En tiedä mitä osaisin sanoa kuluneesta viikosta. Näin Voiman irtoamisen satamasta, otin valkoisen vaakunaservetin muistoksi ja vain yritin saada kiinni arjesta. Kiusaannuin kysymyksestä olenko sielultani toimittaja vai tiedottaja, koska en näe niissä mitään eroa. Mulle on hyödyllisempää opetella some-markkinointia, kuin päästä kielioppikirjassa sivua 40 pidemmälle. Kuulin tällä viikolla monen vanhemman toimittajan huokailuja nuorten tilanteesta, mutta en rehellisesti sanottuna usko parin vuoden odottelemisen hyödyttävän työttömiä toimittajia.
En pelkää toimittajuuden jäämistä, koska sillä ei ole enää mitään merkitystä. En roiku epätoivoisesti kiinni siinä tittelissä tai ajatuksessa sankaritoimittajuudesta. Ehkä voisin olla jotain aivan muuta ja menestyä paljon paremmin (halusin kirjoittaa vähemmällä vaivalla). Monta pientä ajatusta on alkanut elämään omaa elämäänsä pääni sisällä, koska huomaan palaavani aina opettamiseen. Eräs irakilainen nainen kysyi miksen opiskele arabiaa ja mitä ihmettä voin nähdä Somaliassa. (He eivät hänen mielestään edes ole osa muslimimaailmaa puhuessaan vain somaliaa.) Sanoin kiinnostukseni kieltä kohtaan löytyvän ihmisistä, ei itse kielestä. Haluan tutustua yhteen kansaan, en koko arabiaa puhuvaan maailmaan.
Tietääkseen kestääkö erilaisia kulttuureita tai pystyykö traumaperäiseen kohtaamiseen, suosittelen vapaaehtoistyötä maahanmuuttajanaisten keskuudessa. Oma elämä tuntuu sangen hyvältä verrattuna monen muun elämään ja olen oppinut aivan valtavasti tärkeää pientä tietoa. Oma elämä tuntuu hyvältä, koska osaan arvostaa lukutaitoa, alapäätäni ja mahdollisuutta olla naimaton kolmekymppinen.
Vuosi sitten opettaminen oli syyni nousta sängystä ja tehdä jotain järkevää valmistumista odotellessa. Perjantaina ollessani vanhassa koulussa jakamassa kirjasia, huomasin etten enää kaipaa sinne. En myöskään kaipaa itseäni opiskelijana, jo neljän tunnin istuminen tuntui puuduttavalta. Luokat olivat täynnä lähes tuntemattomia kasvoja ja tajusin olevani sellainen aikuismainen toimittaja, jota niin ihailin aloittaessani opinnot.
En osaa kertoa viime vuoden tapahtumia mitenkään ruusuisena kasvutarinana toimittajuuteen, koska tähän pääseminen vaati paljon työtä. Jutellessani parin toimittajaopiskelijan kanssa käytävässä, huomasin kuulostavani kauhean masentavalta (tai realistiselta, miten sen nyt ottaa). Tämä on pieni maa ja välillä tuntuu epätodelliselta saada maileja kuusi vuotta sitten tietämiltäni toimittajilta, joille avasin ovea. Välillä pää ei tunnu pysyvän muutoksessa mukana, mutta erilaiset roolit jäävät syvälle mieleen uran edetessä. Sanoin etenemisen olevan hidasta ja jatkuvaa oppimista itsestä sekä maailmasta. Joskus muutos tai kasvu vaatii paljon aikaa, ehdottomasti NU:n suhteessa kasvu vaati vuoden.
Koetan myös hieman erilaista kasvua, koska päätin jatkaa työnohjauksessa itkemistä perustamalla kahden työnohjauskaverin kanssa oman ryhmän. Viime syksy tuntui todella erilaiselta monesta eri syystä, mutta hienointa työnohjauksessa oli erilaisten toimittajien tapaaminen. En tavallisesti tapaa oman pienen ympyrän ulkopuolelta juuri ketään, joten jatkan tutustumista erilaiseen toimittajuuteen heidän kauttaan. Edustamme kaikki eri medioita ja se vähän oli ideana, koska tarvitsen elämääni ei-ulkomaantoimittajia. Uskoisin tunteen olevan meillä kaikilla sama ja uskon tämän baariryhmän olevan hieno alku nuorten naistoimittajien yhdistymiselle.
