Sade

En koskaan opi todella rakastamaan Venäjää, koska riitelemme aika ajoin. En varmaan tule koskaan täysin ymmärtämään venäläisyyttä tai edes uskalla ymmärtää etuilua jonossa, pissaamista pöntön ohi tai ylimielistä asiakaspalvelua.

Istuessani skootterin kyydissä huristaen Vasillinsaaren kaduilla ja myöhemmin istuessamme georgialaisen kellariravintolan edessä, tunsin kaiken aamun huonotuulisuuden pyyhkiytyneen mielestäni. Söimme sateen kastelemalla kadulla mansikoita ja näytin kaverilleni ostamiani koruja. Kolmannen Spasibon näkeminen oli haikeata, kuin olisi seurannut lapsen varttumista. Sain olla mukana menestystarinan alussa, jättää jälkeni ja siirtyä seuraavaan kohteeseen.

Sanoin reissussa mukana olevalle venäläiselle kaverilleni, etten voisi enää palata Pietariin pidemmäksi aikaa. Silti kaipuu tänne on valtava, koska jokaisella kerralla näen erilaisen Pietarin.

Teekupin höyrytessä sateisena iltana, koen nähneeni uuden palan niin etäisestä kaupungista. Vie aikansa todella päästä osaksi tämän kaupungin sykettä ja hektisyyttä. Toisaalta olen itsekin muuttunut talvesta 2012 ja koen asiat aivan eri tavalla. Olen päästämässä Pietarin ihoni alle ja ensimmäistä kertaa todella tajuavani jotain siitä.

Viikko Venäjällä on tuntunut kuukaudelta, olen nollannut ajatukset ja saanut uusia kokemuksia. En vieläkään tiedä mitä vastaisin tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin, koska en ole suunnitellut mitään.

Tosin suunniteltu elämä ei ole elämää, se on vain turvallista tyytymistä.