Laukku

Olen jo pakannut. Lomaan on vielä kaksi viikkoa ja laukku on jo valmiina. Kaikki hengailukaverit ovat etelän auringossa, yksi pysyy visusti Espoossa grillaamassa ja en jaksa olla sosiaalinen muiden kanssa.

Odotan mielenkiinnolla Serbiaa ja serbialaisia karvaisia möreä-äänisiä miehiä (mä vannon kuulleeni tämän jo neljään kertaan), koska haluan olla huomion keskipisteenä ja kerrankin olla eksoottinen. Venäjällä olen osa vaaleiden naisten massaa, ehkä mua luullaan puolalaiseksi tai juuriltani venäläiseksi kammottavan venäjäni takia. Olisi hienoa olla eksoottinen vitivalkoisen ihon, olemattomien ripsien ja läpikuultavien verisuonien takia. (ehehhehe)

Kysyin serbialaiselta kaveriltani vaatetuksesta ja mitä mautonta venäläistä kesämuotia voin tuoda mukanani. Hän piti kysymystäni hieman omituisena, koska kuulemman en tule tekemään mitään pukeutumisvirhettä muodin ollessa niin laidasta laitaan. Otan Petroskoista ostamani haalaripuvun, aivan kammottavan paljastavan uimapuvun ja tuunaamani valkoisen takin. Rintanapissani on UKK. Mä en kestä kuinka katu-uskottava musta tulee.

Myytyäni ensin omaa krääsää viime viikolla, kiertelin lauantaina Hietsun kirppiksellä ja ostin pari kesäpaitaa, pienen nahkalaukun ja mustan mekkopoolon. Rakastan mokkaisia kyynärpääsuojia ja siinä mekossa on pehmeimmät ympyrät. Lisäksi aikaisemmin olin ostanut kaveriltani kolme villapaitaa, Marimekon yöpaidan (tämä marimekkous siis pahenee) ja otin omaa krääsää takaisin. Jotenkin uutuuden viehätys palaa tiettyjen vaatteiden osalta takaisin, kun ei ole puoleen vuoteen yrittänyt änkeä vaatetta päälleen.

Meikkipusseissa on muovinen sisäpussi.

Haluan aina viedä jotain suomalaista, vegaanista, kierrätettyä tai jotenkin erilaista tuliaisena. En voi sietää muovista krääsää tai mitään Made in China -tuotetta. Ostin monta kesää sitten Venäjän kuvissa näkyneen olkalaukun Hietsun kirppiksellä myyneeltä naiselta, joka tuunaa vanhoista kankaista hienoja pussukoita ja laukkuja. Tällä kertaa ostin siis kolme meikkipussia, annan vanhan Marimekko-kuosillisen meikkipussin ja pöllökankaisen kaverilleni.

Oli huvittavaa kuulla myyjän suusta maatuskan olevan aivan mun näköinen. En voinut jättää noin hienoa pussukkaa jonkun toisen ostettavaksi ja siitä tuli meikkipussini. Tosin siellä on vaan meikkivoiden ja ripsari, mutta silti. Olen hyvin allerginen ja muutenkin herkkä meikeille, joten en osta meikkejä. Jotenkin jännästi ihoni voi paljon paremmin Venäjällä, en tiedä johtuuko se säästä, vedestä vai lisäaineettomasta ruoasta. Venäjällä pystyn syömään Valion tuotteita, täällä en todellakaan. Onhan se hieman koomista mennä Venäjälle syömään suomalaisia tuotteita, mutta niitä Venäjän markkinoiden tuotteita (makuja siis) ei myydä täällä.

Muuttuessani Partioaitan mainostorveksi, Nepaliin lähtevä toimittajakaverini kysyi mitä oikein pakkaan ja mitä kannattaisi ostaa reissua varten. Suosittelen turvalaukkua (Partioaitasta ostamaani pinkkiä käsilaukkua), koska vetoketjussa on tuplalukko ja laukun hihna sekä laukkukohta ovat metallivaijerista punottua. Mielestäni se 52 euroa oli pieni summa mielenrauhasta ja en henkisesti enää jaksaisi uusia kortteja. Tosin en koskaan enää pidä mukanani suomalaisia kortteja, koska lompakkoni on pöllitty kahdesti ja tiedän miten henkisesti rankkaa on läpikäydä omaisuuteen liittyviä tunteita.

Vaatteet, meikkilaukku, lääkelaukku.

Mulla on aina mukana kirppikseltä ostamiani vaatteita, koska en ole kiintynyt niihin ja jos ne menevät pilalle auringossa tai pesussa (veden ollessa likaista), en saa kohtausta. Mulla on mukana aina pari luottovaatetta, kuten sininen puuvillapaitani ja valkoiset puuvillahousut. Otan aina mukaan turvallisimman rättini eli harmaan villapaidan, koska joskus tarvitsen jotain niin tuttua ympärilleni. Yritin selittää kaverilleni alkushokin vaikutuksia omaan toimintakykyyn ja ajatteluun, koska ollessani ensimmäistä kertaa Venäjällä, itkin ensimmäiset kaksi viikkoa.

Tutut vaatteet tuovat paljon turvaa ja siksi painotankin niiden merkitystä. Silloin tärkein vaate oli joululahjaksi saamani aamutakki, nukuin se päällä ja kykenin rauhoittumaan. Kääntöpuolena matkustamisessa on vaatteista luopuminen, koska aina tulee vastaan jotain uskomattoman hienoa ja mikä on pakko raahata kotiin asti. Siksi otan mukaan kirppikseltä ostamiani vaatteita, jotta on olemassa mahdollisuus jättää ne sinne ja ottaa mukaan uusia vaatteita.

Otan sitten helteisessä Belgradissa upeita kuvia mauttomista kesävaatteistani, heheheheh.

Uuden alku

Tuntuu syksyltä. Aloitan elokuussa uudessa paikassa opettamisen, mietin NU:n kuvioita ja pohdin elämää.

En osaa asennoitua pakkaamiseen, sateisten päivien jatkuessa en edes halua miettiä kesävaatteita. Ostin kaikkea höttöä Petroskoista ja Hietsun kirppikseltä, olen hieman tuunaillut sadepäivien aikana vaatteita ja virkannut eläintossuja. Harkitsen yhä vakavasti kaulahuivin virkkaamista, mutta itseni tuntien se jäisi patalapuksi. Ehkä se on nousevan horoskooppimerkin syytä, mielenkiinto ei pysy yllä kovin pitkään.

Ensikosketukseni uuteen opetuspaikkaan alkoi kieltämättä hieman (mietin tätä sanaa pitkään) erikoisesti. Tajusin pistäneeni silmään seistessäni Vuosaaren metroaseman sillalla. Iso nahkaan pukeutunut mies halusi saattaa paperille raapustamani kartan paikkaan. Hän oli hämmentävän ystävällinen suomalaiseksi mieheksi. Tosin sillä alueella olin huivittomassa vähemmistössä ja havahduin oman kuplani valkoisuuteen. Tutustuessani uuteen opetuspaikkaan, kieltämättä koin Half the sky -kirjan synnyttämän raivon, kun tajusin maahanmuuttajanaisten näkymättömyyden tässä yhteiskunnassa. (Se on muuten upea kirja ihmiskaupasta, seuraava idolini Nicholas Kristofin ja hänen vaimonsa Cheryl Dunnin kirja on tulossa syyskuussa.)

Mua ei rehellisesti sanottuna häiritse kavereideni erilainen asennoituminen ihmiskauppaan ja tähän pelastetaan maailman seksiorjat -puheeseeni, koska ymmärrän sen olevan hieman out there. Mä ihailen Elisabeth Rehniä ja Tarja Cronbergiä, jolle selitin vessassa fanittamistani. Se oli hieno hetki.

Mutta se opettaminen, mietin pitkään mitä kirjoittaisin opettamisesta ja aikaisemman paikan kokemuksista heidän blogiinsa. Lopulta kirjoitin sen olleen vaikuttava kokemus, erittäin tärkeä kokemus ulkomaantoimittajaksi haluavalle ja muuttaneen mun käsitystä uhreista.

Ymmärrän paremmin itseäni, opin paljon traumaopettamisesta ja kohtaamaan vaikeassa elämäntilanteessa olevia naisia. Tajusin voivani auttaa vain apua haluavia ja päästäneeni irti itsestäni. On aika vapauttavaa löytää uusia puolia itsestään ja olla tarpeeksi hyvä. Mä olen riittävän hyvä kaveri, opettaja ja työkaveri.

En sitten tiedä missä ja kenelle tulen olemaan syksyllä hyvä työkaveri, mutta uskoisin suunnan selviävän jossain vaiheessa. En kykene hysteeriseen stressaamiseen ja asian analysoimiseen, koska se kuluttaa energiaa ja tiedän pyöriväni vain ympyrää. Röökis sanoisi tätä sokeaksi hyppäämiseksi, mutta olen jo kokeillut kaikkea muuta.

Kaikesta aina selviää ja kaikella on tarkoituksensa, vaikka välillä se tuntuu turhalta paskalta. Asioita pitää tehdä täysillä, ilman epäilystä ja onnistua tai epäonnistua. Vähän kuin venäjän oppimiseni, on mutaisia pohjia ja hetkiä, jolloin koen olevani simultaanitulkki. (heheheh)

Kotiin

Aina lähtiessäni Venäjältä, vannon etten enää palaa. Olin niin iloinen ylittäessäni rajan, että jokainen soluni hymyili. Lähdin kotiin aikaisemmin väsymyksen takia, olin aivan liian monessa mukana lyhyessä ajassa ja se kostautui.

Hostellin suihkussa, oik.junakassi ja junan aamupala rasiassa.

Seuraavan kerran tulen seminaarin aikataulun mukaisesti kotiin ja lähden uudelleen lomareissuilleni. Välillä tuntui etten osannut erottaa seminaaria ja lomaa toisistaan, koska en saanut levättyä kunnolla. Seminaaripäivät olivat 12-14 -tuntisia ja iltaisin oletuksena oli sosiaalisuus, tietysti se kostautui kauheana nuhana.

Jälkiviisaana olisin jättänyt monta "niin tärkeää" tavaraa ja vaatetta kotiin, maksanut hotellista hostellin sijaan ja olisin miettinyt omia allergioitani paremmin. Sortavan lähistöllä olevalla levähdyspaikalla oli valtavia mehiläisiä ja myöhemmin kuulin niiden olevan vaarallisia, etenkin allergisille. Nämä Marianne-karkin kokoiset hyvin vihaiset mehiläiset hyökkäävät parvessa ja suomalaisia on kuulemman päätynyt sairaalahoitoon pistojen takia. Kuski kommentoi niiden olevan venäläisiä mutanttimehiläisiä.

Pienen rinkan ottamisesta ei ollut kauheasti hyötyä, koska jännästi tavaramäärä ei enää Pietarin jälkeen mahtunut sinne. Tajusin pakanneeni kolme huivia (siis mitä mä ajattelin?), valkoiset housut olivat aivan fiaskomainen valinta niiden ollessa itikoiden imemässä veressä ja ballerinakengät hiersivät. En muistanut turpoavani jopa jaloista kuumassa säässä ja lopulta käytin vain vaellussandaaleita. Tosin Petroskoin raikkaassa säässä sandaalit eivät kauheasti naurattaneet, joten puin kahdet sukat. Onneksi oli villapaita mukana ja kuljin kolme päivää sadetakki päällä.

Kyläkoulussa opitaan käsitöitä.

Ostin Petroskoista hameen, muodikkaan kesähaalarin (hetkellisessä mielenhäiriössä siis), mustavalkoiset kesähousut ja glitteriset kengät. Saranskista raahasin savisen päivän synnyttäjän (kuvassa olevan karhun), koska halusin tukea paikallisen kyläkoulun opiskelijoita. Tiesin katuvani savityön ostamista viimeistään Pietarissa.

Kokonaisuutena matka meni todella hyvin, oli hienoa oppia puhumaan ja kävin monia lyhyitä keskusteluita venäjäksi. Ensimmäisenä askeleena kielten suhteen on aina ollut puhuminen sinne päin. En mieti verbien taivutusta ja sinnikkäästi sekoitan viisikymmentä ja viisitoista, mutta tärkeintä on kommunikoida.

Monesti venäläiset ovat vaan niin otettuja, kun tajuavat mun olevan Ville Haapasalon maasta. Nyt siis tiedän missä hän on kuvannut, asunut ja ollut fanikuvassa. Hän on todella superjulkkis. Mua ei ole italian suhteen tai venäjän suhteen haitannut huono kieliopillinen puhuminen, koska kieliopin tajuaminen tulee ajan kanssa. Venäläiset sentään korjaavat lausumistani kauniisti, italialaiset nauroivat räkäsesti ja pilkkasivat huonoa italiaani, joten siinä mielessä venäjää puhuvaa kannustetaan puhumaan. Harva osaa englantia tai suomea, joten on vähän pakko osata kieltä. Tavallaan se on kannustavaa ulkomaalaiselle, koska on pakko uskaltaa puhua.

Viimeisenä iltana rantaravintolassa Petroskoi taustalla.

Oli oikeasti mielenkiintoista olla Venäjällä uudessa kielellisessä ympäristössä, koska en ole aikaisemmin puhunut venäjää. Mulle ei tullut kielellistä väsymystä tai sellaista oloa, että pääni räjähtää, jos joku ei äkkiä puhu mulle suomea. Sain paljon enemmän irti tästä matkasta, kuin mitä olen saanut aikaisemmista matkoistani Venäjälle tai Viroon.

Ostin tosiaan kaksi uutta oppikirjaa Pietarista (yllättäen Singerin talossa olevasta kirjakaupasta) ja alan panostamaan venäjään henkisesti enemmän. Haluan kommunikoida seuraavan seminaarin aikana venäjäksi ja voida keskustella projektista venäjäksi ilman tulkin jatkuvaa apua. Olo oli aika kädetön ilman kielitaitoa ja välillä tunsin olevani ulkopuolinen, koska en osaa keskustella politiikasta tai kertoa mielipiteitäni.

Oli niin pakko ostaa!

Koin monen venäläisen olevan aidosti kiinnostuneita Suomesta ja monesta kulttuuriimme liittyvästä asiasta. Kaverini äiti kysyi onko puolison löytäminen hankalaa, kun niin moni nuori on sinkkuna. (Vastasin tähän että on.) Toisaalta Venäjällä mennään ensin naimisiin ja sitten katsotaan onko puoliso siedettävä. Tuttuun tapaan näin monta hääseuruetta matkani aikana ja aina morsiamen nuoruus jaksoi hämmästyttää. Tuli sellainen olo, että tarkoituksena on leikkiä prinsessaa ja yliampua kaikki häihin liittyvä.

Ehdottomasti tämä matka muutti asioita ja Venäjältä palaa aina muuttuneena, koska se on niin oma maailmansa. Opin juomaan Borjomia, sietämään kermaa pikakahvissa ja käyttämään venäjää rohkeammin. Vuoden intensiivisen opiskelun jälkeen, olen vihdoin saanut avattua sanallisen arkkuni.

Kaikki työ, itku ja raivoaminen tuntuvat sen vaivan arvoiselta.

Viimeinen kaupunki

Ostin junasta junakissat. Mau.

Moskovan ja Pietarin helteistä päästyäni tuulisen raikkaaseen Petroskoihin, huomasin kaupungin muuttuneen. Kahdessa vuodessa Petroskoista on muodostunut todellinen kaupunki, se ei ole enää nuhjuinen anteeksipyytelevä paikka. Täällä on Burger King, McDonald's (tämä on siis iso juttu) ja Intimissimi. Aivan käsittämätöntä.

Venäjä on niin ihmeellinen kokemus. Tulen aina hämmästymään venäläisiä ja venäläistä kulttuuria. Olen kahden päivän aikana tarjonnut salmiakkia etelästä tulleille työmiehille, juonut mustilla energiasoivilla kivillä höystettyä vettä ja puhunut puhelimessa ensimmäistä kertaa venäjää.

Olen keskustellut viidesti venäjäksi, kyennyt asioimaan hostellissa ja kaupoissa sekä ostanut venäjän verbikirjan lisäksi uuden oppikirjan. Olen vahvasti vakuuttunut siitä, että opin tämän kielen. Aivan rehellisesti sanottuna olin menettänyt jo osittain toivoni venäjän oppimisen suhteen, koska tein vain tehtäviä ja en saanut aivojani tuottamaan puhetta.

Mulla on ollut todella huonoja hetkiä täällä, koska monet asiat raivostuttavat ja saavat mut menettämään malttini. Toisaalta sen vastapainona olen kokenut mitä ihmeellisimpiä asioita tämän matkan aikana. Olen rakastunut junamatkustamiseen Venäjällä, kuvannut vessoja (osittain todistusaineistoksi) ja saanut aamiaista yöjunassa. Se oli hämmentävä kokemus.

Pakollinen kukkaposeeraus.

Ehkä ne huonot hetket ovat johtuneet kulttuurieroista. Venäläisten aikakäsitys on aivan eri planeetalta ja se on aiheuttanut naaman nykimistä, koska en voi sietää katsellaan-asennetta. Vaikka tuntisin olevani liian vaativa aikataulun suhteen, huomaan sen vaatimisen olevan yhtä outoa monelle venäläiselle,  kuin mulle aikatauluttomuuden puute. Sanoisin sen olevan intohimoista elämistä, turhan stressin poistamista ja hieman sellaista Luoja suo -ajattelua.

Mua nauratti niin kauheasti eilen istuessamme hienossa modernissa junassa, kun selitin jotain aivan turhaa ylistävää juttua kaverilleni. Ajattelin päässäni saavuttaneeni uuden pisteen venäläisyyden ymmärtämisessä, koska puhuin sielun tilasta ja ystävyyden merkityksestä.

Tavallaan puhetapani on muuttunut ollessani venäläisten kanssa. Välillä on hankalaa olla venäläisen tai liettualaisen kanssa ystävä, koska niissä kulttuureissa ajalla on merkitystä. Joskus tulee sellainen tunne, kuin olisin parisuhteessa kavereideni kanssa.

Tajusin kuvia katsellessa pukeutuneeni aina samoihin vaatteisiin, mutta oli kauhea helle ja itikat söivät valkoisten housujen läpi. Ne olivat sitten iloisen veriset, joten jouduin odottamaan Pietariin asti pestäkseni ne. Mulla ihan oikeasti on mukana muutakin kuin sininen paita ja pinkit shortsit. Kröhöm. Aiheessamme Petroskoin uusi hieno kauppakeskus, innostuin ostamaan venäläistyylisiä kesävaatteita. Ulkona on raikkaat 15 astetta, mutta kai sama tyyli on voimissaan myös Serbiassa. Käytän niitä sitten siellä.

From Russia with love.

Sade

En koskaan opi todella rakastamaan Venäjää, koska riitelemme aika ajoin. En varmaan tule koskaan täysin ymmärtämään venäläisyyttä tai edes uskalla ymmärtää etuilua jonossa, pissaamista pöntön ohi tai ylimielistä asiakaspalvelua.

Istuessani skootterin kyydissä huristaen Vasillinsaaren kaduilla ja myöhemmin istuessamme georgialaisen kellariravintolan edessä, tunsin kaiken aamun huonotuulisuuden pyyhkiytyneen mielestäni. Söimme sateen kastelemalla kadulla mansikoita ja näytin kaverilleni ostamiani koruja. Kolmannen Spasibon näkeminen oli haikeata, kuin olisi seurannut lapsen varttumista. Sain olla mukana menestystarinan alussa, jättää jälkeni ja siirtyä seuraavaan kohteeseen.

Sanoin reissussa mukana olevalle venäläiselle kaverilleni, etten voisi enää palata Pietariin pidemmäksi aikaa. Silti kaipuu tänne on valtava, koska jokaisella kerralla näen erilaisen Pietarin.

Teekupin höyrytessä sateisena iltana, koen nähneeni uuden palan niin etäisestä kaupungista. Vie aikansa todella päästä osaksi tämän kaupungin sykettä ja hektisyyttä. Toisaalta olen itsekin muuttunut talvesta 2012 ja koen asiat aivan eri tavalla. Olen päästämässä Pietarin ihoni alle ja ensimmäistä kertaa todella tajuavani jotain siitä.

Viikko Venäjällä on tuntunut kuukaudelta, olen nollannut ajatukset ja saanut uusia kokemuksia. En vieläkään tiedä mitä vastaisin tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin, koska en ole suunnitellut mitään.

Tosin suunniteltu elämä ei ole elämää, se on vain turvallista tyytymistä.

Pakkaaminen Venäjän lomalle

Aikatauluni vuotaessani kuin seula viime viikolla, en ehtinyt kirjoittaa pakkauslistaani blogiini. Kahden viikon matkalla lennän, matkustan yöjunalla ja minibussilla. Olen seminaarin lisäksi myös kaupunkilomalla ja mökillä, joten mukana on kaikkea niihin sopivaa.

Venäjän kesän ollessa hyvin arvaamatonta, olen pakannut mukaan myös farkut ja tuulitakin. Mainitsen listassa vaatteiden värit pesemisen tasapainottamiseksi, koska nyt on yhtä paljon tummia ja vaaleita vaatteita. Otin tietoisesti vähän vaatteita ja olen jo pessyt kaksi koneellista Pietarissa.

Otin lopulta kahden viikon matkalle mukaan seuraavat vaatteet:

• kaksi puuvillamekkoa (valkoinen ja kultainen)
• hienompi kultainen paita
• valkoiset puuvillahousut
• pinkit shortsit
• valkoinen puuvillapaita
• oranssi puuvillapaita
• sininen puuvillapaita
• kaksi vaaleata aluspaitaa
• toppi+pyjamahousut
• joogahousut

• alusvaatteet viikoksi, varrettomia sukkia ja yhdet urheilusukat
• villasukat
• muovikengät/sandaalit
• vaellussandaalit
• kultaiset ballerinakengät
• kaksi huivia (hienomman oranssin ja puuvillahuivin hien pyyhkimiseen)
• oranssi aurinkohattu

Lentovaatteet:

• vaaleat farkut
• lila pitkähihainen
• harmaa ohut villaneule
• pinkki tuulitakki 

Junakassi:
Junakassin pakkaaminen on mielestäni tärkeä hetki ennen junamatkustamista Venäjällä, koska plaskartnassa tai kupee-vaunussa ei ole kauheasti tilaa (tai aikaa!) etsiä ja järjestellä matkalaukkua uusiksi.
Etenkin kupee-vaunussa on ahdasta neljän ollessa pienessä suljetussa tilassa, joten oma junakassini näyttää tältä:

• huivi yöksi (ikkunoista vetää)
• matkatyyny
• pyyhe
• silmäsuoja yöksi
• muovipussissa olevat muovisandaalit
• pyjamahousut ja paita
• seuraavan päivän shortsit (matkustin siis farkuissa)
• seuraavan päivän ohut pitkä pusero
• keskellä aurinkorasva, nenäliinat ja kasvoliinat
• silmälasikotelo

Mordvan punaiset paprikat

Oltuani viikon täysin metsässä, opin arvostamaan hiljaisuutta ja Facebook-addiktioni sai hieman taukoa. En tiedä onnistuiko pakkaamiseni, mutta ainakin olen onnistunut laihtumaan hikoillessani niin uskomattoman paljon.

Pakkaamisen taidon oppii ainoastaan matkustamalla uudestaan ja uudestaan Venäjälle, koska aina on jotain turhaa mukana. Odotan sitä täydellistä nollapistettä, jolloin en kanna mitään turhaa mukanani. Uutta kaveriani lainatakseni: Siperia opettaa, Venäjä lähentää.

Lopulta jätin verkkaarit, suuveden ja bilemekon kotiin.

Pakkauslistani ei ole läheskään täydellinen tai vaatevalintani aina niin osuvia. Nykyisen matkani haasteena oli monimuotoisuus, koska matkani alkoi Moskovan lentokentältä ja yöjunamatkan jälkeen olimme Saranskin lähellä olevassa hoitolassa. (En keksinyt parempaa käännöstä.)

Lopulta päädyin kantamaan rinkkani lisäksi vyölaukkua, pientä olkalaukkua, olkalaukkua ja muovista kauppakassia. Pidän rahojani kolmessa eri paikassa, passia ja passin kopiota myös eri paikoissa sekä kannettavaa rinkassa.

Ahtaassa junassa ei voi oikein availla rinkkaa ja kaiken pitäisi olla vedenkestävää, koska säilytän tavaroita kostealla hostellin suihkun lattialla, likaisessa junan säilytyksessä tai lasken ne pölyiselle kadulle. Kuvassa näkyvä pinkki 30-litrainen rinkkani oli ehdottomasti helpompi säilyttää ahtaassa junassa, kuin pientä matkalaukkua. Matkalaukku on usein niin joustamatonta materiaalia, ettei se mahdu junan sängyn alla olevaan laatikkomaiseen säilytystilaan.

Innovatiisen mediaprojektimme mansikka.

Olen tähän mennessä (kuudessa päivässä) saanut auringonpistoksen Moskovan aamuisilla kaduilla kävellessäni, jättänyt vertani mordovalaisille itikoille ja junan sängyssä eläville ötököille. Sain myös nuhan kuutamouintini jälkeen, mutta junamatkustaminen ei ole parantanut sitä. Tuntui epätodelliselta katsoa kuuta lammikossa lilluessani ja ihailla loputonta metsää ympärilläni. Vastarannalla ollut menomesta hiekkarantoineen hieman lannisti tunnelmaa, mutta ilmeisesti kovan musiikin soittaminen yhdeltä yöllä ei ole ympäristörikos.

Nyt ollessani matkani puolessa välissä Pietarissa, olen saanut pestä pyykkini ja rauhoittua ennen itse lomaosuuden alkamista. Seminaari oli käsittämättömän intensiivistä aikaa, työskentelimme neljän päivän ajan 14 tunnin ajan. Venäläisten toimittajien sitoutuneisuus ja yksityiskohtainen tekeminen tulivat yllätyksenä, koska pidin omaa tekemistäni intohimoisena ja vaativani itseltäni paljon.

Hieromassa onnea Saranskin keskuspuistossa.

Venäläisten nuorten toimittajien ja kuvaajien kanssa työskenteleminen tekivät mut todella nöyräksi ja avasivat silmäni. Asiat voi ja pitää tehdä paremmin, pitää olla innovatiivinen ja todella rakastaa työtään. Suomalais-urgilaisten kielten edustajat olivat äärimmäisen avoimia, ystävällisiä ja ottivat neljän hengen suomalaisen ryhmän hyvin vastaan. Huomasin tosin seminaarissa laiskistuneeni kielen suhteen, koska tulkki toimi liiankin hyvin tulkatessaan. Vasta Moskovassa aloin käyttämään venäjää.

Pakollinen junakuva!

Tosin venäjän osaamisella ei ollut mitään tekemistä käydessäni elämäni epätodellisinta keskustelua hostellin respan kanssa. Olen valinnut kaupunkien väliseksi matkustustavaksi yöjunat, koska ajan saa kulumaan nopeammin ja voin olla vähemmän sosiaalinen venäjäksi. Junassa small talk on pakollista ja tutustuminen kanssamatkustajiin.

Koska vietin kokonaisen päivän odottaessani Pietarin yöjunaa, menin punaisen metrolinjan varrella olevaan hostelliin. (Pietariin lähtevä juna lähtee siis punaisella linjalla olevan metroaseman vierestä.) Kello seitsemän aamulla sain ihailla venäläistä mieskauneutta lähes alastoman respan muodossa. Olin venäläisten hostellissa, krapulaisten ympäröimänä ja tuijotin yhtä alushousuissa istuvaa respaa, toisen maatessa puku päällä sammuneena hernetyynyn päällä. Viisi tuntia myöhemmin tämä pukumies pomppasi pystyyn ja alkoi kertoa illan bileistä. Olivat ilmeisesti hyvin kosteat.

Jotta hostellikokemukseni olisi muuttunut hieman vielä oudommaksi, 32 nukkujaa jakoivat saman vessan (siis yhden pöntön) ja kolme lukotonta suihkua. Voin sanoa sen olleen elämäni nopein suihku hienoista lukkoviritelmistäni huolimatta. Myöhemmin oksentaessani auringonpistoksen takia, en ollut enää niin nirso suihkutilan suhteen.

Nyt jos suonette anteeksi, jatkan Pietarin halaamista ja arvostamista.