En usko elämän olevan suoraviivaista. Työnohjauksessa oleva toimittajakaverini löi käteeni feministikirjan, lainaan siitä kohdan. Voidaksesi ottaa tilaa omassa elämässäsi sinun täytyy selvittää, mitä oikeasti, oikeasti, oikeasti haluat. Sinä saat viedä tilaa. Ensimmäinen askel on antaa itsellesi lupa ja päästää unelmasi esiin.*
Näin mentorini tänään kolmannen kerran ja kolmessa kuukaudessa asiat ovat edenneet. Huomaan kumminkin eläväni hyvin tässä ja nyt, koska säpsähdin hänen kysyessään mitä teen toukokuun jälkeen. En tiedä, ehkä menen Venäjälle ja kuljen rantakatua pitkin. Tiedän pakkaavani hienon nelipyöräisen matkalaukun, mutta en tiedä minne suuntaan se kolisten vierelläni. Olisi kammottavan tylsää tietää etukäteen tulevia käänteitä. (Spoilers)
Olen tällä viikolla tajunnut haluavani osata venäjää niin hyvin, että voin esittää kysymyksiä ja osata somalin kieltä opettaakseni sitä somalinaisille. Uskon oman kielen kirjoitustaidon voimaannuttavan aivan eri tasolla ja tavalla, kuin suomen osaaminen tai oman nimen kirjoittamisen. Mä olen vähän sellainen, etten tee asioita täydellä antaumuksella ilman intohimoa. Italia oli mulle suuri intohimo ja pikkutarkka kieliopillisesti oikea kielitaito huokuu intohimoa. Vasta nyt huomaan rakastavani venäjää samalla tasolla, kun opin opettelematta pieniä poikkeuksen poikkeuksia. Venäjän opettajani kysyi miten osaan lausua maukasta lihaa niin hyvin. En kehdannut sanoa oppineeni lausumisen Ville Haapasalon radiomainoksesta.
En tiedä auttaako kirjojen lukeminen ja niistä puhuminen tässä elämäntilanteessani. Kirjat avaavat maailmoja, ajatuksia ja itseäni eli niiden on pakko auttaa. Ne säväyttävät elokuvaa enemmän. Ainakaan kultapaikkojen näkeminen tynnyrissä jenkkinäyttelijän vääntäessä rautalangasta mitä piteli kädessään, ei aiheuttanut voimakasta itkureaktiota. Luin Treblinkasta selvinneen omakohtaista tarinaa bussissa, koska ajattelin etten itkisi hysteerisesti julkisella paikalla. Schama Israelin kohdalla hajosin.
Sen uskon, oli se jumalaan tai itseensä tai mihin tahansa, täytyy olla niin vahvaa, että se ei lopu. Asiat tukevat toisiaan ja vahvistavat tietä kohti jotain suurempaa, mutta se ei tarkoita mun muuttuvan mentorini kaltaiseksi tai matkivan hänen uraansa. Haluan ottaa parhaat palat jokaisesta tapaamastani vaikuttavasta, hyvästä tai pahasta, ihmisestä. Ajattelen lähinnä ihmisten hyvyyttä ja pahuutta Luke Skywalker ja Darth Vader -tasolla.
Yhä ja varmasti aina tulee olemaan huonoja päiviä. Sellaisia henkisesti harmaita ja sumuisia päiviä, jolloin soitan toimittajakaverini läpi puhuakseni miten kaikki on paskaa. Jos joku ei arvosta mun työtä, valittaa NU:n tilaisuuden kellonajasta tai ei ymmärrä miksi mut on palkattu. Vaikka on oikeus mielipiteeseen, eriävään sellaiseen, voisi joskus hieman sensuroida tai edes ajatella kannattaako kaikkea sanoa ääneen? Monia asioita voi sanoa ostamalla ruusuja ja jakamalla niitä. Kokeilin puhdistaa kahta yhteisöä ruusuterapialla ja jännästi ruokakaupan ruusut olivat niin odottaman veto, että loin puhdistavaa energiaa.
Voi kuinka tulen säälimään lapsiani, kun puhun energian vaikutuksesta ja voimasta. En ole vielä löytänyt sitä maagista kaiken ikävän poistavaa energiaa, mutta ainakin tiedostan olevani tunteellinen. Sinä päivänä, kun en ota enää asioita henkilökohtaisesti, voin vaihtaa alaa. En silloin suhtaudu enää intohimoisesti tekemääni.
*Kyseessä on siis Liza Marklundin ja Lotta Snickaren Helvetissä on erityinen paikka naisille jotka eivät auta toisiaan
