Sattumanvaraista

Lukiessani Robert Capan omaelämänkertaa, tajusin ajatelleeni koko elämää aivan väärästä näkökulmasta. (Tajusin myös olleeni täysi idiootti ollessani niin dramaattinen koko viikon.) Vedin Geishaa, otin itseäni niskasta ja googlasin. Löysin kaksi potentiaalista työpaikkaa (mitä väliä vaikka hakijoita olisi se 700), kyselin järjestöihmisiltä mikä on meininki (tasan yksi hakemani sijaisuus) ja näpyttelin Facebookiin haluavani kieliparin keväälle.

Kreikan kieliparin ollessa viiden tapaamisen ihme, tajusin sen vain kutittaneen kielihermoani ja tulleeni levottomaksi puhujaksi. Muistan lukeneeni jostain kiinalaisesta toisinajattelijasta, joka ylläpitääkseen kielitaitoaan puhui peilikuvalleen. Tosin hän puhui äidinkieltään ja puhun jo itselleni muistijumpatakseni.

Aiheessamme mitä kaikkea googlasin ja tajusin eilen, katsoin ensimmäistä kertaa pääsykoekysymyksiä ja nauroin hysteerisesti. Röökiksen lauantainen palopuhe mun potentiaalista (ja varmaan sen haaskaamisesta) saivat mut harkitsemaan uudelleen hakemista yliopisto-opiskelijaksi. Ajattelin kokeilla miltä kysymykset tuntuisivat luettuani ensimmäisen pääsykoekirjan ja kielioppikirjaa luin tosiaan sen 40 sivua. Tajusin etten vieläkään ole lukioaikani hattenvattien kaltainen, joka pystyisi opettelemaan ulkoa kirjojen sisällön. (Musta ei siis tullut juristi.) En tajunnut kysymyksistä mitään ja niiden koskevan jotain pientä yksityiskohtaa jossain sivulauseessa. Ehkä sitten motivaatiota mitataan kyvyllä omaksua sanoja ja todellisella hakusyyllä ei ole merkitystä.

Oli käheää huomata kansien avautuvan oikealle.

Mun täytyy enemmänkin elää tai nähdä asioita oppiakseni. Katsominen hieman lähti joulun pyhinä käsistä, kun tuijotin Strike Backin neljän tuotantokauden jälkeen Hatufimin (Prisoners of War) ensimmäisen tuotantokauden. Katson toisen myöhemmin, koska kiduttaminen ei enää seitsemän tunnin katselun jälkeen tuntunut missään. Todella erilainen versio verrattuna myöhemmin tehtyyn amerikkalaiseen versioon eli Homelandiin.

Kävellessäni kirjastoon hiplatakseni somalin oppikirjaa (en usko lainaamiseen, haluan ostaa oppikirjat ollakseni jumissa sen kirjan hinnan kanssa), mietin etten voi valittaa elämästäni. En ollut henkisesti valmistautunut uuteen vuoteen ja sen tuomiin muutoksiin, koska keskityin vain lepäämään ja aloittamaan kaiken alusta. Se aloittaminen on aina raskainta ja vaatii paljon rohkeutta. Ei mitään aavistustakaan mistä sitä rohkeutta saisi, mutta se on vaan pakko yrittää. Oikeasti ajattelin olevani vapaa ja en ole viettänyt 17 vuotta vangittuna. (Hatufim hieman alkoi vaikuttamaan.)

Lopuksi haluan lainata Robert Capan kuuluisia sanoja, koska aina täytyy olla Capan kaltainen intohimo muuttaa maailmaa tekemisen kautta. Hän astui maamiinaan kuvatessaan ranskalaisen Indokiinan sotaa.

Enää ei ole kerrassaan mitään syytä nousta aamuisin.

Sotakuvaaja Robert Capa 1918-1954.