Miten tämä blogi syntyi

Asiat eivät mene suunnitelmien mukaan, mutta toisaalta en kadu yrittämistäni.  En päätynyt harjoitteluun tai haluamaani kesätyöpaikkaan. Ilmeisesti paikkani ei ollut kummassakaan, mutta opin hieman enemmän itsestäni ja tavastani tehdä journalismia. Olen hyvin ylpeä ja sellaisena aion myös pysyä, en koskaan kopioisi tai varastaisi toisen tekstiä ja huolimatta kakkajournalismista, uskon ulkomaanjournalismiin. 

En kumminkaan päätynyt mihinkään vahingossa, pelkällä läsnäololla on suuri vaikutus omaan tulevaisuuteen. Tunsin todella saavuttaneeni suuria asioita istuessani suuresti ihailemani ulkomaantoimittajan vieressä, nähdessäni sinisen leijonavaakunan servietissä ja imiessäni kaiken kuulemani tiedon. Vain kuuntelemalla haastattelutekniikkaa voi oppia paremmaksi, olemalla henkisesti läsnä tekee suuren palveluksen itselleen ja arvostamalla tilaisuutta näkee ensimmäistä kertaa harakat oksilla. Ja mitä tulee siihen serviettiin, halusin ottaa sen mukaani vain muistaakseni tilaisuuden ja sen suuren merkityksen itselleni. Ymmärsin kuuluvani siihen seuraan ja haluavani kuulua. Olen päässyt yli anteeksipyytelevästä olemuksestani, koska en ole suuri ulkomaantoimittaja tai kokenut yhtään sotaa. En halua verrata omaa alkuani jonkun toisen keskikohtaan ja luovuttaa vain kyyneleiden takia, koska en ole vielä saanut nimeä tai nähnyt auringon laskevan Kandaharissa. 

Uskon hitaaseen etenemiseen ja vain vuosien työn tuottavan haluamani lopputuloksen. Asetan aina tavoitteita ja ainoastaan niiden kautta tunnen saavuttavani saavuttamisen arvoisia asioita. Aloittaessani journalismin opinnot avoimen väylän kautta, kuulin etten ole tarpeeksi hyvä ansaitsemaan opiskelupaikkaa. Kukaan ei voi uskoa puolestani tai rakentaa uraani puolestani, mutta tuen saamista on turha odottaa. En ole koskaan yrittänyt miellyttää ketään kirjoituksillani, tavallani puhua tai tavoitteillani. Haluan sotatoimittajaksi ja en tyydy vähempään. Uskon Venäjään ja sen avaavan erilaisia ovia, kuin Suomessa asuminen ja työskenteleminen. En tiedä viekö Venäjä mihinkään tai onko journalismi se oikea tie muuttaa maailmaa, mutta haluan uskoa tunteeseeni ja katsoa mihin saakka se vie. Vihaan kuulla olevani rohkea, koska en pidä itseäni mitenkään erityisen rohkeana. Kuka tahansa voi ostaa junalipun Venäjälle ja vain lähteä. Maahan ja sen kulttuuriin sopeutuminen ovat sitten toinen asia.

Karjalan Sanomille tekemäni työ on luettavissa Theseuksesta.

Opinnäytetyöni palauttaminen aiheutti keskustelua Facebookissa ja olin rehellisesti sanottuna hieman hämmästynyt saamistani viesteistä. Miten ihmeessä onnistuin valmistumaan niin nopeasti? Olin suorittanut 50 opintopistettä avoimessa, olin neljä lukukautta opiskelijana (yhden niistä Venäjällä harjoittelussa) ja opiskelin kesäyliopistossa kaksi kesää. En halunnut tuhlata aikaani opiskeluihin, ainoastaan kirjoittamalla oppii näkemään elämää ja elämällä elämää oppii nöyräksi kirjoittamisen suhteen. Olen monesti menettänyt haluni kirjoittaa, olen tuntenut olevani hyödytön sanojen edessä ja turhan itsekäs halutessani vaikuttaa jokaisella sanallani. En kymmenen vuotta sitten ymmärtänyt kirjoittamisen olevan se ainoa asia elämässäni, koska kukaan ei sanonut kirjoittamisen olevan vaihtoehto. Huolimatta kaikista huonoista valinnoista (jotka eivät johtaneet journalismin pariin), en kadu yhtäkään. En ymmärtäisi journalismin arvoa, jos en olisi opiskellut matkailua ja myöhemmin markkinointia. Kaikki tiet eivät ole niin suoria ja on surullista kuulla siitä poikkeavia mielipiteitä. Ehkä journalismi oli sielussani kytevä salaisuus ja Karjalan myötä löysin sen.

Se lähti yhdestä sanasta tai oikeasti kahdesta, mutta keskityn vain siihen ensimmäiseen. Se hämyisessä baarissa kuulemani sana oli positiivisuus. Todella tajusin sen sanan, tavu tavulta. Hoin sitä koko illan, sunnuntain junamatkan ja maanantaiaamun ensimmäinen ajatus oli positiivisuus. Aikamoinen täyskäännös entiseen, mutta ajattelin kokeilleeni jo kaikkea muuta. Uskoisin sieluni haljenneen kahtia tämän kahden kuukauden aikana, koska huomaan ajattelevani Pietarissa olemista yhä enemmän. Ei se kaupunki itsessään, ehkä enemmän se elämä ja kieli.

Haluan olla ulkomaantoimittaja, puhtaasti ja ainoastaan. Haluan olla sellainen kirjoittaja, joka istuu tuolilla haisevan kanaalin rannalla kiroten auringon vaikutusta näyttöön. Näin rehellisesti sanottuna olen jo suunnitellut miten pakkaan laukkuni, jotta saisin tyynyn ja lakanat mahtumaan. Tosin olen jo jättänyt yhdet lakanat ja pyyhkeet Pietariin. Ehkä sitä vaan täytyy olla hieman hullu ja itkusta huolimatta uskaltaa olla erilainen toimittaja. Aikaisemmin mainitsemastani viikonlopusta inspiroituneena näpytin Marialle viestin sunnuntaiaamuna ja päästyäni kotiin kirjoitin mailin. Taustatarinana voin kertoa saaneeni viime kesäkuussa hienoimman lahjani ikinä, kun sain ulkomaantoimittajan yhdistyksen jäsenyyden. Olin saavuttanut jotain todella suurta, ainakin itselleni jotain suurta. Tarvitsin Marian mielipidettä ja vastauksesta syntyi tämä blogi.

Mietin miksi jatkaisin bloggaamista, koska sain edellisen vuosien kirjoittamisen päätökseen. En rehellisesti sanottuna ajatellut kirjoittaa enää yhteenkään blogiin, olin niin kyllästynyt olemaan positiivinen elämän suhteen. Käytyäni läpi henkistä kriisiä Suomessa olemisen suhteen, huomasin googlaavani elämän tarkoitusta. (Sitä ei siis löytynyt googlaamalla.) Huomasin myös muuttuneeni ärsyttäväksi, stressaantuneeksi ja todella vihaiseksi. Suomi ei vastannut odotuksiani ja en ymmärtänyt jääneeni näin yksin. Palatakseni kappaleen alussa olleeseen ajatukseen, seisoin kauha kädessä Marian edessä ja taisin huutaa. Kysyin Marialta mitä mieltä hän on kirjoittamisesta, koska en osaa tehdä mitään muuta. 

Seuraavana ongelmana oli mistä kirjoittaisin? Elämäni ei ole mitenkään mielenkiintoista tällä hetkellä. Asun uudella asuinalueella, yritän rakentaa verkostoa ja tavoitella unelmiani. Olen löytänyt uuden nojatuolin ja pöydän alatason jaloilleni, Sputnik on yhä Sputnik ja Tintti-muki ei ole kanssani.

Tämä on siis tarina puolesta vuodesta Helsingissä, ulkomaantoimittajuutta tavoitellessani ja uusien orkideoiden kasvun seuraamista.