuminen ei tarkoita vain samanhenkisten ulkomaantoimittajuudesta kiinnostuneiden löytämistä. (Tämä oli jumalauta oivallus!)

Aiheessamme mitä kaikkea kivaa voi perustaa, heitin vitsinä leffaklubin perustamisen ja päiväelokuvissa käymisen kerran kuussa. Käyn tavallisesti yksin elokuvissa ja analysoin sitten itsekseni pieniä yksityiskohtia. Argentiinalaisen ollessa elokuva-alalla, päätin nakittaa tämän tehtävän hänelle. Seurallista, toimittajien rentoutumista ja halpaan aikaan elokuvissa. Aivan täydellistä.

Päätän tämän kirjoituksen mentorini fiksuihin sanoihin.

Etsi jyviä ja verkostaudu. Oikean jutun löytämiseen menee vuosi.

Äärimmäisen lohdullista.

Tavu kerrallaan

Jotenkin jännällä painollaan arki on lähtenyt rullaamaan. En kykene edes kirjoittamaan kalenteriin kahden viikon päässä olevia tapahtumia tai tapaamisia. Se ei tuntuisi hetkessä elämiseltä, tilaa mitä yritän epätoivoisesti tavoitella. Olen oppinut aivan uuden ulottuvuuden elämisessä uuden työn, harrastusten ja vapaaehtoistyön kautta. En malta nukkua kunnolla, koska olen niin innoissani alkavasta päivästä. Se on aika hieno tunne. En koskaan osannut haaveilla hyvästä arjesta, henkisesti antoisasta työstä tai hiljaisuudesta.

En ole hakenut kesätoimittajan työtä, se ei enää ole listalla*. Haluan vain olla sen lyhyen hetken stressaamatta tai ajattelematta työllistymistä, koska upotin viime vuoden aikana siihen niin valtavasti energiaa. Mulla on nyt työ toukokuuhun saakka ja haluan uskoa jotain tulevan vastaan kevään aikana. En henkisesti jaksa etsimällä etsiä jotain uutta, haluan vain nauttia tästä työstä ja tehdä siitä mahdollisimman hauskaa. Uskon sen aidon välittämisen ja sydämellä tekemisen näkyvän markkinoinnissa ja tuovan positiivisia ajatuksia rahan muodossa. 

Päädyin opettamaan hieman erilaiseen paikkaan ja koin sen olevan mukavuusalueeni ulkopuolella. Ymmärsin myös turvakodin olevan se viimeinen piste, asioihin pitää puuttua aikaisemmin. Ehkä mielikuvani turvakodista kaiken muuttajana ja pelastajana oli väärä. Tämän vuoden tavoitteenani on opettaa yksi nainen lukemaan ja uskon hyvin vakaasti onnistuvan siinä. On varmasti voimaannuttavaa osata lukea arvaamisen sijasta. Olen myös tajunnut suomen kielen olevan aivan älytön ja tavuttamisen tekevän siitä vielä epätodellisemman kuuloisen. Ehkä sitä vain tulee niin sokeaksi omalle äidinkielelleen, ettei enää tajua jäl-tavun vaikeutta.

Tiistaina ymmärsin oman vaikeuteni ympyrän sulkeutumisen suhteen, kun lukemani kolumnit saivat kasvot. Ennakkokäsitykseni hieman romuttui ja jäin todella miettimään kuinka suuri vaikutus energialla ja läsnäololla voi olla. Itsesensuurin kautta moni asia jää sanomatta ja tekemättä, kuten myös kirjoittamiseni suhteen. En aina tiedä miettiessäni ja esikirjoittaessani blogitekstejä päässäni, että onko se kehitystä vai sensuroinko sanomisiani. Varmaan jälkimmäistä.

Tavallaan sitä muuttuu etäiseksi tuntemattomille ja juurruttaa suhteita nykyisiin toimittajakavereihin. Robinin saadessa sinivalkoiset siivet hän kysyi, miten paljon merkitystä on nuorena toimittajana luoduista suhteista. Uskon niillä olevan paljonkin merkitystä, koska tiedän lähimpien toimittajakaverieni olevan menestyviä toimittajia ja auttavan omassa työllistymisessäni. Olen ehkä liiankin uskollinen raahatessani neljää hörhöä mukanani, mutta uskon vaistoni valintoihin. Olen tosin hitaasti lämpenevää sorttia, se vie vuosia päästä mun henk.koht.elämään sisälle. Se on tosin hyvä taktiikka toimittajakaverisuhteita rakentaessa, koska pääpainon pitää olla työssä ja sen sisällössä. Käymme yhdessä tapahtumissa, pyydän kuvaamaan, kirjoittamaan tai vaan olemaan mun entourageni. (hahahha)

En tiedä pystynkö koskaan vetämään työtä tai kiinnostusta tiettyihin aiheisiin kokonaan pois arjestani, mutta ainakin kovasti yritän. Olen hyvin innoissani huomisesta ensimmäisestä epävirallisesta työnohjauksesta, koska se tuntuu hienolta alulta. Olemme kaikki kuusi eri media-alan haaraa edustavia ja en usko todellisessa työelämässä edes törmääväni (tai istuvani baarissa) yrityslehden toimittajan, TV-tuottajan tai iltapäivälehden toimittajan kanssa. Pitää välillä vähän sekottaa pakkaa saadakseen sen omahyväisen ammattiasenteen katoamaan.

*Teen paljon listoja, lähinnä tavoitelistoja ja kysymyksiä tulevaisuuden minälleni.