Googlasin mitä tehdä elämällä. En valaistunut tai saanut uusia ideoita, mutta jäin miettimään lukemiani kommentteja oman elämän toteuttamisen esteistä. Syitä oli laidasta laitaan, eniten yhteiskunnan odotukset, vanhempien säännöt tai huono aviomies pidättelivät kommentoijia. Joskus kommentit antavat enemmän ajateltavaa, kuin itse elämänhallintaa käsittelevä artikkeli.
Tapaan viikoittain täysin erilaisessa elämäntilanteessa olevia naisia opettaessani heikossa asemassa olevia maahanmuuttajanaisia. Heitä pidättelevät aivan erilaiset syyt, jos itsetunto on olematonta tai kielitaito muutaman sanan suuruista. Aivan rehellisesti sanottuna maahanmuuttajanaisten opettaminen sai mut miettimään omaa maahanmuuttajuutta, koska haluaisin olla lähitulevaisuudessa maahanmuuttaja jossain maassa. Ollessani viikonloppulomalla Tallinnassa, tunsin oloni todella mukavaksi puhuessani venäjää. Todella imin kielitaitoa itseeni ja osasin selviytyä yllättävän hyvin tilanteissa. Toisaalta nuoret virolaiset eivät puhu suomea tai venäjää, joten valitettavan usein keskustelu meni englanniksi.
Olisi helppoa olla viisuttomasti Tallinnassa, jos voisi vaan puhua venäjää ja oppia kieltä ilman kirjaa. Lähden Venäjälle toukokuun lopulla ja viisumimaailman olevan jotain aivan arvaamatonta, kokeilen hyvissä ajoin minkä viisumityypin saan. Olen todella kyllästynyt tekemään tehtäviä ja opiskelemaan, haluaisin vain puhua. Ehkä valaistun ollessani luennoilla kuuntelemassa vähemmistökielten tilanteesta Venäjällä, kun yhteisenä kielenämme on venäjä. Tavallaan haaveeni opiskelusta Venäjällä toteutuu viikon annoksena, koska en voi suorittaa Venäjän muuttuneiden opiskelusäännösten takia jatkotutkintoa Pietarissa.
Olen lähinnä suunnitellut kahta matkaa roikkumalla Pinterestin loputtomassa maailmassa ja löytänyt erilaisia pakkausvideoita YouTubesta. Eurooppaan suuntaavat amerikkalaiset naiset pakkaavat hieman eri tavalla, joten joudun päässäni vielä lisäämään Venäjällä tarvittavat asiat. Vietämme kaksi yötä junassa/suunta, joten tiedän tarvitsevani kuumaa vettä kestävän mukin (ostin upean kuumaa vettä kestävän juomapullon) ja ylimääräistä vettä pestäkseni itseni. (Junissa on käytävällä tankki kuumaa vettä teetä varten ja vessoissa ei ole vettä.)
Ajatus kesäisestä päivästä Moskovan saasteessa ei kauheasti houkuttele, mutta yritän suhtautua hikeen ja epämääräiseen töhnäkerrokseen ihollani positiivisesti. Pääsen ainakin näkemään metroasemia ja pääkaupungin sykkeen. Kuuluisa Moskova joko häikäisee tai pysyn Pietarin kannattajana. Tämä on siis thö kysymys Venäjällä: Moskova vai Pietari? Molempia ei voi rakastaa. Onneksi olen voinut kiertää kiusallisen tilanteen vastaamalla diplomaattisesti, etten ole käynyt Moskovassa ja Pietari on kaikessa boheemiudessaan hieno kaupunki.
Tosin Pietari ei ole Venäjä tai anna oikeanlaista kuvaa muista tasavalloista, joten Saranskin näkeminen ja (Venäjän mittakaavassa) pienten kaupunkien näkeminen avartavat käsitystäni Venäjästä. Viereinen miljoonakaupunki Samara on upein näkemäni kaupunki, futuristinen sininen juna-asema vaikuttaa saaneen innoitusta Uzbekistanista ja kaupungin yhteistyö Islannin ja Saksan kanssa on hämmentävää. Tapasin elämäni ensimmäisen islantilaisen juuri Samaran uimarannalla. Samaisella uimarannalla tapasimme amerikkalaisia leirinvetäjiä ja venäjän kuuleminen amerikkalaisittain on todella huvittavaa.
Odotan oikeasti mielenkiinnolla tätä ensimmäistä seminaaria ja sen tuomia kokemuksia. Ehkä pystyn peilaamaan omia kokemuksiani Karjalan tasavallassa seminaarin aikana ja ymmärtämään enemmän vähemmistökieliä puhuvien ahdinkoa. Mielestäni kieli on maailman mahtavin ase ja etenkin yllättäessään, se antaa jotain niin paljon enemmän. Kuten vaaleanpunaisen ruusun.
