Kuin korkki tynnyrissä

Israelilaiset pähkinät. Näin pitkälle pääsin.

Elämässä helposti odottaa jotain tiettyä maalia.

Vuosi sitten odotin viimeisien kurssien alkamista, lähtöä Pietarin kautta Helsinkiin ja kesällä odotin Samarasta lähtemistä. Vuoden ajan odotin tätä kevättä voidakseni hakea Venäjän valtion opiskelustipendiä ja kielikurssistipendiä Jerusalemiin.

Molemmat mahdollisuudet katosivat silmieni edessä ja pitkään odottamani matka jäi ilman maalia. Ehkä tavoitteet muuttuvat matkan varrella tai sitten vain olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin näiden kahden vuoden aikana.

Aloitan tämän seuraavan tarinan kertomisen hieman kaukaa, nimittäin Pietarista ja ensihetkistäni Spasibossa. Piirsin paperille kolme ympyrää, koska osallistuin erään työntekijän psykologian kurssitehtävään. Piirsin myös kolme kirjainta ympyröiden sisälle ja hienona tulkintana tästä psykologisesta testistä oli, että elän väärää elämää. Tarkalleen ottaen se meni, että tukahdutan todellista työuraani jahdatessani väärää ammattia. Ja tänään, tarkalleen kahdeksan kuukautta myöhemmin, huomasin sanovani jotain epätodellista. Seisoin ison valkoisen aurinkovarjon alla ja sanoin etten halua kirjoittaa. (Taisin huutaa sen, en ole aivan varma.)

Olen tavannut niin monta ikäistäni, jotka ovat jo saavuttaneet niin valtavasti kaikkea ja matkustelleet haaveilemissani paikoissa. Olen rehellisesti sanottuna todella lannistunut, koska matkani journalismin pariin oli pidempi ja en ole saavuttanut vielä mitään. Hakkaan venäjää päähäni, ostan matkaoppaita toisensa perään ja huomaamattani kehitän uusia projekteja sekä vastuutehtäviä.

Huomaan aloittavani, jakavani tehtävät ja häipyväni paikalta. Roolini TIR:issä muuttuu ja en voisi olla iloisempi muutoksesta. Tuntuu hienolta yhdistää ihmisiä ja nähdä oman veren ja hien tuottavan jotain tulosta. Ehkä voisin olla vähemmän itsekriittinen ja nähdä tekemäni työn saavutuksena, koska alussa oli vain luminen maaliskuu ja monologini.

Ei se elämä vaan valitettavasti odota ketään ja huolimatta kuulemistani lopettamispäätöksistä, yritän löytää sen oman rakoni ilman kirjoittamista. Vaikka toimittajakavereista tulee toisen alan ihmisiä, en usko sen olevan aina se huono vaihtoehto. Toimittajuus on osa sielua ja identiteettiä, kaikesta pienestä sälästä koostuvaa ja välillä siellä sivussa oleva juttu.