Jotenkin jännällä painollaan arki on lähtenyt rullaamaan. En
kykene edes kirjoittamaan kalenteriin kahden viikon päässä olevia tapahtumia
tai tapaamisia. Se ei tuntuisi hetkessä elämiseltä, tilaa mitä yritän
epätoivoisesti tavoitella. Olen oppinut aivan uuden ulottuvuuden elämisessä
uuden työn, harrastusten ja vapaaehtoistyön kautta. En malta nukkua kunnolla,
koska olen niin innoissani alkavasta päivästä. Se on aika hieno tunne. En
koskaan osannut haaveilla hyvästä arjesta, henkisesti antoisasta työstä tai
hiljaisuudesta.
En ole hakenut kesätoimittajan työtä, se ei enää ole listalla*. Haluan vain olla sen lyhyen hetken stressaamatta tai ajattelematta työllistymistä, koska upotin viime vuoden aikana siihen niin valtavasti energiaa. Mulla on nyt työ toukokuuhun saakka ja haluan uskoa jotain tulevan vastaan kevään aikana. En henkisesti jaksa etsimällä etsiä jotain uutta, haluan vain nauttia tästä työstä ja tehdä siitä mahdollisimman hauskaa. Uskon sen aidon välittämisen ja sydämellä tekemisen näkyvän markkinoinnissa ja tuovan positiivisia ajatuksia rahan muodossa.
Päädyin opettamaan hieman erilaiseen paikkaan ja koin sen
olevan mukavuusalueeni ulkopuolella. Ymmärsin myös turvakodin olevan se
viimeinen piste, asioihin pitää puuttua aikaisemmin. Ehkä mielikuvani
turvakodista kaiken muuttajana ja pelastajana oli väärä. Tämän vuoden
tavoitteenani on opettaa yksi nainen lukemaan ja uskon hyvin vakaasti
onnistuvan siinä. On varmasti voimaannuttavaa osata lukea arvaamisen sijasta.
Olen myös tajunnut suomen kielen olevan aivan älytön ja tavuttamisen tekevän
siitä vielä epätodellisemman kuuloisen. Ehkä sitä vain tulee niin sokeaksi
omalle äidinkielelleen, ettei enää tajua jäl-tavun vaikeutta.
Tiistaina ymmärsin oman vaikeuteni ympyrän sulkeutumisen
suhteen, kun lukemani kolumnit saivat kasvot. Ennakkokäsitykseni hieman
romuttui ja jäin todella miettimään kuinka suuri vaikutus energialla ja
läsnäololla voi olla. Itsesensuurin kautta moni asia jää sanomatta ja
tekemättä, kuten myös kirjoittamiseni suhteen. En aina tiedä miettiessäni ja
esikirjoittaessani blogitekstejä päässäni, että onko se kehitystä vai
sensuroinko sanomisiani. Varmaan jälkimmäistä.
Tavallaan sitä muuttuu etäiseksi tuntemattomille ja juurruttaa suhteita nykyisiin toimittajakavereihin. Robinin saadessa sinivalkoiset siivet hän kysyi, miten paljon merkitystä on nuorena toimittajana luoduista suhteista. Uskon niillä olevan paljonkin merkitystä, koska tiedän lähimpien toimittajakaverieni olevan menestyviä toimittajia ja auttavan omassa työllistymisessäni. Olen ehkä liiankin uskollinen raahatessani neljää hörhöä mukanani, mutta uskon vaistoni valintoihin. Olen tosin hitaasti lämpenevää sorttia, se vie vuosia päästä mun henk.koht.elämään sisälle. Se on tosin hyvä taktiikka toimittajakaverisuhteita rakentaessa, koska pääpainon pitää olla työssä ja sen sisällössä. Käymme yhdessä tapahtumissa, pyydän kuvaamaan, kirjoittamaan tai vaan olemaan mun entourageni. (hahahha)
En tiedä pystynkö koskaan vetämään työtä tai kiinnostusta tiettyihin aiheisiin kokonaan pois arjestani, mutta ainakin kovasti yritän. Olen hyvin innoissani huomisesta ensimmäisestä epävirallisesta työnohjauksesta, koska se tuntuu hienolta alulta. Olemme kaikki kuusi eri media-alan haaraa edustavia ja en usko todellisessa työelämässä edes törmääväni (tai istuvani baarissa) yrityslehden toimittajan, TV-tuottajan tai iltapäivälehden toimittajan kanssa. Pitää välillä vähän sekottaa pakkaa saadakseen sen omahyväisen ammattiasenteen katoamaan.
*Teen paljon listoja, lähinnä tavoitelistoja ja kysymyksiä tulevaisuuden minälleni.
