Tuntuu syksyltä. Aloitan elokuussa uudessa paikassa opettamisen, mietin NU:n kuvioita ja pohdin elämää.
En osaa asennoitua pakkaamiseen, sateisten päivien jatkuessa en edes halua miettiä kesävaatteita. Ostin kaikkea höttöä Petroskoista ja Hietsun kirppikseltä, olen hieman tuunaillut sadepäivien aikana vaatteita ja virkannut eläintossuja. Harkitsen yhä vakavasti kaulahuivin virkkaamista, mutta itseni tuntien se jäisi patalapuksi. Ehkä se on nousevan horoskooppimerkin syytä, mielenkiinto ei pysy yllä kovin pitkään.
Ensikosketukseni uuteen opetuspaikkaan alkoi kieltämättä hieman (mietin tätä sanaa pitkään) erikoisesti. Tajusin pistäneeni silmään seistessäni Vuosaaren metroaseman sillalla. Iso nahkaan pukeutunut mies halusi saattaa paperille raapustamani kartan paikkaan. Hän oli hämmentävän ystävällinen suomalaiseksi mieheksi. Tosin sillä alueella olin huivittomassa vähemmistössä ja havahduin oman kuplani valkoisuuteen. Tutustuessani uuteen opetuspaikkaan, kieltämättä koin Half the sky -kirjan synnyttämän raivon, kun tajusin maahanmuuttajanaisten näkymättömyyden tässä yhteiskunnassa. (Se on muuten upea kirja ihmiskaupasta, seuraava idolini Nicholas Kristofin ja hänen vaimonsa Cheryl Dunnin kirja on tulossa syyskuussa.)
Mua ei rehellisesti sanottuna häiritse kavereideni erilainen asennoituminen ihmiskauppaan ja tähän pelastetaan maailman seksiorjat -puheeseeni, koska ymmärrän sen olevan hieman out there. Mä ihailen Elisabeth Rehniä ja Tarja Cronbergiä, jolle selitin vessassa fanittamistani. Se oli hieno hetki.
Mutta se opettaminen, mietin pitkään mitä kirjoittaisin opettamisesta ja aikaisemman paikan kokemuksista heidän blogiinsa. Lopulta kirjoitin sen olleen vaikuttava kokemus, erittäin tärkeä kokemus ulkomaantoimittajaksi haluavalle ja muuttaneen mun käsitystä uhreista.
Ymmärrän paremmin itseäni, opin paljon traumaopettamisesta ja kohtaamaan vaikeassa elämäntilanteessa olevia naisia. Tajusin voivani auttaa vain apua haluavia ja päästäneeni irti itsestäni. On aika vapauttavaa löytää uusia puolia itsestään ja olla tarpeeksi hyvä. Mä olen riittävän hyvä kaveri, opettaja ja työkaveri.
En sitten tiedä missä ja kenelle tulen olemaan syksyllä hyvä työkaveri, mutta uskoisin suunnan selviävän jossain vaiheessa. En kykene hysteeriseen stressaamiseen ja asian analysoimiseen, koska se kuluttaa energiaa ja tiedän pyöriväni vain ympyrää. Röökis sanoisi tätä sokeaksi hyppäämiseksi, mutta olen jo kokeillut kaikkea muuta.
Kaikesta aina selviää ja kaikella on tarkoituksensa, vaikka välillä se tuntuu turhalta paskalta. Asioita pitää tehdä täysillä, ilman epäilystä ja onnistua tai epäonnistua. Vähän kuin venäjän oppimiseni, on mutaisia pohjia ja hetkiä, jolloin koen olevani simultaanitulkki. (heheheh)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti