Asioilla on tapana muuttua nopeasti. Viikkoa aikaisemmin olin jo luovuttanut ja mietin mitä järkeä tässä on. Ehkä juuri se luovuttaminen ja apaattinen olo puhdistivat kaiken sen työllistymisen stressin päästäni. Kirjoitin eräänä itkuisena yönä kännykkäni muistiin, että "jonain päivänä sulla on niin paljon duunia ettet sä edes ehdi tekemään kaikkea". Tavallaan se tietoisuus tulevasta lohdutti ja ensi viikosta alkaen se on todellisuutta.
Siirryn vapaaehtoiseksi opettajaksi unelmapaikkaan ja se tuntuu niin epätodelliselta. Tunnen olevani askeleen lähempänä oman turvakodin perustamista ja tavallaan se tekee pienestä ajatuksestani vähän suuremman ja todellisemman.
Kun kaverini kirjoitti tiedotteen uudesta työstäni, tunsin oloni todella kiusaantuneeksi ja mietin olenko edes saavuttanut mitään kirjoittamisen arvoista. Luettuani esittelyn kuudetta kertaa, todella tajusin sen olevan kaikkea muuta kuin vain esittely. Olin noussut uudelle tasolle ja duunia tekemällä saanut sen amk-leiman pois itsestäni. Ehkä mä inspiroin menemään Venäjälle harjoitteluun tai näkemään jotain journalismin arvoista järjestömaailmassa.
Sellainen turhan kapea-alainen ajattelutapa journalismista tai yleensä työstä ei kauheasti tässä ajassa toimi. On vaikeata työllistyä haluamalleen alalle tai edes saada mahdollisuutta näyttää mitä osaa. Mä aloitin täysin tyhjästä ja vuotta myöhemmin pystyn näkemään tuloksia verkostautumisen tai toimivuuden suhteen. Ensimmäistä kertaa NU:n tapahtumaan on tulossa kuuntelijoita, enää en pyydä-anele-kiristä kavereitani paikalle. Nyt se edes jotenkin jaksaa naurattaa, mutta liian monet kerrat tuijottelin yksin vastapäisen talon peltikattoa. Asioita osaa arvostaa eri tavalla, kun tietää sen työmäärän ja muistan kuinka monta kertaa olin luovuttamassa.
En rehellisesti sanottuna olisi enää kestänyt kuulla yhtään enempää eitä. Tavoittelen tasapainoista arkea työn, opettamisen ja oman tavallisen elämän välillä. Lupasin itselleni olla suorempi, vaatia enemmän rahallisesti ja kehittyä ihmisenä. Olen monessa mukana ja laitan itseni ensin, sitten vasta ajattelen muita. Jokaisen päivän pitää tuntua viimeiseltä ja ajattelin kokeilla positiivisempaa ja anteeksiantavaisempaa lähestymistapaa. Ehkä sellainen naminami tulisi niin puskan takaa, että olisi näkemisen arvoista.
