Kun kaveri saa haastattelukutsun ja itse ei saa, se ensireaktio kertoo paljon. Se lyhyt epäröivä hetki ennen onnittelemista koitui kohtalokseni. Tajusin olleeni rekrytoinnissa se, joka saa kiitos mielenkiinnosta -mailin tai jää täysin varjoon rekrytointiprosessista.
En halua sanoa tottuneeni hylkäyksiin, mutta sanon kumminkin. Vuosia sitten tein rekrytointia halpalentoyhtiölle ja huomasin sen olevan todellinen koitos jokaiselle rekryprosessissa mukana olevalle. On eri asia tulla hylätyksi jo paperilla, kuin istua haastattelussa ja tulla arvioiduksi ihmisenä paperin takaata. Yritän olla rehellisesti oma itseni paperilla ja luonnossa, koska muuten huijaisin itseäni. Osaan ehdottomasti myydä itseäni nyt paremmin, kun tiedän enemmän rekrytoinnista ja olen nähnyt työpaikkoja ja työpaikkoja.
Tärkeimpänä ominaisuutena pidän innokkuutta, mutta myös sellaista tervettä itsetuntoa lähestyä ja kykyä olla rehellinen (en tarkoita tällä suoruutta, tarkoitan rehellisyyttä aitona välittämisenä). En pidä välinpitämättömyydestä, sellaisesta ettei vastata maileihin tai ei vaan huomioida. Se hankaloittaa työntekoa ja suunnittelua.
Etenkin järjestömaailmassa piirit tuntuvat valtavan pieniltä ja uskoisin myös uutiskenttään olevan hankala tunkeutua ilman suhteita. Niitä saa yksi kontakti kerrallaan ja sopeutuminen tiiviiseen työyhteisöön lähtee rehellisestä itsekuvasta, ettei koko persoona muutu parin kuukauden kuluttua.
Kun en tuntunut sopeutuvani venäläiseen toimituskulttuuriin, eräs Suomessa asuva venäläinen kaverini sanoi mun olevan liian mehiläiskuningattaren oloinen. Mulla on kova tarve muuttaa asioita ja edistää journalismia. Markkinoinnista ja vuorovaikutuksesta lukijoiden kanssa tulivat ne mun jutut, koska valitettavasti ne kaksi tärkeintä kohtaa tuntuivat silloin uupuvan siitä työkulttuurista.
Omasta työkulttuurista uupuu kohta itse työ, mutta haluan uskoa valintojeni vievän oikeaan suuntaan. Osaan arvostaa enemmän saavutuksiani ja saamiani mahdollisuuksia, kun joudun näkemään vaivaa. Joskus tietysti voisin nähdä vähemmän vaivaa, mutta saan kiksejä kuullessani jotain negatiivista. Haluan uskoa sen johtuvan tekemästäni muutoksesta ja jokaisen portaan arvostamisesta kohti suurinta määränpäätäni. Toisaalta se suurin määränpää tuntuu muuttuvan viikoittain. Tärkeintä on istua villasukat tai punaiset Tomsit jalassa ja olla oikeasti mukana siinä hetkessä.
Näin vaaleanpunaisten tulppaanien vieressä istuessani ja suunnitellessani hienoa kevättä, uskoisin asioiden menneen omalla painollaan kohti tätä rauhallisuuden tunnetta. Argentiinalaista lainatakseni: Aurinkoa!
(Heheheh)
