Uuden alku

En tiedä mitä osaisin sanoa kuluneesta viikosta. Näin Voiman irtoamisen satamasta, otin valkoisen vaakunaservetin muistoksi ja vain yritin saada kiinni arjesta. Kiusaannuin kysymyksestä olenko sielultani toimittaja vai tiedottaja, koska en näe niissä mitään eroa. Mulle on hyödyllisempää opetella some-markkinointia, kuin päästä kielioppikirjassa sivua 40 pidemmälle. Kuulin tällä viikolla monen vanhemman toimittajan huokailuja nuorten tilanteesta, mutta en rehellisesti sanottuna usko parin vuoden odottelemisen hyödyttävän työttömiä toimittajia.

En  pelkää toimittajuuden jäämistä, koska sillä ei ole enää mitään merkitystä. En roiku epätoivoisesti kiinni siinä tittelissä tai ajatuksessa sankaritoimittajuudesta. Ehkä voisin olla jotain aivan muuta ja menestyä paljon paremmin (halusin kirjoittaa vähemmällä vaivalla). Monta pientä ajatusta on alkanut elämään omaa elämäänsä pääni sisällä, koska huomaan palaavani aina opettamiseen. Eräs irakilainen nainen kysyi miksen opiskele arabiaa ja mitä ihmettä voin nähdä Somaliassa. (He eivät hänen mielestään edes ole osa muslimimaailmaa puhuessaan vain somaliaa.) Sanoin kiinnostukseni kieltä kohtaan löytyvän ihmisistä, ei itse kielestä. Haluan tutustua yhteen kansaan, en koko arabiaa puhuvaan maailmaan.

Tietääkseen kestääkö erilaisia kulttuureita tai pystyykö traumaperäiseen kohtaamiseen, suosittelen vapaaehtoistyötä maahanmuuttajanaisten keskuudessa. Oma elämä tuntuu sangen hyvältä verrattuna monen muun elämään ja olen oppinut aivan valtavasti tärkeää pientä tietoa. Oma elämä tuntuu hyvältä, koska osaan arvostaa lukutaitoa, alapäätäni ja mahdollisuutta olla naimaton kolmekymppinen.

Vuosi sitten opettaminen oli syyni nousta sängystä ja tehdä jotain järkevää valmistumista odotellessa. Perjantaina ollessani vanhassa koulussa jakamassa kirjasia, huomasin etten enää kaipaa sinne. En myöskään kaipaa itseäni opiskelijana, jo neljän tunnin istuminen tuntui puuduttavalta. Luokat olivat täynnä lähes tuntemattomia kasvoja ja tajusin olevani sellainen aikuismainen toimittaja, jota niin ihailin aloittaessani opinnot.

En osaa kertoa viime vuoden tapahtumia mitenkään ruusuisena kasvutarinana toimittajuuteen, koska tähän pääseminen vaati paljon työtä. Jutellessani parin toimittajaopiskelijan kanssa käytävässä, huomasin kuulostavani kauhean masentavalta (tai realistiselta, miten sen nyt ottaa). Tämä on pieni maa ja välillä tuntuu epätodelliselta saada maileja kuusi vuotta sitten tietämiltäni toimittajilta, joille avasin ovea. Välillä pää ei tunnu pysyvän muutoksessa mukana, mutta erilaiset roolit jäävät syvälle mieleen uran edetessä. Sanoin etenemisen olevan hidasta ja jatkuvaa oppimista itsestä sekä maailmasta. Joskus muutos tai kasvu vaatii paljon aikaa, ehdottomasti NU:n suhteessa kasvu vaati vuoden. 

Koetan myös hieman erilaista kasvua, koska päätin jatkaa työnohjauksessa itkemistä perustamalla kahden työnohjauskaverin kanssa oman ryhmän. Viime syksy tuntui todella erilaiselta monesta eri syystä, mutta hienointa työnohjauksessa oli erilaisten toimittajien tapaaminen. En tavallisesti tapaa oman pienen ympyrän ulkopuolelta juuri ketään, joten jatkan tutustumista erilaiseen toimittajuuteen heidän kauttaan. Edustamme kaikki eri medioita ja se vähän oli ideana, koska tarvitsen elämääni ei-ulkomaantoimittajia. Uskoisin tunteen olevan meillä kaikilla sama ja uskon tämän baariryhmän olevan hieno alku nuorten naistoimittajien yhdistymiselle.

Kaksi

Asioilla on tapana muuttua nopeasti. Viikkoa aikaisemmin olin jo luovuttanut ja mietin mitä järkeä tässä on. Ehkä juuri se luovuttaminen ja apaattinen olo puhdistivat kaiken sen työllistymisen stressin päästäni. Kirjoitin eräänä itkuisena yönä kännykkäni muistiin, että "jonain päivänä sulla on niin paljon duunia ettet sä edes ehdi tekemään kaikkea". Tavallaan se tietoisuus tulevasta lohdutti ja ensi viikosta alkaen se on todellisuutta.

Siirryn vapaaehtoiseksi opettajaksi unelmapaikkaan ja se tuntuu niin epätodelliselta. Tunnen olevani askeleen lähempänä oman turvakodin perustamista ja tavallaan se tekee pienestä ajatuksestani vähän suuremman ja todellisemman.

Kun kaverini kirjoitti tiedotteen uudesta työstäni, tunsin oloni todella kiusaantuneeksi ja mietin olenko edes saavuttanut mitään kirjoittamisen arvoista. Luettuani esittelyn kuudetta kertaa, todella tajusin sen olevan kaikkea muuta kuin vain esittely. Olin noussut uudelle tasolle ja duunia tekemällä saanut sen amk-leiman pois itsestäni. Ehkä mä inspiroin menemään Venäjälle harjoitteluun tai näkemään jotain journalismin arvoista järjestömaailmassa.

Sellainen turhan kapea-alainen ajattelutapa journalismista tai yleensä työstä ei kauheasti tässä ajassa toimi. On vaikeata työllistyä haluamalleen alalle tai edes saada mahdollisuutta näyttää mitä osaa. Mä aloitin täysin tyhjästä ja vuotta myöhemmin pystyn näkemään tuloksia verkostautumisen tai toimivuuden suhteen. Ensimmäistä kertaa NU:n tapahtumaan on tulossa kuuntelijoita, enää en pyydä-anele-kiristä kavereitani paikalle. Nyt se edes jotenkin jaksaa naurattaa, mutta liian monet kerrat tuijottelin yksin vastapäisen talon peltikattoa. Asioita osaa arvostaa eri tavalla, kun tietää sen työmäärän ja muistan kuinka monta kertaa olin luovuttamassa.

En rehellisesti sanottuna olisi enää kestänyt kuulla yhtään enempää eitä. Tavoittelen tasapainoista arkea työn, opettamisen ja oman tavallisen elämän välillä. Lupasin itselleni olla suorempi, vaatia enemmän rahallisesti ja kehittyä ihmisenä. Olen monessa mukana ja laitan itseni ensin, sitten vasta ajattelen muita. Jokaisen päivän pitää tuntua viimeiseltä ja ajattelin kokeilla positiivisempaa ja anteeksiantavaisempaa lähestymistapaa. Ehkä sellainen naminami tulisi niin puskan takaa, että olisi näkemisen arvoista.

Uuden alku

Pohdittuani useamman päivän päiväkirjani sivuilla elämääni, päätin tehdä jotain rakentavaa ja todella kokeilla erilaisia vaihtoehtoja. Kävin läpi Facebook-kaverini ajatuksella mitä voisin oppia ja keneltä voisin parhaiten saada uusia työkaluja parempaan journalismiin. Mietin myös miten voisin muuttaa journalismia ja mitä se oikeasti merkitsee mulle.

Syksyllä osallistuin work shopiin ja tajusin pienten asioiden vievän mua kohden sitä suurempaa tavoitetta. Se oli todella vaikeaa hyväksyä, koska olen aikaisemmin asennoitunut aivan väärin ja ajatellut pienten asioiden tekemisen vahingoittavan (tai pyyhkivän mielestäni) sen suuremman tavoitteen. Hyväksyin kaikkien näiden mielenkiinnon kohteiden olevan osa mua ja sitä mun käsitystä toimittajuudesta.

Kerta jätin jo kaiken mahdollisen (paitsi opettamista), tajusin olleeni aivan yksin suuressa tyhjiössä. Eilen sitten täytin sen tyhjiön helvetin hienolla työllä  ja tapaamalla tulevan mentorini. Tajusin hänen semisti olleen elämässäni koko syksyn ajan ja jo seuranneeni hänen kirjoituksiaan ja ideoitaan, mutten vain tajunnut hänen olleen se puuttuva palanen. Voin todella oppia häneltä ja ideoida aivan uudella tasolla, kun saan rehellistä palautetta ja epäilystä työni laadusta.

Kun menee ulkopuolisena yritykseen tai tässä tapauksessa järjestöön, menen kertojana kertomaan miten asiat nyt tehdään ja miten voin parantaa sitä ja tätä hommaa. Mentorin kanssa keskustellessa voin olla heikko ja epäillä kaikkea mahdollista. Jo yhden tapaamisen jälkeen olin täynnä ideoita ja ymmärsin enemmän markkinoinnista. En koe tiedottamisen tai markkinoinnin vievän mitään pois toimittajuudestani, siitä omasta työidentiteetistäni, sillä pohjimmiltaan en ole muuttunut mihinkään.

Mun on pakko selviytyä myymättä sieluani ja arvojani, joten sellainen tapa oli pakko löytää ja nopeasti. Totta kai mulla on huonoja päiviä ja hetkiä, silloin huudan ja vannon jättäväni kaiken mediaan liittyvän. Mutta aina tulee se seuraava päivä ja menen vähän enemmän itseeni miettimään työtäni. Sen on pakko muuttaa ihmisiä, koulutusta tai jotain mitä tahansa.

Löysin Pinterestin ja sekosin.

Kirjoitin aikaisemmin tavoitteistani ja kirjoitin ensin neljä tavoitetta ylös (tärkein tuli saavutettua siis eilen) sekä tietoisesti panostan enemmän sosiaalisiin suhteisiin. Ymmärsin olevani välillä aivan paska kaveri ja antavani kirjoille enemmän aikaa.

Yritän opetella jakamaan enemmän tunteita ja tapahtumia läheisimmille kavereilleni sekä olla enemmän läsnä. Yritän olla tasapainoinen kokonaisuus, toteuttaa asioita kovemmalla draivilla ja loistaa.

Sattumanvaraista

Lukiessani Robert Capan omaelämänkertaa, tajusin ajatelleeni koko elämää aivan väärästä näkökulmasta. (Tajusin myös olleeni täysi idiootti ollessani niin dramaattinen koko viikon.) Vedin Geishaa, otin itseäni niskasta ja googlasin. Löysin kaksi potentiaalista työpaikkaa (mitä väliä vaikka hakijoita olisi se 700), kyselin järjestöihmisiltä mikä on meininki (tasan yksi hakemani sijaisuus) ja näpyttelin Facebookiin haluavani kieliparin keväälle.

Kreikan kieliparin ollessa viiden tapaamisen ihme, tajusin sen vain kutittaneen kielihermoani ja tulleeni levottomaksi puhujaksi. Muistan lukeneeni jostain kiinalaisesta toisinajattelijasta, joka ylläpitääkseen kielitaitoaan puhui peilikuvalleen. Tosin hän puhui äidinkieltään ja puhun jo itselleni muistijumpatakseni.

Aiheessamme mitä kaikkea googlasin ja tajusin eilen, katsoin ensimmäistä kertaa pääsykoekysymyksiä ja nauroin hysteerisesti. Röökiksen lauantainen palopuhe mun potentiaalista (ja varmaan sen haaskaamisesta) saivat mut harkitsemaan uudelleen hakemista yliopisto-opiskelijaksi. Ajattelin kokeilla miltä kysymykset tuntuisivat luettuani ensimmäisen pääsykoekirjan ja kielioppikirjaa luin tosiaan sen 40 sivua. Tajusin etten vieläkään ole lukioaikani hattenvattien kaltainen, joka pystyisi opettelemaan ulkoa kirjojen sisällön. (Musta ei siis tullut juristi.) En tajunnut kysymyksistä mitään ja niiden koskevan jotain pientä yksityiskohtaa jossain sivulauseessa. Ehkä sitten motivaatiota mitataan kyvyllä omaksua sanoja ja todellisella hakusyyllä ei ole merkitystä.

Oli käheää huomata kansien avautuvan oikealle.

Mun täytyy enemmänkin elää tai nähdä asioita oppiakseni. Katsominen hieman lähti joulun pyhinä käsistä, kun tuijotin Strike Backin neljän tuotantokauden jälkeen Hatufimin (Prisoners of War) ensimmäisen tuotantokauden. Katson toisen myöhemmin, koska kiduttaminen ei enää seitsemän tunnin katselun jälkeen tuntunut missään. Todella erilainen versio verrattuna myöhemmin tehtyyn amerikkalaiseen versioon eli Homelandiin.

Kävellessäni kirjastoon hiplatakseni somalin oppikirjaa (en usko lainaamiseen, haluan ostaa oppikirjat ollakseni jumissa sen kirjan hinnan kanssa), mietin etten voi valittaa elämästäni. En ollut henkisesti valmistautunut uuteen vuoteen ja sen tuomiin muutoksiin, koska keskityin vain lepäämään ja aloittamaan kaiken alusta. Se aloittaminen on aina raskainta ja vaatii paljon rohkeutta. Ei mitään aavistustakaan mistä sitä rohkeutta saisi, mutta se on vaan pakko yrittää. Oikeasti ajattelin olevani vapaa ja en ole viettänyt 17 vuotta vangittuna. (Hatufim hieman alkoi vaikuttamaan.)

Lopuksi haluan lainata Robert Capan kuuluisia sanoja, koska aina täytyy olla Capan kaltainen intohimo muuttaa maailmaa tekemisen kautta. Hän astui maamiinaan kuvatessaan ranskalaisen Indokiinan sotaa.

Enää ei ole kerrassaan mitään syytä nousta aamuisin.

Sotakuvaaja Robert Capa 1918-1954.

Levoton

Odotin hyvää positiivista hetkeä kirjoittaakseni. Tajusin odottavani vielä ensi viikolla. En rehellisesti sanottuna tiedä mitä tekisin elämälläni. En tosin ikinä perusta yhteistä Facebook-tiliä poikaystäväni kanssa, synnytä (tai kerro synnytyskokemustani ei-synnyttäneille kavereille) tai osta halpaa kampaamoreissua venäläiseen kampaamoon.

Kaverini sanoi pari päivää sitten mun olevan sisäisesti levoton. Olin niin kiusaantunut hänen kommentistaan, etten osannut reagoida kuin nauramalla teatterimaisesti. (Sellaista tekonaurua, oikeasti halusin sanoa hänelle jotain painokelvotonta.) Seurustelimme kymmenen vuotta sitten ja ilmeisesti hän käyttää eksän oikeutta kommentoida elämääni. Luettelin päiväkirjaani kirjoittamani kymmenen vuoden 2013 positiivista asiaa. (Hän oikeasti laski ne.) Vain yksi oli työhön liittyvää ja sekin oli tavoite eli oman nimen näkeminen kirjan kannessa.

Aikaisemmin tavoitteet olivat niin paljon selkeämpiä, koska halusin valmistua, saada Ulkomaantoimittajien yhdistyksen jäsenyyden ja olla mukana Toimittajat ilman rajoja -järjestön toiminnassa. Aika tyhjä olo, kun olen jo saavuttanut kaiken. En ole edes järjestämässä kevään Nuorten Ulkomaantoimittajien tapahtumia, kaksi toimittajakaveria järjestävät ne ja uskon tämän olevan loppu yhteyshenkilönä toimimiselle. Toisaalta halusinkin päästä siitä järjestämisestä jo eroon, en olisi henkisesti kestänyt enää yhtäkään puhujaperuutusta tai leipomista.

Pitäisi keksiä aivan epätodellisia tavoitteita ja katsoa kuinka porskutan niitä kohden. On vain kauhean masentavaa katsoa alan murrosta ja mietinkin onko kituuttaminen sen arvoista. Ehkä vaikeinta tässä kaikessa on seurata muilla aloilla olevien kavereiden menestystä ja omaisuuden kartuttamista. Tunnen oloni kieltämättä ulkopuoliseksi laskiessani kolikoita ja ollessani lapseton. Elämäni ei ole yhtä vauvalattea tai kotona istumista viikonloppuisin. Ehkä ammatillisen murroksen lisäksi kolmikymppisyyden muutokset tuntuvat kovana iskuna, koska en pysty tarjoamaan itselleni taloudellista vakautta.

Oikeasti jäin miettimään pitäisikö vain luovuttaa ja olla jotain aivan muuta. En taida enää jaksaa kuulla olevani tarpeeksi vahva selviytyäkseni tästä tilanteesta ja vuosien kuluttua nauravani tälle (tilanteelle tai luovuttaneen asenteelleni, en tiedä kummasta oli kyse). En koe olevani kauhean menestynyt tällä hetkellä ja en saa ravistettua sitä ajatusta päästäni. Haluaisin edes jotain vakautta elämääni ja rahan kautta se vakaus tulisi.

Ehkä katson vielä tämän kevään ja teen päätöksen myöhemmin.