Odotin hyvää positiivista hetkeä kirjoittaakseni. Tajusin odottavani vielä ensi viikolla. En rehellisesti sanottuna tiedä mitä tekisin elämälläni. En tosin ikinä perusta yhteistä Facebook-tiliä poikaystäväni kanssa, synnytä (tai kerro synnytyskokemustani ei-synnyttäneille kavereille) tai osta halpaa kampaamoreissua venäläiseen kampaamoon.
Kaverini sanoi pari päivää sitten mun olevan sisäisesti levoton. Olin niin kiusaantunut hänen kommentistaan, etten osannut reagoida kuin nauramalla teatterimaisesti. (Sellaista tekonaurua, oikeasti halusin sanoa hänelle jotain painokelvotonta.) Seurustelimme kymmenen vuotta sitten ja ilmeisesti hän käyttää eksän oikeutta kommentoida elämääni. Luettelin päiväkirjaani kirjoittamani kymmenen vuoden 2013 positiivista asiaa. (Hän oikeasti laski ne.) Vain yksi oli työhön liittyvää ja sekin oli tavoite eli oman nimen näkeminen kirjan kannessa.
Aikaisemmin tavoitteet olivat niin paljon selkeämpiä, koska halusin valmistua, saada Ulkomaantoimittajien yhdistyksen jäsenyyden ja olla mukana Toimittajat ilman rajoja -järjestön toiminnassa. Aika tyhjä olo, kun olen jo saavuttanut kaiken. En ole edes järjestämässä kevään Nuorten Ulkomaantoimittajien tapahtumia, kaksi toimittajakaveria järjestävät ne ja uskon tämän olevan loppu yhteyshenkilönä toimimiselle. Toisaalta halusinkin päästä siitä järjestämisestä jo eroon, en olisi henkisesti kestänyt enää yhtäkään puhujaperuutusta tai leipomista.
Pitäisi keksiä aivan epätodellisia tavoitteita ja katsoa kuinka porskutan niitä kohden. On vain kauhean masentavaa katsoa alan murrosta ja mietinkin onko kituuttaminen sen arvoista. Ehkä vaikeinta tässä kaikessa on seurata muilla aloilla olevien kavereiden menestystä ja omaisuuden kartuttamista. Tunnen oloni kieltämättä ulkopuoliseksi laskiessani kolikoita ja ollessani lapseton. Elämäni ei ole yhtä vauvalattea tai kotona istumista viikonloppuisin. Ehkä ammatillisen murroksen lisäksi kolmikymppisyyden muutokset tuntuvat kovana iskuna, koska en pysty tarjoamaan itselleni taloudellista vakautta.
Oikeasti jäin miettimään pitäisikö vain luovuttaa ja olla jotain aivan muuta. En taida enää jaksaa kuulla olevani tarpeeksi vahva selviytyäkseni tästä tilanteesta ja vuosien kuluttua nauravani tälle (tilanteelle tai luovuttaneen asenteelleni, en tiedä kummasta oli kyse). En koe olevani kauhean menestynyt tällä hetkellä ja en saa ravistettua sitä ajatusta päästäni. Haluaisin edes jotain vakautta elämääni ja rahan kautta se vakaus tulisi.
Ehkä katson vielä tämän kevään ja teen päätöksen myöhemmin.
