Hyvin tapahtumarikkaan viikon jälkeen huomasin etten a) jaksa välittää, b) vieläkään ymmärrä venäläistä ajattelutapaa ja c) ole enää henkisesti läsnä. Olen jännittämässä Moskovassa kulkemista ja vaikka olen viettänyt lukuisia tunteja selaten Pinterestin pakkausmaailmaa, en vieläkään tiedä mitä pakkaisin mukaan.
Tuleva reissuni Venäjällä kutistui yhden kaupungin verran (kohta b), päätin olla majoittumatta kenenkään luokse välttääkseni liiallisen viihdyttämisen ja vain ottaa rennosti. Vietän kumminkin 14 päivästä noin kuusi matkaten junassa tai minibussissa, joten en jaksa kertoa loputtomia tarinoita sieluni tilasta majoittajilleni. Menen pitkästä aikaa Pietariin ja myös Petroskoihin, joten tarvitsen omaa aikaa saadakseni kaiken sen ympärillä tapahtuvan mahtumaan päähäni. On vaikeaa palata taaksepäin elämässä, koska en halua toistaa kokemuksiani. Ollessani Petroskoissa koin niin valtavasti ja se aika helvetin kylmässä pienessä kaupungissa vaikutti muhun hyvin syvästi. Olen myöhemmin kuvaillut sen olleen asumista Tapiolassa (ilman Stockaa huom.) ja se tuuli, se on jotain sanoinkuvaamattoman purevaa.
Aivan rehellisesti sanottuna jännittää matkustaa Moskovaan, koska en ole aikaisemmin ollut miljoonakaupungissa (Pietari ei tunnu miljoonakaupungilta) tai joutunut ajattelemaan venäjäksi. Seminaarissa on 35 osallistujaa, joista yksi ei puhu toisena kielenään tai sujuvasti venäjää. Sillä yhdellä tarkoitan itseäni. On toisaalta mielenkiintoista mennä äärimmäisestä hyvinvoinnista todelliseen Venäjään, kun jatkamme Moskovan epätodellisesta näyttävyydestä viereisen tasavallan maaseudulle. En usko sen olevan Karjalan tasavallan köyhyyttä pahempaa, joten uskon matkan menevän ihan hyvin ilman pahempaa kulttuurishokkia. (Tosin itseni tuntien alan jo itkemään Moskovassa, kun näen ensimmäisen kerjäävän mummon.)
Näin kerran Pinterestissä kuvan ja tekstinä oli jotain "olisitko uskonut olevasi tässä vuosi sitten" ja jäin todella miettimään sitä torstaina. Istuin hienossa ravintolassa kallis lounas edessäni ja olin valitsemassa uusia jäseniä. Kaksi vuotta sitten mun hakemus oli yksi tulostetuista maileista, vuosi sitten hain tukea NU:n perustamiselle ja nyt mä olen hallituksessa turvaamassa NU:n toimintaa. Kaikki tuntui sillä hetkellä sen arvoiselta. Välillä mietin todella pitkään saamiani maileja ja kommentteja, koska yritän suodattaa sitä (halusin kirjoittaa paskaa) negatiivista energiaa elämästäni.
Toisaalta mulla on hyviä esikuvia elämässäni ja työelämässäni, koska olen kasvanut valtavasti vuoden aikana. Kirjoitin työhakemukseen, että mulla on isot korvat ja pieni suu. Mutta hei, lempilauseeni alkaa sanoilla: En olisi koskaan uskonut...
