Aika tuntuu mystisesti katoavan jonnekin kauas. Neljä vuotta sitten päätin muuttaa elämääni ja uuden perheenjäsenen syntyessä, haluan muuttaa taas arkea opettaakseni uuden sanan. Ryssland oli se tädin ja pinkin matkalaukun paikka, mutta nyt on aika ostaa uusi matkalaukku ja opettaa lyhyempi sana. Hakuprosessista tulee pitkä, paperinen ja vaatii paljon rahaa.
Tavallaan jo nyt jään haikeana muistelemaan NU:n tapahtumien järjestämistä ja sen kautta tapaamiani toimittajia. Huomisesta työkulttuuritapahtumasta tulee todella upea tapahtuma, koska sain hienot puhujat ja haluan tietää enemmän kuvaamisesta Israelista. (Nuorten Ulkomaantoimittajien Fb-sivujen kautta voi ilmoittautua 23.5. tapahtumaan ja 6.6. Suomalaisena toimittajana Venäjällä -tapahtumaan. Molemmat tapahtumat ovat World Visionin tiloissa Lönnrotinkadulla.)
Näin jälkiviisaana en olisi tuhlannut alkuvuotta työilmoitusten hysteeriseen selaamiseen, olisin keskittynyt itseeni. En koskaan ymmärtänyt lukemiani työllistymissivujen neuvoja itsensä toteuttamisesta, vapaaehtoistyön tekemisestä tai inspiroivien asioiden ylöskirjoittamisesta. Pidin sitä aivan huuhaana ja ärsyttävänä. Ehkä ajan piti kulua ja turhautuneisuuden kertyä, jotta olisin todella uskaltanut perustaa tyhjästä NU:n.
Vapaaehtoistyöpaikan löytäminen muistutti työpaikan etsintää ja olin kieltämättä aika järkyttynyt kohdatessani haluttomuutta edes tavata. Ehkä Venäjällä vapaaehtoistyö ei käsitteenä ole tuttu ja vapaaehtoistyökenttä oli täysin tyhjä. Olin talvella yhteydessä noin kymmeneen eri Helsingissä toimivaan paikkaan ja ainoastaan maahanmuuttajanaisten talosta oltiin kiinnostuneita. Rehellisesti sanottuna halusin saada kasvot ulkomaanjuttujen naisille, koska en voi todella ymmärtää ympärileikkauksia, lukutaidottomuutta tai sopeutumista uuteen kulttuuriin ilman opettamiani naisia.
Huomasin jo opettaessani Petroskoissa opettamisen tekevän nöyremmäksi, koska palaute tulee heti kasvoille. Olen todennut venäläisen suoraviivaisen lähestymistavan toimivan etenkin somalialaisten kanssa. Opettaessani joudun omaksumaan uuden roolin, olen kärsivällisempi ja lähestyttävämpi. Venäläiset opiskelijat eivät kosketa opettajaa ja ehkä se jatkuva koskeminen tuli kulttuurierona aloittaessani vapaaehtoistyön. Otan koskemisen kohteliaisuutena ja haluna kuunnella, koska ilman kädestä pitämistä neuvomistilanne ei olisi henkilökohtaista.
Eilen ehkä suurimmat sanalliset kulttuurierot syntyivät, kun yritin toisen opettajan kanssa selittää baaria. Kuin pallo olisi vierinyt mäkeä alas, se meni niin huonosti. Olen huomannut etenkin muslimitaustaisten naisten sanavaraston olevan hieman erilainen, kuin länsimaalaisen. Tämä baari-sanan sisältävä kappale oli huvittuneisuutta aiheuttava, koska kappaleen nimi oli Matin poikamiesboxi. Ala siinä sitten selittämään poikamiestä ja boxia. Naimattomuus tuntuu olevan monelle hankala asia ymmärtää, pieni asunto oli hyvänä kakkosena ja päästyämme baariin saakka, olimme jo aivan luovuttaneita. Ehkä selitykseni "siellä juodaan alkoholipitoisia juomia ja isketään miehiä" ei ehkä uponnut kuulijoihin. Yritin hytkyä esittääkseni tanssimista ja toisen opettajan luetellessa baarista ostettavia juomia, tajusimme baari-sanan jäävän aviomiehelle kerrottavaksi tarinaksi.
Keskustelin erään viime viikolla haastattelemani kuvajournalistin kanssa itsensä antamisesta muille. Kuinka paljon täytyy antaa saadakseen luottamuksen ja siten hyvän jutun? Muistan niin elävästi ensimmäisiin avoimen kursseihin kuuluvan henkilöjutun kirjoittamisen kurssin ja siellä tapahtuneen väittelyn jutun avoimuudesta. Eräs opiskelija ei halunnut jakaa kirjoittamaansa henkilöjuttua muiden luokkalaisten kanssa, koska hän oli kirjoittanut sen itsestään. Opettaja totesi kirjoittamisen olevan antamista ja henkilökohtaisten kokemusten heijastumista paperille. Tämä kyseinen tyttö jätti kurssin kesken ja en enää nähnyt häntä.
En ehkä muutu haastateltavieni sydänystäväksi haastattelun aikana tai jälkeen, mutta annan paljon itsestäni luodakseni hyvän suhteen edes sen tunnin ajaksi. Lyhyin haastatteluni kesti vartin ajan ja siitä tuli Karjalan Sanomien yksi klikatuimmista jutuista, mutta annoin kielellisen sieluni hänelle. Taustalla oli myös aikaisemmin kirjoittamani juttu hänen kaveristaan ja sen perusteella sain haastattelun.
Ja mitä tulee siihen kuvajournalistin haastatteluun, hän myöhemmin lähetti mailia kehuakseen jutun maasta taivaaseen. Meillä oli vaan paljon yhteistä ja samoja intohimoja, jolloin kirjoittamisesta tuli helppoa. Ehkä pitää uskaltaa puhua ja antaa haastateltavan olla hetken hiljaa.
