Kun mummo vihelsi

Udmurtia on tehnyt kahdessa päivässä lähtemättömän vaikutuksen. Olen liikuttunut kyyneliin udmurttimummojen lauluesityksessä, kokeillut leipomista valkoisen uunin lämmössä ja nähnyt loputonta keltaista lehtimetsää. 

Taustalla Glasov.

Kaupungit tuntuvat etäisiltä, kaikki tuntuu erilaiselta pienessä maaseutukylässä ollessa, jopa ankat ovat mustavalkoisia. Kettingeissä huutavat pihakoirat saattelivat meitä kävellessämme kuoppaista hiekkatietä pitkin ja ainut ajatukseni keskittyi aurinkoon. En ole koskaan nähnyt niin utuista valoa. Ottaessani ensimmäistä kuvaa Udmurtiasta, maisema näytti epätodelliselta.

En rehellisesti sanottuna odottanut mitään tältä matkalta, koska olin niin väsynyt omaan arkeeni ja sen toimimattomuuteen. Olen parin päivän aikana saanut valtavasti etäisyyttä kaikkeen mahdolliseen ja kädessäni ollut ihmeellinen ihottuma on lähes parantunut. Ehkä Venäjä on balsamia haavoilleni ja iholleni. Asioiden täytyy muuttua ja joskus matkustaminen, pienen venäläisen kaupungin hoitolaitokseen, auttaa keskittymään olennaiseen eli muutoksen aloittamiseen.

Kun menin ensimmäistä kertaa Venäjälle, Röökis kommentoi mun heittäytyvän silmät kiinni tuntemattomaan. Nyt tein sen kielen suhteen, yritän ilmaista itseäni venäjäksi ja vain sönköttää jotain. Etenkin nuorilla venäläisillä on todella kannustava asenne kielen suhteen, he haluavat ymmärtää verbejäni ja todella vääriä persoonapronominejani. 

Olen esiintynyt nyt kahdesti venäjäksi yleisön edessä, tosin molemmilla kerroilla luin tekstin paperilta. Mutta silti! Se on suuri askel oppimisen suhteen, kun uskallan tehdä virheitä puolituntemattomien ja tuntemattomien venäläisten edessä.

Olin jotenkin kasannut kauheat paineet puhumisen suhteen, koska ajattelin näyttävän säälittävältä aikuiselta puhuessani lyhyitä lauseita.

Olen törmännyt enemmänkin sellaiseen no et sä osaa –asenteeseen suomenvenäläisten kanssa, muiden venäläisten kanssa uskallan yrittää enemmän. Olin hieman lannistunut venäjän oppimisen suhteen kesällä, kun tein venäjän A1-tasotestin. Tajuan kieltä ja etenkin kielioppia vasta eläessäni kieltä arjessa. 

Muutin asennettani kielen suhteen ja keskityin itseäni kiinnostaviin sanoihin. Tein saman tasotestin ennen Udmurtiaan lähtöä ja sain paremmat pisteet, mutta kielioppiosuus yhä kusahti. Opettelen sitä sitten haudassa, puheesta voi kuulua ulkomaalaisuus, se ei mua haittaa.

Odotan suurella mielenkiinnolla seminaarissa kehiteltäviä hankkeita, niiden tuomia mahdollisuuksia ja uusia tuttavuuksia. Jotenkin mulla on sellainen tunne, että Venäjän vähemmistökielet ovat tulleet elämääni jäädäkseen ja olevani hyvä hankesuunnittelussa. Omien taitojen muistaminen ja käyttäminen tuntuvat välillä unohtuvan saadessani kiitos mielenkiinnosta –maileja. 

Yritän ehkä liian epätoivoisesti saada elämäni toimimaan Suomessa, etten pysty irtautumaan siitä tunteesta ja tekemään jotain muuta. Alkaa olla sellainen olo, ettei oma maa pysty tarjoamaan työmahdollisuuksia. Kuin yrittäisi puhaltaa hiipuneeseen suhteeseen kipinää.

Ensimmäinen kuva bussista, paljon ei-mitään ja lehtipuita. Alla: Vierailimme pienen kylän kulttuurikeskuksessa ja mursimme leipää. En ole eläissäni maistanut niin puhdasta voita.