Kun alat koota elämääsi, voit odottaa sen hajoavan.
Iyanla Vanzant (Judith Orloffin kirjassa Myönteinen energia)
Kolmen vuoden odottelun jälkeen kirja tuli vastaan. Uskon kirjojen parannuttavaan ja voimaannuttavaan voimaan, ne tukevat matkaani ja auttavat käsittelemään tunteita. Kirjan tarina on hieman epätavallinen, koska se tuli valtavan vaatekasan päällä. Saan kahdesti vuodessa Richmondin siskon vaatebileiden jämät ja tällä kertaa viiden banaanilaatikon ja kolmen jätesäkin joukossa oli vain yksi kirja. Myönteinen energia. Ensimmäiset päivät se oli pöydällä koneen paikalla ja lopulta se alkoi kutsumaan. Viikkoa myöhemmin olin tajunnut monta asiaa ja en löytänyt yhtäkään kirjoitusvirhettä. Se oli hämmästyttävää.
Haluaisin sanoa kirjan olleen jenkkipaskaa, mutta se ei ollut sitä. Sitten sain räkätaudin. Taisin antaa itselleni luvan olla heikko ja järjestellä elämää pääni sisällä. Pienessä kuumeessa on hyvä analysoida elämää ja laittaa työhakemus menemään. Aivan upeaa tekstiä, todella rehellistä. Se olisi unelmaduuni.
Mietin kirjaa lukiessani omia intohimon kohteitani ja tämän blogin kirjoittaminen on yksi niistä. Olen epätodellisen sitoutunut kirjoittamaan ja aloitan uuden kirjoittamisen saatuani yhden tekstin päätökseen. Kirjoitan blogini seitsemälle lukijalle, satunnaisille kävijöille ja kavereilleni, jotka eivät voi tajuta kuinka voin jättää kertomatta niin paljon. Röökis ärsyyntyi käyttämiini lempinimiin, koska hän ei tajunnut kenestä puhuin. Blogini pitkäaikaisimmat henkilöt ovat Röökiämmä (Röökis) ja Juopponainen (Juoppis), he itse keksivät eräänä baari-iltana hienot nimet itselleen. Anne ja Ellu ovat ehkä oikeat roolihahmot kuvailemaan heitä. Kerron tämän siksi, koska Robin oli aivan kauhuissaan kutsuessani kahta lähintä kaveriani niin halventavilla nimillä.
Ehkä se suurin intohimoni on kumminkin eläminen, jos se voidaan laskea intohimoksi. Peilaan itseäni tekemäni työn kautta, mutta en tiedä onko se intohimoni. En näe nykyhetkeäni journalismissa tai ainakaan perinteisessä suomalaisessa journalismissa.
Googlailin journalismin tulevaisuutta ja luin 22-vuotiaan journalismin opiskelijan blogia, hän pohdiskeli kannattaako toimittajaksi valmistuminen ja onko hänellä tulevaisuutta palkallisessa työssä. Huomaan kohta sanovani toimittamisen olevan kiva pikku harrastus, koska on niin masentavaa edes avata Facebookia. Ilkeä Hesari, työttömät toimittajat Helsingissä, "kyllä hyville on aina duunia" ja muuta todella piristävää sisältöä. Halusin kommentoida 22-vuotiaalle, että elä ensin ja sitten kirjoita. Helposti toimittajuus jää kapea-alaiseksi ja sisältö ilman mitään kritiikkiä ilman elettyä elämää.
Bloggaajasta tuli vaan mieleen eräs entinen 22-vuotias opiskelukaverini, joka ei kyennyt kuuntelemaan eriävää mielipidettä ja oli ryssävihaisena vieraanani Pietarissa. Hän oli kuullut eräältä Venäjällä työharjoittelun tehneeltä Venäjän olevan ihan rasistinen paska paikka. (Tämä oli mahtava lähtökohta.) En tiedä muuttuiko se hänen näkemyksensä Venäjästä kolmessa päivässä, ainakaan seurani ei kelvannut tai neuvoni miten tulisi käyttäytyä. Nykyisin hän on naistenlehdessä toimittajana.
Olen miettinyt omaa tulevaisuuttani ja myös rooliani mediakentällä, mutta en ole muuttunut yhtään viisaammaksi. En oikein kerro hakemistani työpaikoista tai muista mahdollisuuksista kavereilleni, koska silloin myöntäisin avoimesti etsiväni jotain muuta. Toimittajuuden täytyy olla hauskaa, innostaa mua ja tuoda esille mua kiinnostavia aiheita. Se ei ole sitä Suomessa ja se pakottaa mut laajentamaan etsintäverkkoani. En jaksa enää kituuttaa taloudellisesti vain jonkun epämääräisen haaveen vuoksi ja huomata olevani liian vanha moneen henkilökohtaiseen asiaan.
Siinä olivat kaksi suurinta pelkoani. Aika vapauttava olo.
