Hetken jälkeen

Saatuani kolmen kuukauden projektin päätökseen tiistaina, olo on kieltämättä hyvin epätodellinen. Loputtomilta tuntuneet tunnit tapaamisissa, koneella ja kahviloissa tuntuivat katoavan seminaarin aikana.

Tiesin lopettavani seminaarin jälkeen tiedotusvastaavan roolin ja tavallaan se tuntuu haikealta. Sananvapausseminaarissa törmäsin vanhaan rooliini jutellessani seminaarivieraiden kanssa. Sain ammatillisen ympyrän sulkeutumaan tavatessani tiedottajan roolissa toimittajia. En ollut enää toimittajuudesta haaveileva respa, olen saavuttanut haluamani ammatin.

Seminaaripuhujan kanssa Suomenlinnan laiturilla.

Seminaarissa ollessani todella vasta tajusin matkani pituuden ja sen vieneen kolme vuotta elämästäni. En tiedä mihin aika on mennyt, mutta olen tyytyväinen sen vaikeuteen. Kahden työn ja avoimessa opiskelun yhteensovittaminen vaati henkisesti ja fyysisesti paljon, mutta mitään ei saa ilmaiseksi.

Keskustelin eilen venäläisen kaverini kanssa parikymppisen elämästä ja koenko eläväni ikäkriisiä synttäreideni takia. Sanoin olevani äärimmäisen onnellinen uudesta numerosta, en haluaisi enää olla epävarma ja ulalla oleva parikymppinen.

Toisaalta elämäni on hyvin erilaista verrattuna monen ystäväni elämään. Olen aina salaa ihannoinut sotatoimittajia, jotka vaan lähtevät. Vasta istuessani baarin terassilla Röökiksen kanssa ja keskustellessamme vieressä istuneen 26-vuotiaan kanssa, huomasin elämäni olevan houkuttelevaa vain oman pääni sisällä. Aikuisuutta pelkäävä 26-vuotias sanoi ihailevansa meidän siistiä pukeutumistyyliä ja viinin juomista. (En halunnut särkeä hänen kuvaansa sanomalla viinin olleen halvin vaihtoehto ja Röökiksen tulleen illalliselta. Jotenkin jännästi valkoinen mekkoni viesti aikuismaista asennetta.)

En tiedä miten keskustelu meni asuntolainaan ja ajattelin piristää sohvaseuralaistamme kertomalla, etteivät kaikki 30-vuotiaat elä asuntolainaa maksaen. Sanoin Röökiksen olevan asuntolainainen (ja kohta autolainainen), itse asun missä asun, elämäni on siististi matkalaukuissa (talvilaukku ja kesälaukku) ja ikuinen opiskelu on nastaa! Olin kuulemman tosi masentava. Röökis nauroi valkoinen tupakka suussaan ja tipuin hieman omalta korokkeeltani. Kuvittelin elämäni olevan hieman kiehtovampaa ja olevani villi ja vapaa.

Sotatoimittajan käsikirja.

Palatakseni venäläisen kaverini kommentteihin, hän sanoi olevansa kateellinen palostani journalismia kohtaan. Ei se mistään taivaalta tippunut, se kehittyi vuosien varrella ja ei todellakaan koulussa. Vasta ollessani harjoittelussa ja haistaessani tuoreen sanomalehden musteen, rakastuin journalismiin.

Ensimmäinen kirjoittamani juttu Karjalan Sanomiin tuli tunnin varoitusajalla (ennen painoon menoa) ja se meni etusivulle. Se sivu merkitsee todella paljon ja vasta siitä intohimo alkoi.

Sanoin kaverilleni rakastavani ensimmäistä kertaa elämääni, jokaista päivää ja jokaista hetkeä. Olen todella väsynyt, onnellinen ja en voisi enää kuvitella olevani respa tai pyörittäväni jäätelöpalloja. Yöpöydälläni olevat kirjat ovat hiileni.